Päivi Kannisto

George Borrow (1803–1881), brittiläinen kielitieteilijä, kirjailija, alakulttuurien ja slangien tuntija, oli intohimoinen matkamies ja yksi nomadisista esikuvista. Borrow kasvoi matkailuun kotona. Hän oli ammattisotilaan poika ja muutti isänsä rykmentin mukana ympäri Englantia. Lukiossa Borrow kiinnostui kielistä, mutta yritti vanhempiaan miellyttääkseen lukea lakia. Opinnot jäivät kesken ja mies lähti vaeltamaan Englannin maaseudulle. Hänestä tuli keppikerjäläinen, joka vaelsi ilman suunnitelmia ja päämääriä. Borrow pärjäsi kulkurien kovassa joukossa. Hän oli lapsesta asti veljeillyt romanien, irlantilaisten ja muiden Britannian hylkiöiden kanssa, opetellut heidän kieliään ja tapojaan. Hän ansaitsi tien päällä arvostusta nyrkkeily- ja hevosmiestaidoillaan. Jokin hänen käytöksessään ja sivistyksessään sai ihmiset kuitenkin epäröimään mikä mies hän oli ja millä asioilla hän liikkui. Tavallinen kulkuri ja pummi hän ei ollut, sillä hän loisti oppineiden keskuudessa älyllään ja kielit

Valdemar Melangon Puistohomot paljastaa, millaista elämää helsinkiläiset homot 60- ja 70-luvun taitteessa viettivät. Homous oli 70-luvun Suomessa lailla kielletty. Homot käyttivät salakieltä ja tapasivat toisiaan piilopaikoissa. Helsingissä niitä oli eri puolilla keskustaa. Kaikille oli yhteistä pisuaari, jossa iskettiin ja antauduttiin aktille. Vaikka piilotella pitikin, Puistohomoissa (SKS, 2012) eletään puhtoista viattomuuden aikaa. AIDSia ei vielä ollut ja tippuria ja satiaisiakin pidettiin vain vähäisinä vaivoina. “Nehän saa pois DDT:llä”, kuten eräs Valenkon haastateltavista tokaisi. Kirjan tekee herkulliseksi tutkijan rooli. Hän työskentelee päivisin Neuvostoliittoinstituutin johtajana ja kääntää vapaa-ajallaan Tsehovin Sahalinia . Iltaisin ja öisin hän cruisailee pitkin kesäistä Helsinkiä antropologisilla tutkimusretkillään. Samanlaista kaksoiselämää eli moni kirjan homoista. Toisille se oli rankkaa. He pitivät homoutta taakkana, jota eivät olisi suoneet kenellekään.

Unkarilaissyntyinen kirjailija Agota Kristof hyödyntää taitavasti epäluotettavaa kerrontaa ja sepittää monitasoisia tarinoita näennäisen yksinkertaisista aineksista. Hier (Éditions du Seuil, 1995. Ei suomennettu) eli Eilen on tuttua Agota Kristofia : päähenkilö on maanpakolainen, joka kaipaa takaisin kotiinsa. Sandor Leste työskentelee kellotehtaassa. Hänen elämänsä on yksitoikkoista. Aamulla herätys kello viisi, bussimatka tehtaaseen ja koko päivä kellonosien rei'itystä. Arkea värittää vain kaipaus täydellisestä rakkaudesta. Sandor odottaa naista, jonka hän on nimennyt Lineksi lapsuuden ihastuksensa mukaan. Epäluotettavan kertojan koukussa Kristof kirjoittaa yksinkertaisesti ja eksaktisti. Romaania värittää synkkä, lakoninen huumori, jolla kuvataan maanpakolaisten epätoivoa: L'autopsie démontrera que Véra s'était empoisonnée avec des somnifères. Notre première morte. D'autres ont suivi peu de temps après. Robert s'est ouvert les veines dans sa baignoire

