Tunnen karmivan kriitikon ahdistavan
Lueskelin vanhoja kirja-arvioita Helsingin Sanomien nettipalvelusta. Osuin Anna Makkosen raisuun arvioon (HS 29.10.2000) Heidi Liehun romaanista Rakkaus Pariisissa.
Makkonen: ”Liehu kirjoittaa niin, että tulee sääli paperia ja painomustetta”. Ihailin, miten täydellisen eleettömästi kriitikko onnistui murskaamaan teoksen yhdessä ainoassa lauseessa. Samalla jäin muistelemaan, ettei Liehulta ollut sen koommin ilmestynyt uutta romaania. Toivoin, ettei Makkosen aina loppuun asti ankara arvio ollut vienyt inspiraatiota: ”Rakkaus Pariisissa sopii pitää mielessä kun puhutaan ateljeekritiikistä, kustannustoimittajan työstä ja julkaisukynnyksestä.”
Tositaiteilijat ja hylkiöt
Päässäni alkoi soida Ismo Alangon takavuosien hittibiisi Taiteilijaelämää, jossa laulettiin: ”Liikaa taas tunnen karmivan kriitikon ahdistavan”. Tämä lienee ainakin suuren yleisön mielessä vallitseva kuva kriitikosta, tuosta pirunhäntäisestä, omalla urallaan epäonnistuneesta hylkiöstä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen vainota tositaiteilijoita.
Kirjailijalla on onneksi vapaus valita, ottaako hän kritiikin työhön vai persoonaansa kohdistuvana. Seuraava lainaus ranskalaisesta runoilijasta, Arthur Rimbaud'sta, muistuttaa oivallisesti, että nämä ovat todellakin kaksi eri asiaa: "Arthur Rimbaud oli huonomaineinen, ilkeä, piittaamaton, perverssi, vastenmielinen ihmisraunio. Hän oli myös yksi suurimmista runoilijoista, joka on koskaan elänyt." (Raymond Sokolov, Newsday).
Sanoisinko jotain positiivista?
Itse pääsin kriitikon hampaisiin ensi kerran väitöskirjaa kirjoittaessani. Tarjosin käsikirjoitusta Tampereen Yliopistopainolle, jossa silloin arvioitsijana toiminut politiikan tutkija Matti Wiberg piti sitä julkaisukelvottomana. "Mielelläni sanoisin kirjoituksesta edes jotakin positiivista, mutta kun en voi" hän totesi minulle puhelimessa.
Mietin, miksi kukaan ei ole vielä keksinyt kerätä kritiikin parhaita sanan säiliä kaskukirjan tyyppiseksi julkaisuksi, kunnes keksin, että voinhan tehdä sen itsekin vaikka tässä blogissa. Sarjan nimeksi sopisi Armottomat, sillä kritiikkihän on mitä parhain armottoman ironisen pistelyn taitolaji. Kuka tahansa osaa tuomita tekstin paskaksi, mutta sanopa sama hienosti kiertäen niin tiedät, mistä on kyse. Tämä mainion kylttyyrilajin on aika astua esiin piilosta, jossa se on syyttä suotta lymynnyt - Alangon sanoja lainatakseni - "housut kintussa pusikossa paskalla."
Halutessasi repostella tätä juttua, voit lainata esimerkiksi seuraavaa lausetta: "Tyhjässä webbisivussakin olisi ollut enemmän sisältöä."
Asiasanat: kriitikko, kritiikki, Helsingin Sanomat, Anna Makkonen, Heidi Liehu, Ismo Alanko, taiteilijaelämää, tositaiteilija, hylkiö, Arthur Rimbaud, Matti Wiberg, kaskukirja.
