Tyttö joka leikki tulella | Stieg Larsson

Stieg Larssonin Millenium -trilogia on nerokkain lukemani dekkari. Ensimmäinen osa on perinteistä salapoliisityötä talousrikosten ja perhesalaisuuksien parissa ja kakkososassa päästään viihteelliseen yhteiskuntakritiikkiin. Kohteena on aina yhtä herkullinen viranomaistoiminta: perse edellä puuhun harppovat tutkimustaktiikat, ennakkoluuloihin pohjautuvat päätökset ja ketunhäntä kainalossa lietsotut hysteriat.

Tyttö joka leikki tulella käynnistyy hieman hitaasti, mutta kierroksia saadaan kun päähenkilö Mikael Blomkvistin ystävät ja kollegat murhataan. Veriteko liittyy kriminologi-toimittaja -pariskunnan, Dag Svenssonin ja Mia Bergmanin kuohuttavaan tutkimukseen Ruotsin seksikaupasta ja prostituutiosta. Epäilykset kohdistuvat Mikaelia aiemmin auttaneeseen Lisbeth Salanderiin, hakkerineroon ja toiseen keskushenkilöön, jonka sormenjälkiä löytyy murha-aseesta.

Mikael ei usko Lisbethin syyllisyyteen, mutta poliisille sormenjäljet riittävät. Larsson kritisoi poliisin menettelytapoja, joissa murhalle etsitään ensin sopiva syyllinen ja sen jälkeen aletaan miettiä, mikä yhteys syytetyllä ja uhreilla on. Ja etsivähän löytää syitä aina.

Murhatutkimusten myötä alkaa Lisbethin menneisyyden penkominen. Asiakirjat kertovat psykiatrisesta hoidosta ja holhouksesta, mikä on poliiseille ensimmäinen vedenpitävä todiste syyllisyydestä. Kun käy ilmi, että Lisbeth on myös ollut Milton Securities -nimisen vartiointifirman palveluksessa, poliisit kuittaavat: "Varmaankin siivoojana." Yhtiön toimitusjohtajan mukaan Lisbeth oli kuitenkin yrityksen etevin tutkija. Poliisit eivät ota uskoakseen, vaan inttävät, ettei tyttö ole käynyt edes koulua loppuun. Arkistot elävät omaa, henkilöhistoriasta erillistä elämäänsä, mutta jälkimmäiselle ei ole hyvinvointivaltiossa tilaa. Viranomaiset tietävät aina kaiken paremmin.

Viihteellistä veistelyä

Myös lehdistö pääsee Larssonin piinapenkkiin. Poliisi lietsoo yleisössä hysteriaa vuotamalla vapaalla jalalla pysyttelevän Lisbethin yksityisiä tietoja. Hänestä tehdään lehtiotsikoissa psykopaatti, skitsofreenikko, lesbo, S/M-harrastaja ja satanisti. Mikael Blomkvist kuittaa poliisin ja toimittajien aivomyrskystä syntyneet uutisankat: "Ei pidä uskoa lehtiä. Ne yksinkertaistavat." Toimittajana hän jos kuka tietää.

Kohu ei ota laantuakseen, sillä halu kostaa oletetulle syylliselle selättää oikeudenmukaisuuden. Sitä paitsi Lisbeth on ihanteellinen syntipukki epäilyttävine menneisyyksineen. Tosin kun psykiatriseen hoitoon johtaneita tapahtumia selvitetään hieman tarkemmin, älykkään naisen suurimmaksi synniksi paljastuu se, että hän ei ole alistunut holhousyhteiskunnan vietäväksi.

Kansankodin kritiikki sopii kaikkiin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin. Ne perustuvat normaaliuden, keskinkertaisuuden ylivaltaan, jossa poikkeamat herättävät epäilyjä ja johtavat syytteisiin. Larssonin kritiikki on tervetullutta ja leviää viihdyttävässä paketissaan laajan yleisön tietoisuuteen. Seksi toimii kirjassa populaarina koukkuna. Mikael Blomkvist pitää viriilisti yllä suhteita eri naisiin. Välillä on hieman selittelyn makua, kun kertojan mukaan nykyiset ja entiset naiset ja heidän aviopuolisonsa ovat kaikki järjestelyyn erinomaisen tyytyväisiä, mutta toisaalta seksistä on saatu myös hauskoja näpäytyksiä viranomaisten suuntaan. Kun Lisbethin ystävättären garderoobista löytyy vinyylivaatteita, on se Ruotsin suvaitsevalle poliisille saletti todiste siitä, että nainen on prostituoitu.

Asiasanat: Stieg Larsson, Millenium, Flickan som lekte med elden, Tyttö joka leikki tulella, La fille qui rêvait d'un bidon d'essence et d'une allumette, kirja-arvio, dekkari, Mikael Blomkvist, Lisbeth Salander, yhteiskuntakritiikki, poliisi, ennakkoluulo, menettelytapa, murha, syyllinen, psykopaatti, satanisti, kansankoti, hyvinvointivaltio, viranomaiset, poikkeava, normaali, keskinkertaisuus, suvaitsevaisuus, Ruotsi, Suomi.