Tarunomainen kertomus brittiläisen historioitsijan ja matkakirjailijan, William Dalrymplen matkasta Lähi-idässä. From the Holy Mountain: A Journey in the Shadow of Byzantium (1997, ei suomennettu) kulkee Kreikan Athos-vuorelta Egyptiin bysanttilaismunkin John Moschoksen jalanjäljissä. Moschos taittoi matkaa oppilaansa, sofisti Sophroniuksen kanssa 500 ekr. Kaksikon tavoitteena oli kerätä aavikkoisien kansanperinnettä: anekdootteja, elämänviisautta ja sanontoja. Moschos oli ortodoksi ja noudatti vaeltavien munkkien perinnettä, kun taas ortodoksiset aavikkoisät suosivat perinteisesti luolissa ja selleissä istumista ja fyysistä työtä. Moschoksen matkasta syntyi kirja The Spiritual Meadow , joka on ainutlaatuinen matkakirja bysantin ajalta. Moschos ja Sophronius kohtasivat monia vaaroja, ja kun Dalrymple yli 2000 vuotta myöhemmin taittoi saman matkan, hän todisti massamurhien ja verilöylyjen jäänteitä. Dalrymple tapasi matkallaan Lähi-Idän vähemmistössä olevia kristittyjä, mm. ko

Australialaisen Robert Dessaixin romaani on kirjoitettu matkakirjaksi, joka kyseenalaistaa turismin. Night Letters: A Journey through Switzerland and Italy (1996. Ei suomennettu.) perustuu anonyymin päähenkilön kirjeisiin, jotka kuvitteellinen Igor Miazmov on editoinut. Miazmov tunkee kirjoitukseen, kommentoi ja korjailee sitä ja varoittaa lukijaa uskomasta kaikkea. Dessaix käyttää taitavasti kirjemuotoa ja tulee parodioineeksi tämän päivän seikkailija-matkailijoiden raportteja. Night Letters kyseenalaistaa turismin ja siihen liitetyn autenttisuuden käsitteen. Se kysyy: Mikä on aitoa, mikä väärää? Elämää tässä hetkessä Kirjan kertojasta tiedetään vain vähän. Takaumassa paljastuu, että hän sairastaa aidsia, mikä on muuttanut suhteen elämään ja tähän hetkeen. Turha varovaisuus on kadonnut ja kertoja on alkanut toteuttaa rohkeasti unelmiaan. Hän ei enää kahlitse itseään aikatauluihin ja suunnitelmiin eikä hän pidä listaa must-see -nähtävyyksistä: At least when you travel alone

Selailin 50-luvulla kirjoitettua brittiläisen imperiumin historiaa. Vaikka opuksessa ei ollut ainuttakaan kuvaa, se oli kaukana tylsästä historiankirjoituksesta. Kirjoittaja S. Reed Brett ei ajan tapaan siekaile esittäessään käsityksiään brittien rodullisesta ylemmyydestä. Hän summaa supervallan hallinto-ongelmat näpsäkästi. Australiassa ongelmia ei ollut, sillä alkuperäisväestö koostui pelkistä aboriginaaleista, jotka voitiin kylmästi sivuuttaa oppimattomina ja alempiarvoisina. Kanadassa tilanne oli kimurantein, sillä siellä oli valkoista väestöä, jota piti kohdella tasa-arvoisesti. Reedin mukaan britit olivat siirtomaahallitsijoina oikeudenmukaisempia kuin eurooppalaiset kilpailijansa. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa he kohtelivat mustia paremmin kuin hollantilaiset buurit. Buureille mustat olivat orjia ja he itse vanhan testamentin valittu kansa, joka oli oikeutettu hallitsemaan muita. Keniassa kuulin värillisiltä toisenlaisen tarinan brittien tasa-arvoisuudesta. Siirtomaava

Lawrence Osbornen kuvaus sexpattielämästä Bankokissa on saanut vaikutteita film noirista. Se kuvaa märehtijäksi muuttuneen miehen yöllisiä vaelluksia paheiden kaupungissa. Brittiläinen Osborne on kirjoittanut aiemmin lehtijuttuja ja muutaman matkakirjan. Hän on elänyt nomadielämää Meksikossa, Ranskassa, Italiassa ja Marokossa. Thaimaaseen hän päätyi, kun elämä lännessä kävi turhan kalliiksi ja tylsäksi. Hän vuokrasi asunnon Bangkokista ja kuvaa kirjassaan Bangkok Days (2009. Ei suomennettu.) joutilasta elämäänsä. Hän lehmäilee yön pimeydessä ympäri kaupunkia, haastattelee muita sexpatteja ja tapailee tietysti tyttöjä. Bangkok vetää Osbornen kaltaisia vaeltajia. Kirjailija selittää kaupungin suosiota länsimaiden fyysisellä eristyneisyydellä, johon haetaan hoitoa. Hymyjen maaassa kehot painautuvat toisiaan vasten parantavassa kuumuudessa. On hierontaa, kylpyjä, jalkahoitoja, seksiä. Onnea on se, kun apteekista voi ostaa Viagraa edullisesti ja ilman reseptiä. Luonnollisesti juuri

