Jari Tervon Rautapää on karskinkarhea
Sain ystävältämme Helenalta pari suomalaista kirjaa luettavaksi, kun hän kävi visiitillä Kuala Lumpurista. Toinen kirjoista oli Jari Tervon romaani Rautapää (2004).
Lukuelämys alkoi takkuillen. Pääsin sivulle sata, mutta en tarinan makuun. Lauseet tuntuivat kököiltä, kielikuvat väkinäisiltä, koko kirja kikkailulta ja erikoisuuden tavoittelulta.
Sitkeys palkitaan
Suomessa olisin kiikuttanut niteen takaisin kirjastoon. Täällä Aasiassa suomalaiset kirjat ovat kuitenkin liian arvokkaita pölyyntyäkseen hyllyssä, joten aloitin uudelleen.
Osa kielikuvista oli toisellakin lukemalla kankeita, kuten "ikkunoista arkkitehtailtiin valoa". Välillä olisin kaivannut morsetusta hieman täydempiä lauseita, vaikka en lavean kerronnan ystävä olekaan. Yhtään Waltaria en ole saanut kahlattua loppuun.
Sitten tarinan rosoisuus alkoi viehättää. Se on pelkistetyillä, karkeilla viivoilla vedetty. Epätäydellinen.
Mietin, miten karkeus oli voinut ensimmäisellä lukukerralla vaikuttaa erikoisuuden tavoittelulta. Niinkö harva uskaltaa tuottaa särmikästä tekstiä?
Asiasanat: Jari Tervo, Rautapää, kielikuva, morsetus, kikkailu, kerronta, suomalainen, kirja.
