Puistohomot
Valdemar Melangon Puistohomot paljastaa, millaista elämää helsinkiläiset homot 60- ja 70-luvun taitteessa viettivät.
Homous oli 70-luvun Suomessa lailla kielletty. Homot käyttivät salakieltä ja tapasivat toisiaan piilopaikoissa. Helsingissä niitä oli eri puolilla keskustaa. Kaikille oli yhteistä pisuaari, jossa iskettiin ja antauduttiin aktille.
Vaikka piilotella pitikin, Puistohomoissa (SKS, 2012) eletään puhtoista viattomuuden aikaa. AIDSia ei vielä ollut ja tippuria ja satiaisiakin pidettiin vain vähäisinä vaivoina. “Nehän saa pois DDT:llä”, kuten eräs Valenkon haastateltavista tokaisi.
Kirjan tekee herkulliseksi tutkijan rooli. Hän työskentelee päivisin Neuvostoliittoinstituutin johtajana ja kääntää vapaa-ajallaan Tsehovin Sahalinia. Iltaisin ja öisin hän cruisailee pitkin kesäistä Helsinkiä antropologisilla tutkimusretkillään. Samanlaista kaksoiselämää eli moni kirjan homoista. Toisille se oli rankkaa. He pitivät homoutta taakkana, jota eivät olisi suoneet kenellekään.
Valenko paljastaa, että hänellä on ollut silmää myös miehiselle kauneudelle — eihän hän muuten olisi ollut pätevä aiheesta kirjoittamaankaan. Hän pohtii myös omaa rooliaan ja tutkijan etiikkaa, kun hän johtaa homot kiinnostumaan itsestään, mutta vain haastattelua ja tiedonkeräystä varten. Tästä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Koska puistohomojen määrä oli verrattain pieni ja tapaamispaikat rajatut, herätti tutkija kierroksillaan varmasti huomiota, epäluuloja ja suuria tunteita.
Kirja kuvaa tutkimusprosessia kirjeiden muodossa. Ne on kirjoitettu vanhahtavalla kirjoitustyylillä, jossa homo on vielä homoseksualisti. Graafikko Timo Numminen on tehnyt hienoa työtä kirjan ulkoasussa. Opus muistuttaa vahakantista muistivihkoa, jonka kannessa on tirkistysaukko. Tästähän kirjassa on kysymys: kurkistuksesta salaiseen maailmaan.
Asiasanat: Valdemar Melanko, Puistohomot, SKS, homo, homoseksuaali, Helsinki.