Kuuntelimme Santerin kanssa Robert M. Pirsigin kirjan Zen And The Art Of Motorcycle Maintenance, jota ystävämme oli suositellut meille. Se sisälsi paljon hienoja sanoja ja konsepteja. MP3-soittimemme toisti kirjan luvut erehdyksessä satunnaisessa järjestyksessä, mikä teki juonen seuraamisesta haastavaa. Kirjassa käsiteltiin filosofiaa zenistä tutuin käsittein hieman kuten Eckhart Tollen kirjassa Power of Now . Myös Tollea oli suositeltu meille. Hän edustaa new age-kirjallisuutta ja käyttää intialaisten gurujen mystistä kieltä. Yhteistä molemmille kirjoille on se, että ne tahkoavat rahaa valaistumisella. Selittämässä selittämätöntä Valaistumista ei ole helppo kuvata sanallisesti, sillä juuri sanat estävät kokemuksen ymmärtämisen. Ne antavat merkityksiä merkityksettömälle ja täyttävät tyhjyyttä tyhjillä käsitteillä. Valaistuminen on henkilökohtainen kokemus, jota ei voi viestiä ja sen myyminen on vähintäänkin absurdia. Jos new ageen hurahtaneet eivät ole ennestään hukassa, he ovat

Romaaneissa kirjailijan suurin painajainen on käsikirjoituksen häviäminen. Entisaikaan pahanilkinen kilpailija paiskasi originaalin vaivihkaa takkaan liekkien tuhkattavaksi. Kirjatohtori testasi, miten luomistyön tuloksista päästään perinteisellä polttomenetelmällä ja yllättyi. Nomadikirjani käsikirjoitus valmistui kesäkuussa ja paperitulosteet olivat jääneet lojumaan kirjahyllyyn pölyä keräämään. Koska maalla perinteisesti poltetaan kaikki jätteet, erityisesti muovit ja ongelmajätteet, sopi menetelmä myös tähän tarkoitukseen. Levittelimme Santerin kanssa paperit pinoon pihalle ja tuikkasimmme ne tuleen tarkoitusta varten hankitulla sytyttimellä. Roihu alkoi lupaavasti käpristellä sivuja ja syödä sanoja. Alkukantainen riemu näin perinpohjaisesta asioiden hävittämisestä valtasi mielen, kunnes huomasin, että perhanan tuli sammui tuhkasta ennen kuin pääsi edes kunnolla syttymään. Bensiinin tai alkoholin käyttöönotto tuntui ylimitoitetulta, sillä kaikkihan tietävät, että paperi palaa

Ranskassa pienimmistäkin sivukirjastoista löytyy Arto Paasilinnaa. Ranskalaisia kirjoissa miellyttää luonnonläheinen, metsäläinen elämäntapa ja -asenne. Vaikka Paratiisisaaren vangit (1974) ei ole Paasilinnan mestariteoksia on sekin ranskannettu. Tarina on mukaelma Robinson Crusoe-teemasta. Lentokoneellinen YK:n avustustyöntekijöitä sekä toimittaja-päähenkilö syöksyvät mereen ja rantautuvat trooppiselle saarelle. Mukana on eri kansallisuuksia, mistä saadaan tilaisuus laittaa suomalaiset ja ruotsalaiset kilpailemaan ja kyräilemään. Kummatkaan eivät kestä kuulla toistensa kieltä. Suomalaiset kunnostautuvat yhteisössä perikansallisella tavalla: ryyppäämällä ja rakentamalla saunan. Kirjassa on sydäntä lähellä oleva teema: oravanpyörän jättäminen . Osa haaksirikkoisista alkaa nauttia saarielämästä eikä halua enää takaisin. Ylivoimainen suosikkini teemasta on tosin Paasilinnan Jäniksen vuosi , jonka kaunis, sadunomainen kansi houkuttanee ranskalaisia lukijoita heittäytymään tilanneko

