Kirja-arviot kahdesta murhaajasta: Bateman ja Romand

Kaksi raakaa, mutta asenteeltaan täysin erilaista murhatarinaa: Bret Easton Ellisin Amerikan psyko revittelee ja riemastuttaa, Emmanuel Carrèren Valhe ymmärtää ja selittää.

Innostuin lukemaan Ellisin vanhempaa tuotantoa uudelleen erinomaisen Lunar Parkin jälkeen. American Psycho (Vintage, New York, 1991. Suomennettu nimellä Amerikan psyko.) on kulttikirja ja edelleen yksi suosikeistani.

Tuttua 80-lukua

Kirjan päähenkilö Patrick Bateman on 80-luvun ikoni. Hän on 26-vuotias, komea, varakas ja älykäs. Hän työskentelee Wall Streetillä, inhoaa köyhiä, homoja ja naisia, ja näkee maailman brändeinä. Hän on myös massamurhaaja.

Kirja on täydellinen ajankuva. Se on rahan ja ruumiin palvontaa ja AIDS:in pelkoa. Rekvisiittana on ajan hittibiisejä, merkkivaatteita, peililaseja, solariumeja, aerobic-saleja. Ne kuvataan tuoteoksennuksella eli teknisillä nippelitiedoilla. Salilaitteissakin on tärkeää, toimivatko ne hydrauliikalla, pneumatiikalla vai sähköllä. Osa teksteistä on kollaasiromaanin tavoin kuin suoraan mainoksista, matkaesitteistä, pukeutumisoppaista tai musiikki- ja ravintola-arvosteluista.

Henkilöt ovat pintaliitäjiä, jotka muistavat paremmin ravintoloiden nimet kuin toisensa. Absurdien näytelmien tavoin he puhuvat jonninjoutavia toistensa ohi. Todellinen ahdistus syntyy siitä, jos ei muista, missä ja kenen kanssa on nauttinut aamiaista tai jos trendiravintolaan ei saa varattua pöytää.

En arrivant chez Pastels, je suis au bord des larmes, il est évident que nous ne pourrons pas avoir de table.

Saapuessamme Pastelsiin olen kyynelten partaalla. On ilmeistä, että emme saa pöytää.

Päähenkilöä ironisoidaan. Hänet laitetaan vertailemaan kavereidensa kanssa käyntikortteja, kärvistelemään kateudessa, elvistelemään ja vetämään viivaa platinaisella luottokortillaan ja keskustelemaan eri asujen muodollisuudesta ja yhdistelemisestä kuin naistenlehden tyylikoulussa. Kun Bateman yrittää kuristaa tuttavapiiriinsä kuuluvan miehen vessassa, kohtaus kääntyy uhrin homorakkauden tunnustukseksi, mikä saa homofoobikko Batemanin voimaan pahoin.

Messevän makaaberia

Murhatarina kehittyy hitaasti Batemanin murhanhimoisista ajatuksista ja pesulaan vietävistä, veritahraisista vaatteista. Kun päähenkilö murskaa erään kodittoman jalan, hän kysyy lukijalta, oliko teko tahallinen vai vahinko.

Kirjassa viehättää moralisoimattomuus, jolla makaabereihin ja yksityiskohtaisesti kuvattuihin murhiin suhtaudutaan. Batemanin motiiveja sivutaan vain ohimennen. Päähenkilö toteaa itse: "Il n'y a pas de clef" eli vihjeitä ei ole. Kirjasta voidaan tosin lukea, että Batemanin äiti on mielisairaalassa rauhoittavien vaikutuksen alaisena. Lisäksi Bateman tiedostaa, että hän heijastaa pahaa oloaan muihin ja haluaa pohjimmiltaan vain tulla rakastetuksi. Mutta kyse on jälleen ironiasta. Lukijalle tarjotaan vastaus, jota hän odottaa.

Mielenkiintoisin avain Batemanin persoonaan löytyy ajankuvasta. Päähenkilö kokee, että hänet on kasvatettu sopeutumaan ("Adapte-toi ou crève, eli sopeudu tai kuole). Hän onkin sopeutunut, jopa niin hyvin, ettei häntä enää tunnista muista. Kirjan henkilöt ovat samanlaisia kuin kyse olisi formaatin mukaan tehdyistä tv-ohjelman tähdistä. Vain asut ja brändit vaihtuvat. Henkilöt erehtyvät toistensa nimistä jatkuvasti, sillä he ovat klooneja, helposti toistensa korvattavissa.

Päähenkilön suuri oivallus on se, että muut luovat hänen kohtalonsa. Hän tekee vain, mitä häneltä odotetaan. Ainoastaan murhat eivät tunnu hänestä jo kerran nähdyltä elokuvalta.

Tuhoisa kiltteys

Emmanuel Carrèren L'Adversaire (P.O.L., Pariisi, 2000. Suomennettu nimellä Valhe.) on tositapahtumiin perustuva tarina ranskalaisesta miehestä, Jean-Claude Romandista. Hän eli viisitoista vuotta kaksoiselämää ja tappoi lopulta vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa vuonna 1993. Romand teeskenteli työskentelevänsä Sveitsissä lääketehtaan palveluksessa, mutta vietti päivänsä lähikaupunkien metsissä ja kahviloissa.

Raflaavasta tarinasta huolimatta Valhe on pitkästyttävä. Se on raportinomainen kertomus siitä, kuinka kirjailija hakeutui Romandin luo ja alkoi kirjoittaa hänen tarinaansa. Carrèren mukaan hän ei halunnut tehdä skandaalitarinaa, vaan näyttää äärirajoille työnnetyn miehen ja identifioida voimat, jotka ajoivat tekoon. Hän halusi kääntää rikollisasetelman nurin, tehdä subjektista objektin, tappajasta uhrin.

Kirjan kantavia teemoja ovat häpeä ja pelko. Ne kertovat siitä, että Romandin elämässä Toisen katse oli hallitseva. Hän oli vielä vankilassakin huolestunut siitä, mitä muut hänestä ajattelivat ja alkoi koota omaa identiteettiään uudelleen psykiatrien, tuomarien ja lehdistön lausunnoista. Hänestä tuli mallivanki, josta niin sellitoverit kuin vanginvartijatkin pitivät aivan kuten edellisessä elämässään, jossa hän oli ollut arvostettu ja kiltti mies.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on kuvaus Romandin saamasta kasvatuksesta. Se oli protestattisen etiikan ja suomalaiskansallisten ihanteiden mukainen: piti tehdä kovasti töitä, pidettävä sanansa, pelättävä Jumalaa, olla aiheuttamatta surua läheisille ja kerskailematta hyveillään tai saavutuksillaan. Romandin perhepiirissä ikävistä asioista vaiettiin. Paradoksaalisesti näistä pienistä valkoisista valheista kasvoi suuri ja musta.

Lue lisää Bret Easton Ellisin teoksista.

Asiasanat: Brett Easton Ellis, Amerikan Psyko, 80-luku, kulttikirja, Wall Street, homofobia, massamurhaaja, brändi, tuoteoksennus, kollasiromaani, absurdi näytelmä, sopeutuminen, formaatti, Emmanuel Carrère, Valhe, L'adversaire, Jean-Claude Romand, häpeä, pelko, kiltti, protestanttinen etiikka, tappaja, uhri, suomalaiskansalliset ihanteet, | Emmanuel Carrère, | Bret Easton Ellis.