Kirja-arvio: Alastonkuvia | Virpi Hämeen-Anttila

Pitihän se lukea: oppineen naisen kirjoittama muodikas ja myyvä tarina, jota kriitikot ovat tituleeranneet lukuromaaniksi. Käsite tuntuu yhtä hullunkuriselta kuin rytmimusiikki. Mitä ovat romaanit, joita ei ole tarkoitettu luettaviksi tai musiikki, jossa ei ole rytmiä?

Virpi Hämeen-Anttilan teos Alastonkuvia (Otava, Helsinki. 2. painos 2004) sijoittuu yliopisto- ja taiteilijapiireihin. Tarina pyörii salaperäisen kuvataiteilijan, Aleksi Merikosken, ympärillä, jonka suitsutus sekä miesten että naisten suulla on hurmioitunutta.

Sinun työsi, kaikista eniten sinä, mutta täynnä arvoituksia, umpikujia ja jalan alla pettävää suota. Kuvissasi olet näyttänyt maailmalle alastoman vartalosi vailla häpeää, mutta pohjimmiltasi peität. Vaikka kuinka tirkistelen, en pysty yllättämään sinua. Nostat kasvoillesi naamion heti kun yritän nähdä tarkemmin. Tätä sinua, jonka ulottuvuuksissa, pään asennossa, niskaa hierovassa kädessä, matalassa kirkonkelloäänessä kuvat ja kertomukset ja niiden väliin kätkeytyvät myriadit hetket yhtyvät, kysymyksesi lähestyvät kuin aseeton norsua, jonka hengitys kuuluu viidakossa.

Romaani on, kirjailijan omaa kuvastoa käyttäen, tyllirimpsuilla verhottu alastonkuva. Rimpsut ovat romaanin alussa estetiikan teorioilla ja taidehistorian ismeillä brassailua ja ne vaihtuvat lopussa harlekiinien melodraamaan. Vaikka ei niin, etteikö kirjailija sitä itse tietäisi. Hän käy valinnoistaan metakeskustelua erään henkilöhahmon suulla ja kysyy epäsuorasti, luuleeko lukija olevansa kusetettavana.

Asiasanat: Virpi Hämeen-Anttila, alastonkuvia, romaani, lukuromaani, rytmimusiikki, kuvataiteilija, tyllirimpsu, estetiikka, taidehistoria.