Bestseller-kirjailija Dean Koontz leikittelee trillerissään Relentless kirjailijan ja kriitikon tulenaralla suhteella. Hänen besserwisserinsä ei tyydy verbaaliseen väkivaltaan. Psykopaattikriitikolla saattaa olla vastineensa jossain yhdysvaltalaisessa sanomalehdessä, jossa Koontzia on reposteltu. Kirjailija on vain intoutunut gargantuamaiseen liioitteluun ja ulottanut kriitikon terrorisoinnin sanasta lihaan. Asetelma on kiehtova, mutta monin paikoin epäuskottava. Taustalta paljastuva juoni on liian megalomaaninen ja päähenkilöt, kirjailija Cobby ja hänen perheensä, muuttuvat yliluonnollisen neuvokkaiksi ja kylmähermoisiksi. Amerikkalaisittain suosittuun tapaan he ovat tietysti yksin pahaa vastaan, koska kädetön virkavalta on organisoidun rikollisuuden edessä voimaton. Asiasanat: Dean Koontz, Relentless, trilleri, bestseller, kirjailija, kriitikko, Yhdysvallat.

Carlos Ruiz Zafonin mysteeriromaanissa liikutaan Dan Brownin reviirillä. Pääosassa ovat kiehtovat koukut: myytit ja mysteerit. Angel's Game (2008, suomennettu nimellä Enkelipeli ) on bestsellerien sekatavarakauppa. Tarinassa seikkaillaan kummitustaloissa ja labyrinteissa, myydään sieluja paholaiselle, ihmetellään ihmeparantumisia ja kärsitään kirouksista. Miellyttävintä kirjassa on euroopppalainen vanhan kulttuuriperinnön kunnioitus, johon rapakon takaisissa myyntimenestyksissä törmää harvemmin. Kirja kertoo David Martinin, orvoksi jääneen nuorukaisen tarinan menestykkääksi kirjailijaksi. Davidin oppaana ja Zafonin esikuvana on Charles Dickensin Great Expectations , toisen orvon tunteisiin vetoava tarina. Dickensin hienosyisen henkilökuvauksen korvaavat Zafonilla kuitenkin kaupalliset koukut. Oiva valinta, kun lopputulosta tarkastellaan myyntilukujen valossa. Tarinan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Barcelonaan, joka henkii tarinan kulussa toistuvasti seisovaa ja umm

Austerin kirjat sisältävät tarinoita tarinoiden sisällä. Välillä kerronnassa on snobbailun makua, mutta monesti kirjailija onnistuu luomaan huikaisevia rinnakkaistodellisuuksia. Austerin New York -trilogian ensimmäisen osan avaa kirja City of Glass (1985, suomennettu nimellä Lasikaupunki .) Päähenkilö on Austerille mieleinen: kirjailija. Herra Quinn on eksistentialistinen sankari, joka ei tunne oloaan kotoisaksi omissa nahoissaan. Hän on itse asiassa mennyt vieläkin pidemmälle ja lakannut ajattelemasta itseään todellisena. Quinn elää dekkarihahmonsa, Max Workin, kautta, ensin kirjoissa, sitten myös arkielämässä. Minä olen sinä olet hän Kun herra Quinn saa puhelinsoiton, jossa kysellään Paul Auster -nimistä yksityisetsivää, hän ottaa miehen paikan. Tehtävänä on varjostaa miestä nimeltään Peter Stillman. Romaani edustaa postmodernismia, jossa merkityksiä ja identiteettejä rakennetaan ja puretaan. Minä olen sinä olet hän. Quinn on dekkarihahmo Max Workin lisäksi varjostamansa

