Venäläinen romaani | Emmanuel Carrère
Emmanuel Carrère jatkaa Venäläisessä romaanissa kokeilujaan Valheen viitoittamalla tiellä, fiktion ja dokumentin fuusioimisessa.
Un roman russe (P.O.L., 2007. Ei suomennettu.) eli Venäläinen romaani on Carrèren omaelämäkerrallinen tarina, joka on tyydyttänyt ranskalaisyleisön kiihkeää tirkistelyn tarvetta. Kirjailijan sukujuuria, synkkiä perhesalaisuuksia, haavoittuvaisuuksia ja naissuhteita kuvaava kirja on saanut erinomaiset arviot, vaikka samalla on nostettu esiin kirjailijan ilmeinen mielikuvituksen puute. Hän kertoo käsin kosketeltavasta ja tapahtuneesta.
Vaisu tarina
Miksi omaelämäkerralliset muistiinpanot ja paljastuskertomukset on nimetty romaaniksi? Carrère kertoo halunneensa kirjoittaa kirjan elämästään, isoisästään, venäjän kielestä, silloisesta kumppanistaan Sophiesta ja venäläisestä Kotelnitchin kylästä, jossa hän teki elokuvaa ja etsi venäläisiä juuriaan. Kirja on yritys vangita se, josta kirjailija ei saa kiinni, mutta joka kuluttaa häntä. Dokumentti? Kun lopputuloksena on ihmissuhteiden vatvomista ja kliseisiä kuvia Venäjältä, ei tämäkään lajiluokitus istu. Lieneekö romaani ollut lähin sopiva kaatoluokka.
Carrère on kokeillut dokumentin ja fiktion yhdistämistä Valheessa, joka on rikosraportti perhesurmaajan elämästä. Raflaavasta aiheestaan huolimatta tarina oli latteaa luettavaa. Oman elämän muuttaminen fiktioksi tuo kirjoituksen intiimimmälle tasolle, mutta koukku puuttuu, kun irrallisia aiheita sitoo toisiinsa vain kirjailijan epäsympaattiseksi kuvattu persoona. Carrère esittää itsensä yliherkkänä ja narsistisena toisten katseen orjana, joka pysyy kasassa vain käymällä kolmesti viikossa psykoanalyysissa.
Bret Easton Ellis kirjoitti Lunar Parkissa pitkälti samoista lähtökohdista, mutta teki elämästään huikeaa fiktiota. Ellis ei epäröinyt liioitella ja keksiä käänteitä. Vaisussa Venäläisessä romaanissa sen sijaan ei ole aineksia myyttiseen henkilökuvaan, vaikka kirjailija anteliaasti paljastaakin, äitinsä salaisuuden rikkoen, että hänen isoisänsä oli toisessa maailmansodassa akselivaltojen puolella, mikä on vastarintaliikettä palvovassa Ranskassa häpeällistä.
Venäjä kuin Karjala
Venäläiseksi kirjan tekevät Carrèren isovanhempien sukujuuret, kirjailijan sitkeät yritykset opiskella kieltä sekä vierailut Kotelnitchin kylässä, jossa hän seuraa toisen maailmansodan vangin, András Toman, jälkiä. Kuvaan sopii, että Venäläinen romaani on melankolinen. Se ei kuitenkaan edusta slaavilaista melankoliaa, josta syntyy suuria kysymyksiä elämästä ja olemassaolosta, vaan tarina pyöriskelee kirjailijan oman navan ympärillä, hänen ahdistuksessaan, kyvyttömyydessään ylläpitää ihmissuhteita, etsinnöissään.
Venäjä edustaa Carrèrelle samaa kuin Karjala evakoille: se on muistojen maa, jota ei ole. Kotelnitchin kylässä kirjailija kohtaa toisen todellisuuden. Kaduilla hoipertelee vastaan humalaisia ja puhelinkioskit haisevat niin pahasti pissalle, ettei niissä huvita harrastaa puhelinseksiä kotona odottavan naisystävän kanssa. Hotellissa taas ei ole lämmitystä eikä lämmintä vettä ja lakanatkin ovat likaiset. Kuvaus on tympeän stereotyyppistä ja kopioi 1800-luvun matkakertomuksia, joissa Venäjä nähtiin likaisena länsimaiden puhtauden korostamiseksi. On ollut ikävä seurata, mihin kiehtova kirjailija katosi Viiksien ajamisen jälkeen.
Asiasanat: Emmanuel Carrère, Un roman russe, Venäläinen romaani, Venäjä, venäjän kieli, Kotelnitch, toinen maailmansota, ihmissuhteet, stereotypiat, perhesalaisuudet, fakta, fiktio, dokumentti, romaani, matkakertomus.
Oikea Winston (joka muuten figuroi fiktiivisenä Orwellin teoksessa "1984") sanoi Venäjää "mysteeriin käärityksi salaisuudeksi". Ja Winston, jota kohtaan suomalaisten tuskin tarvitsee tuntea mitään sympatiaa, ei alkuunkaan pärjännyt poliittisessa huijaamisessa Stalinille. Mitä ranskalaisiin tulee, näillä lienee suunnilleen yhtä hyvät edellytykset ymmärtää Venäjää ja venäläisiä kuin suomalaisilla. Hyvin mielenkiintoinen ilmiö on se slaavilainen melankolia, joka on tuottanut paljon kauneutta, mm. maailman parhaimmat elokuvat (ja sanoisin, myös kirjat, jos laveaa eeppistä kerrontaa ei laske synniksi, kuten sitä ei pidäkäään laskea), hyvä Päivi! Analysoimasi kirja on siis melkoisesti vajaa. Minulla muuten on ollut tänään omituisia teknisiä ongelmia 'De arte moriendi' -linjalla.
VastaaPoistaHei Juhani,
VastaaPoistakiitos kommentista. Venäläisessä kirjallisuudessa lavea eeppinen kerronta ei missään nimessä ole synti, toisin kuin suomalaisessa ;-)
Minullakin on ollut blogissa ongelmia. Santeri selvittelee parhaillaan syitä. Myös muissa blogeissa on esiintynyt viime päivinä ihmeellisyyksiä. Kerron tarkemmin heti kun jotain selviää.
Mukavaa viikonloppua!
Päivi, kiitos itsellesi. "Suomalainen" sisu, josta Daniel Juslenius ylpeänä käytti latinankielistä versiota 'fortitudo' (kunnes menetti uskonsa siihen) on ilmiselvästi venäläisten hyve niin sodassa kuin rauhassakin. Blogeja voivat kai ulkopuoliset manipuloida millä ilmansuunalla tahansa, geo- ja muusta politiikasta viis. Siltä jotenkin vaikuttaa. Minulta totisesti kaapattiin aiemmin sieltä profiilista kuva (mistä englanniksi mainitsin ja syytin itseään Das Mania rikoksesta tätä ihmiskunnan partikulaarista edustajaa kohtaan). Siksi olen nyt kasvoton. - Hyvää viikonloppua teille sinne.
VastaaPoistaNäissä blogiohjelmissa tuntuu olevan yhtä sun toista ongelmaa eikä niille useinkaan löydy selitystä. Ne vain toimivat huonosti ja sisältävät virheitä, joihin käyttäjä ei voi vaikuttaa. Toivottavasti profiilikuva palaa yhtä ihmeellisesti kuin katosikin.
VastaaPoista