Kirja-arvio: Perheidyllistä pirullisesti

Sievästi kulisseissaHelvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä (1941) on erinomaisen pureva ja taitava piruilu. Se kertoo kahden helsinkiläisen intellektuelliperheen elämästä ja kulissien pystyssä pitämisen vaikeasta taidosta.

Kirjan päähenkilöinä ovat arkeologian tohtori Tauno Saarinen ja hänen vaimonsa Elisabet. Rinnalla kulkee tohtorin sisaren, kulttuurikriitikkona työskentelevän Naimin, tarina raastavine rakkaussuhteineen.

Ahdistava perheidylli

Romaani on täynnä loistavia lauseita ja teräviä huomioita tohtorisperheen porvarillisesta idyllistä. Perheen äiti Elisabet on idyllin hengetär, joka silottelee elämän karkeita ja likaisia puolia. Hänen siveyttä ja korrektiutta tihkuva henkilökuvauksensa on briljanttia.

Hän [Elisabet] oli koko ajan teekuppinsa yli pöydässä hymyillyt miehelleen ujoa hymyään ja hän oli liikkunut karitsanpäätossuissaan huoneissa järjestellen ja nykien niitä viehkeyden lankoja, jotka pitivät hänen elämänrakennelmaansa, siirtäen tuoleja, oikaisten mattoja, hipaisten ruskean kaapin posliinivasua, puhuen sivellyllä äänellä, kimmahduttaen pianonkantta sen messinkisaranoissa.

Kodinhuoltoon liittyy elämänkatsomuksellinen puoli, jonka tarkoituksena on pitää 'puhtaan' ja 'likaisen' rajat erillään. Näin luotuja perheidyllin kulisseja ravistellaan, kun tohtorin suhde alempisäätyiseen nuoreen tyttöön tulee ilmi. Tohtori tunnustaa ihastuksen vaimolleen 60-sivuisella kirjoituksella. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi, sisältyikö ihastukseen myös teko vai oliko suhde platoninen.

Teon ja ajatusten erillisyydellä luonnehditaan tohtoria. Hänet kuvataan aikansa akateemisen estetismin ja humanismin edustajaksi, jolle ajatukset ja ideat ovat luonteenomaisempia kuin toiminta. Syrjähypyllään tohtori lähestyy vaarallisena pitämäänsä ja juuri siksi niin kiehtovaa tekojen maailmaa. Hän kurkottaa Elisabetin rakentaman perheidyllin ulkopuolelle, mutta juuri tätä Elisabet ei voi sallia.

Elämätön elämä

Kun selviää, että tohtorin syrjähypyllä on konkreettiset seuraamuksensa, Elisabet alkaa ensi järkytyksestä toivuttuaan sovittaa häpeää idyllinsä rajoihin. Hän käy läpi erilaisia vaihtoehtoja abortista adoptioon. Tytöllä ei hänen mukaansa ole alempisäätyisenä oikeutta päättää hänen miehensä jälkeläisen kohtalosta. Kun lapsen äiti kuolee synnytyksessä, Elisabet ottaa pienokaisen perheeseensä ja estää näin miestään kasvattamasta perheen ulkopuolelle johtavia tunteita. Ratkaisu saa tohtorin epätoivoiseksi. Syrjähyppy oli ollut hänen salainen ilonsa: jotain, jota hän oli voinut elää yksin.

Hän [tohtori] ei lainkaan pitänyt asiasta, hän ei lainkaan halunnut laskea tytärtään vaimonsa syliin. Se oli hänen salainen ilonsa, se oli vuokkojen sini, kevät, kuoppa leuassa - hän olisi halunnut pitää sen yksin. Se kuului siihen, mitä hän halusi elää yksin. Puutarhan hedelmä. Se oli vähemmän hänen omansa, Elisabet sulkisi sen oman elämäntyylinsä rajoihin, jos se tulisi kotiin, se muuttuisi, koko asia muuttuisi toiseksi, Elisabet tekisi yhteiskunnallisesti suuren hyväntyön, hän harjoittaisi läpi elämänsä laupeutta ja anteeksiantoa lapsen perusteella.

Tohtori näkee Elisabetin humanismin varjolla tekemässä uhrauksessa tekopyhyyttä, ja kavahtaa havaintoaan. Hän on kuitenkin voimaton vaimonsa edessä, joka sitoo viehkeyden lankoja tarmokkaasti kiinni. Tohtorin lapsekas uhma ei purkaudu sanoiksi, vaan ainoastaan näennäisteon muodon saaviksi mielenilmaisuiksi:

On jälleen eletty erään päivällisen perheidylli, ajatteli hän [tohtori] muistellen Elisabetin silmäyksiä pöydässä. Mutta konserttiin en lähtenyt, minä en siedä hänen tyyliään ja minä elän ainakin täällä huoneessani yksin omaa tyyliäni omine ajatuksineni, jotka ovat perheumpion ulkopuolella.

Tohtori tuntee oman huoneensa yksinäisyydessä ja yksityisyydessä kaipuuta hulluksi tekevään kiihkoon, jonka hän tunsi edes hetken virranneen suonissaan. Elisabet pitää tätä sukuvikana. Hänen mukaansa tohtorin sisar Naimi riutui ja nöyryytti itseään rakkaudessa mieheen, joka ei ollut hänen arvoisensa eikä kyennyt rakastamaan häntä. Elisabetin elämän äärimmäisyyksiä kavahtavaa maailmankuvaa kuvastaa lause: "Elisabet iloitsi siitä, että hänen sydämessään ei ollut voimaa tuhoisaan rakkauteen."

Pyytääkö Hämäläinen esikuviltaan anteeksi?

Romaani jakaantuu kolmeen osaan, jotka ovat "perhe", "yhteiskunnallinen ihminen" ja "säädyllinen murhenäytelmä". Keskimmäisen luvun otsikko jää hieman ilmaan, sillä henkilöiden yhteiskunnallisuus ei ole siinä sen painokkaammin esillä kuin kahdessa muussakaan. Läpi koko romaanin erityisesti tohtori, mutta myös muut päähenkilöt, kuvataan yhteiskunnallisiksi olennoiksi, aikansa ihmistyyppien edustajiksi.

Kirjan lopussa yhteiskunnallisen teeman käsittely sortuu selittelyyn. Lieneekö Hämäläinen ollut epävarma sanomansa perillemenosta vai esittääkö hän anteeksipyyntönsä niille tunnetuille kulttuurieliitin edustajille, joita hän käytti romaaninsa henkilöhahmojen esikuvina? Hämäläisen kirja herätti aikanaan ansaitusti huomiota ja sensaatiota. Sen keskeisiksi henkilöiksi tunnistettiin Tyyni ja Oiva Tuulio, A-M Tallgren ja Olavi Paavolainen.

Asiasanat: Helvi Hämäläinen, Säädyllinen murhenäytelmä, romaani, perheidylli, kulissit, ihmissuhteet, rakkaus, Tyyni Tuulio, Oiva Tuulio, Olavi Paavolainen, A-M Tallgren.

Viikon suosituimmat

Kielitoimisto suosittaa lyhiksiä ja pyöröraikastinta

Ranskalainen juusto

Tuoreimmat kuulumiset

Kullatusta kakkalapiosta äänikirja

Elokuva Cape Fear | Martin Scorsese

Tyttö joka leikki tulella | Stieg Larsson

Hahmontunnistuksessa eletään eilistä | William Gibson

Antisankareita