Riivaajat jää usein Dostojevskin muiden mestariteosten kuten Rikoksen ja rangaistuksen ja Idiootin varjoon. Tämä tarjoaa Dostojevskin ystävälle erinomaisen tavan päteä erilaisuudellaan etenkin, kun poliittinen melodraama on vasta tulossa uudelleen muotiin. Riivaajat kertoo panslavismin ja ateismin mukanaan tuomasta hämmennyksestä venäläisessä kaupungissa. Romaanin keskeiset henkilöt edustavat erilaisia ideoita, jotka nielaisevat heidät lopulta kokonaan. Kiehtovia hahmoja ovat esimerkiksi Jumalaan uskova ja samalla ateismistaan kärsivä Shatov sekä itsemurhaa täydellisenä vapauden keinona puntaroiva Kirilov: “Todellinen vapaus koittaa vasta sitten, kun ei pidä väliä sillä elääkö vai kuoleeko.” Historian hurma Juonen sanotaan seuraavan Venäjän 1800-luvun poliittisia tapahtumia. Moskovassa murhattiin opiskelijanuorukainen ja tapauksen yhteydessä paljastui vallankumouksellinen salajuoni. Juonen aivoista tuli esikuva romaanin eräälle keskeiselle henkilölle, Peter Verkhovenskylle. M

Belgialaisen Jean-Philippe Toussaint'n puhdas ja tarkkapiirtoinen kieli vie metafyysiselle matkalle näennäisen yksinkertaisen tarinan muodossa. Faire l'amour (2002, ei suomennettu.) eli Rakastella on kuvaus yhdestä yöstä Tokiossa, rakkaussuhteen päättymisestä. Se on sensuelli ja julma sortumatta kliseisiin. Toussaint'n tyyli on muuttunut edellisten teosten, etenkin Kylpyhuoneen jälkeen vuolaammaksi. Tarina on silti tuttuun tapaan minimalistinen. Siitä ei käy ilmi, miksi pariskunta eroaa ja mikä on heidän historiansa. Kertoja sanoo: “Rakastimme, mutta emme enää sietäneet toisiamme.” Kertoja on tuttuun tapaan nimetön ja vailla merkittäviä ominaisuuksia, mutta tällä kertaa hänellä ei ole kylpyhuoneessa majailevan kollegansa herkullista ja hienovireistä ironian tajua. Faire l'amour on melankolinen ja kiinnittyy hetkeen: ajatuksiin, tekoihin, esineisiin, valoihin, varjoihin. Kieli on yhtä aikaa poeettista ja metafyysistä sileän pinnan alla. Aikaeron tuomaa uneto

Näytelmäkirjailija Eugène Ionesco on kirjoittanut yhden ainoan romaanin. Se kertoo miehestä, joka saa 35–vuotiaana perinnön ja vetäytyy maailmasta. Hänestä tulee filosofi. Romaani Le solitaire (1973, suomennettu nimellä Erakko ) on tuttua Ionescoa. Lyhyitä, yksinkertaisia lauseita ja eksistentialismin teemoja. Päähenkilö ei tunne olevansa kotonaan maailmassa tai omissa nahoissaan (“Je me sentais mal à l'aise dans ma peau”). Hän tuntee inhoa (“la nausée”), kärsii muista ihmisistä (“les autres”), pohtii tyhjyyttä ja olematonta (“le néant”). Hän on elämässään kuin Sisyfos, joka palaa aina alkuunsa (“retourne sans cesse au commencement”). Päähenkilö viettää pikkuporvarillista elämää ja pohtii asioita. Yksityiskohtaiset kuvaukset hänen päiväohjelmastaan luovat mielenkiintoisen, estoisen sankarin henkilökuvan, mutta loppuratkaisu jättää hieman onton olon. Samaa ei tapahdu Ionescon näytelmissä, kuten Oppitunnissa ja Sarvikuonoissa . Näytelmän toiminnallisuus sopii miehen pirtaan

Reijo Mäen kuudestoista yksityisetsivä Vares -kirja on moni-ilmeisempi ja rönsyilevämpi kuin koskaan. Kauniille naisille perso Jussi Vares saa haastavan tehtävän. Hän tutkii Kyllikki Saaren ja Bodom-järven murhille vertoja vetävää historiallista rikosta. Kolme kaunista tyttöä on kadonnut peräjälkeen tietymättömiin. Kaksikymmentä vuotta vanha rikos on edelleen ratkaisematta. Jeesus ratkaisee rikoksen Tarina rönsyilee niin, että Vareksen tutkimuksia tärkeämmiksi nousevat hänen tuttunsa alamaailmasta ja eduskunnasta. Dekkarisarjan sex appeal lienee siinä, että lukijat — ennen kaikkea turkulaiset — saavat hänen kauttaan tutustua arkisen ympäristönsä jännittävämpään ja kiihottavampaan puoleen: alamaailmaan, S/M-piireihin, erotomaanien kokouksiin ja julkkisten salattuun elämään. Kun Vareksen aika kuluu enimmäkseen Turun mafiaa tavatessa apteekkiravintolassa, rikoksen ratkaisee lopulta hänen adoptoimansa kissa Jeesus. Mäen dekkareissa ihmiset puhuvat kuten arkielämässäkin: jaarittelev

