Kirja-arvio dekkarista Riian verikoirat | Henning Mankellin
Henning Mankell näyttää, että Ruotsissa uskalletaan irvistellä kansankodille, vaikkakin vienosti.
Riian verikoirat (Seuil, Pariisi, 2003. Alkuteos Hundarna i Riga, 1992.) on Mankellin toinen komisario Wallander-tarina. Kurt Wallander on keski-ikäinen, tavallinen ruotsalainen mies, joka kärsii vuoden takaisesta avioerostaan, paniikkihäiriöstä ja elämän tarkoituksettomuudesta. Kun Ruotsin rannikolle ajelehtii kaksi ruumista, pikkukaupungin mies joutuu mukaan latvialaiseen rikostutkintaan.
Tarinassa eletään vuotta 1991 juuri ennen Latvian lopullista irtaantumista Neuvostoliitosta, mikä antaa Wallanderille tilaisuuden kuvata kommunistisen yhteiskunnan rappiota. Kaikkea tarkkaillaan, sattumaa ei ole ja rikkaiden ja köyhien väliin on laskeutunut rautaesirippu. Rumat ja harmaat talot muistuttavat vankiloita.
Hitaasti perinteisellä tyylillä
Riian verikoirat noudattaa perinteistä dekkarin kaavaa, mutta kehkeytyy poikkeuksellisen hitaasti. Tapahtumat toistetaan kymmeniä kertoja niin, että kirjailijan alkaa epäillä aliarvioineen lukijaansa.
Hidas tempo antoi aikaa mitä erilaisimmille pohdinnoille, kuten Röngän Kärppä-dekkareissakin. Ihmettelin muun muassa, miksi Wallanderin mietteet oli kursivoitu. Se pomppasi tekstissä silmään, vaikka toisaalta merkintätavalla päästiin turhista "hän mietti" -johtolauseista. Saattaa olla, että kyse oli ranskankielisen laitoksen omasta tyylikeksinnöstä.
Piristävää yhteiskuntakritiikkiä
Jaksoin kirjan kaikesta huolimatta loppuun, koska Mankell väläytti pariin otteeseen mielenkiintoista yhteiskuntakritiikkiä. Wallanderin mukaan ruotsalainen oikeuslaitos ei ole läpinäkyvä, vaan kabineteissa kähmitään. Korruptiokaan ei ole juuri vieraampaa kuin Latviassa. Wallander muistelee, kuinka kollegat päästivät hänet puhallutuksen jälkeen jatkamaan ajomatkaa ilman syytettä rattijuopumuksesta.
Tänä päivänä Ruotsi muistuttaa yhä enemmän Wallanderin kuvaamaa Latviaa, kun kenen tahansa puheluja voidaan vakoilla uuden puhelinkuuntelulain nojalla. Myös länsimaiden nettisensuurit, yritykset lisätä netin valvontaa ja katukameroilla kaupunkien valvontaa muistuttavat, että totalitarismi ei suinkaan ole diktatuurien yksinoikeus. Olisi mielenkiintoista lukea, millaiseksi Riian verikoirat olisi muotoutunut näiden uusien käänteiden valossa.
Asiasanat: Henning Mankell, Kurt Wallander, Riian verikoirat, Riika, Latvia, Ruotsi, Neuvostoliitto, rautaesirippu, rikostutkinta, komisario, murha, ruumis, oikeuslaitos, puhelinkuuntelulaki, nettisensuuri, totalitarismi.
Täyteainetta, missä on monta monessa, aivan kuin kaikenvärisiä alastomia ruumiita kuopattaisiin yhteen ja samaan kuoppaan.
VastaaPoistaEi ruotsi muistuta latviaa - ei sinne päinkään, on vain ihmisiä, jotka tyhjyydessään epätoivoisesti etsivät suhteellisuutta -verrantoa johonkin.