Ranskalaisen Marie Darrieussecqin tarina kertoo naisesta, joka muuttuu emakoksi. Truismes (P.O.L, Pariisi, 1996. Suomennettu nimellä Sikatotta ) on Darrieussecqin suurta kohua herättänyt esikoisromaani. Kertojana on työtön, kaunis nuori nainen, joka pestataan parfyymikaupan takahuoneeseen “hierojaksi”. Asiakkaat kohtelevat häntä eläimenä ja vähitellen hän myös muuttuu sellaiseksi. “Bizarre”, tiivisti kirjan sisällön sitä minulle suositellut kirjastonhoitaja. Vaikka itse tarina jäi etäiseksi, outous piti otteessaan. Tarinan tehoa laimensivat vain alkusanat, joissa kertoja paisuttelee kirjan mahdollisesti aiheuttamia reaktioita: Je sais à quel point cette histoire pourra semer de trouble et d'angoisse, à quel point elle perturbera de gens. Je me doute que l'éditeur qui acceptera de prendre en charge ce manuscrit s'exposera à d'infinis ennuis. Tiedän, missä määrin tämä tarina saattaa kylvää hämmennystä ja ahdistusta, kuinka paljon se häiritsee ihmisiä. Epäilemätt

William Gibson on kulkeutunut Hahmontunnistuksessa kauas juuriltaan kyberpunkista. Köykäinen tarina ja nuortenkirjoista muistuttava päähenkilö tuovat mieleen Carolyn Keenen Neiti Etsivä -tarinat. Pattern Recognition (2003. Suomennettu nimellä Hahmontunnistus .) -romaanin päähenkilönä seikkailee 32-vuotias Cayce Pollard, logoihin erikoistunut coolhunter, joka työskentelee mainostoimiston palveluksessa. Hänen erityislahjakkuutenaan on haistella orastavia trendejä ja arvioida yritysten logoja. Henkilökohtaisessa elämässään Cayce kärsii logoallergiasta ja suosii sen vuoksi brändittömiä tuotteita. Kun Cacey saa tehtäväkseen selvittää nimettömien videoclippien tekijän henkilöllisyyden, tehtävä johdattaa hänet ensin Japaniin , sitten Venäjälle . Kyberpunkilla kuuluisuuteen ponnahtanut William Gibson teki uransa alkuaikoina oikeaan osuneita ennustuksia mm. tosi-tv:n suosion kasvusta. Hänen aikaisemmat romaaninsa ovat sijoittuneet tulevaisuuteen, mutta Hahmontunnistuksessa eletään

This Is Not A Love Song on nimestään huolimatta ranskalainen. Se kertoo Englannin ja Ranskan suhteista, emigrantin vaikeasta vaikkakin väliaikaisesta paluusta entiseen kotimaahan ja vastuusta. This Is Not A Love Song (Laffont, Pariisi, 2007. Ei suomennettu.) -romaanin päähenkilö, ranskalainen Vincent, on jättänyt Ranskan ja aloittanut uuden elämän Englannissa. Hän menestyy työssään kahvilaketjun toisena omistajana ja on onnellisesti naimisissa, kunnes vaimo haluaa yllättäen viikon loman miehestään ja passittaa tämän Ranskaan sukuloimaan. Vincent on vieraantunut vanhasta kotimaastaan eikä kaipaa takaisin. Kaikki on liian tuttua ja ennalta arvattavaa, vanhojen ystävien tapaaminen väkinäistä. Hän haluaisi unohtaa ranskan kielen, muttei harmikseen näe unia englanniksi. Ranskalaisbrittiläinen asetelma tuo mieleen Stephen Clarkin kirjan A Year In The Merde , joka kertoo brittimiehen kommelluksista Ranskassa. Blondelin Vincentkin on siinä määrin brittiläistynyt, että hän kokee synn