Vaikka elämän ja kaiken ymmärtäminen niin kirjoittamisessa kuin kuvaamisessa kankaallekin muodostuu ja syntyy asioiden keskinäisistä suhteista ei niittä silti väkisin tarvitse synnyttää -Ikke Sant?
Vaikka totuus on vain sellainen sana, niin epätoivoisesti suhteiden hakeminen ei johda mihinkään. Ruotsi on - olen nähnyt sen parhaimmillaan kuusikymmenluvulla ja vähän taantuneena kaksituhatluvulla lisäksi olen nähnyt ja kuunnellut muita maita ja kansoja - ja ruotsi on, ilman erityistä korostusta ainoa poikkeuksellisen hyvä ja siisti kansankoti edelleenkin. tylsä se voi olla, mutta se eroaa näistä deagolandioista, saman verran kuin nykyaikainen risteilijäalus eroaa raaka-aine kasasta.
Olen latimerin kanssa eri mieltä ainakin siinä, että kyllä minun mielestäni Henning Mankellin tekstistä kumpua epätoivoa ja yhteiskuntakritiikkiä enemmän Ruotsia kohtaan.
VastaaPoistaSamaa sai lukija aavistella ja myötä kokea jo aikoinaan Sjöwall ja Wahlöö dekkareissa, joissa komisaario Beck usein tuskaili kansankodin kauheuksien kanssa.
Mankellin asemesta minä lukisin Arne Dahlia, taikka ruotsalaisia nuoria naisia, jotka kirjoittavat aika tavalla kriittisiä dekkareita.
Voisi ehkä ajatella, että kehityksen vuoksi Latvia lähestyy nyt silloista 1980-luvun Ruotsia.
Sanotaan että, ken rakentaa hiekalle, ryhtyy epävarmoihin hankkeisiin, mutta minä sanon: kuka rakentaa veden varaan asiansa, on se tuhat kertaa epävarmemmalle alustalla , ja näin on laita silloin, kun me perustamme näkemyksemme yhteiskunnallisista oloista ja niiden kehityksestä komisariuksien ja poliisi komisarioiden, taikka niitä kuvaavien henkilöiden näkemyksien varaan.
VastaaPoistaNo, käsitykset voidaan perustella myös tietenkin perinteisesti; Googlaamalla ja lukemalla sanomalehtiä ja seuraamalla tiedoitusvälineitä.
VastaaPoistaUskoisin, että lopultakaan ei ole välttämätöntä matkustaa Göteborgin tai Malmön ongelmalähiöihin henkilökohtaisesti. Totuuden voi saada selville myö muulla tavoin.
Minusta kirjat sattuvat nyt olemaan aika kiinnostava ja mukava tapa aistia maassa olevaa ajattelua. Pelkän bruttokansantuotteen tuijottaminen ei välttämättä kerro kaikkea.
Euro esimerkiksi on jotain, jonka soisi myös ruotsalaislle
Kiitoksia kommenteista! Itse pidin kirjan kriittisestä sävystä, oli kritiikki kohdallista tai ei. Itse en ole Ruotsissa asunut enkä juuri edes matkaillut 10 vuoteen muuten kuin kirjallisuuden kautta. Joten, kiitoksia näkemyksienne jakamisesta.
VastaaPoistaVielä viimeksi tuohon asiaan sen verran, että kun maita sitten vertaillaan niiden elintason, ei elämäntason vuoksi, on eräs asia joka säätelee tehokkaasti kansalaisien oikeusturvaa ja samalla myös sosiaalista hyvinvointia, se on yksikertaisesti lakien ja sopimuksien ylisitovuus. Sana joka näyttää unohtuvan usean firman lakinaiseltakin, mutta joka työehtosopimuksien lisäksi koskee paljoa muutakin.
VastaaPoistaMinkälainen yleisnitovaisuus sitten kuvitellaan olevan itäisien Euroopan maissa, latvia mukaan lukien.
Latimeri, nyt päästiinkin mielenkiintoiseen teemaan: mitkä maat uskaltavat pitää itseään oikeusvaltioina?
VastaaPoista