Shine A Light | Martin Scorsese
Scorsesen fanielokuva Rolling Stoneseista on vähäeleinen konserttitaltiointi. Papparaisten energistä, mutta jo hieman jähmennyttä menoa piristävät vuosien takaiset haastattelukatkelmat.
| Elokuva | Shine A Light | 
|
| Vuosi | 2008 | |
| Ohjaaja | Martin Scorsese | |
| Pääosissa | Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ron Wood | |
| Maa | Yhdysvallat | |
| Genre | Dokumentti, musiikki | |
| Käsikirjoitus | Martin Scorsese | |
| Suomessa | Saatavana DVD:llä |
Shine A Light (2008) -dokumentin alkumetreillä näyttää, että elokuva kertoo yhtä lailla ohjaaja Martin Scorsesen työskentelystä kuin Rolling Stonesistakin, sillä mies vilahtelee tiuhaan kuvissa valitsemassa biisejä ja otoksia. Sähellyksestä siirrytään kuitenkin pian New Yorkin Beacon-teatteriin ja syksyn 2006 konserttitaltiointiin.
Keikan kuvaus tehtiin kahdeksantoista kameran voimin, mikä näkyy siinä, että katsoja pääsee lähemmäksi lavan tapahtumia kuin intiimin teatterin yleisö konsanaan. Ikääntyneiden bändiläisten, Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Ronnie Woodin ja Charlie Wattsin kasvojen, kaulan ja käsien juonteet näkyvät ja suonet pullistelevat.
Bändin pitkä ura näyttää muodostuneen Scorseselle kuvausvaiheessa pakkomielteeksi. Keikan lomassa näytetään kahtakin vanhaa haastattelukatkelmaa, jossa vielä sileäkasvoisilta pojilta kysytään, kauanko he luulevat jatkavansa. Ensimmäisessä haastattelussa bändi on ollut kasassa kaksi vuotta ja Jagger arvelee kolmannen menevän vielä samaan putkeen. Myöhemmin mieli on jo suuntautunut pidemmälle. Kun haastattelija kysyy, voisiko Jagger kuvitella jatkavansa musiikintekoa vielä kuusikymppisenä, mies vastaa: “Helposti.”
Beaconin konsertin ensimmäiset biisit ovat latteaa perusrockia ennen kuin päästään vanhojen hittien makuun. Keikan aikana kuullaan mm. Jumpin’ Jack Flash, Shattered, Some Girls, Tumbling Dice, Sympathy for the Devil, Start Me Up, (I Can’t Get No) Satisfaction ja Brown Sugar. Vauhtiin päästyään Jagger varastaa tutusti shown bändikavereiltaan hyppimällä ja kukkoilemalla ympäri lavaa. Keikalla nähdään myös kolme vierasta: Jack White (biisissä Loving Cup), sukkahousuihin ja liian isoon paitapuseroon sonnustautunut Christina Aguilera (“Live With Me”) ja upea blues-kitaristi ja -laulaja Buddy Guy (Champagne and Reefer).
Haastattelupätkät uran alkuvaiheilta tarjoavat mielenkiintoisia väläyksiä pyrkimättä kertomaan bändin koko tarinaa. Valikoima on satunnainen. Aiheena ovat mm. bändin jäsenten pidätykset ja kansainväliset haastattelut. Pittoreskein yksityiskohta on se, kun japanilainen haastattelijatyttö kysyy Jaggerilta ujosti kihertäen: “Saanko kysyä, kuinka vanha sinä olet?” Jagger vastaa: “29”, mistä japanilaistyttö saa hulvattoman kikatuskohtauksen. Hän on saman ikäinen.
Shine A Light ei ole Scorsesen ensimmäinen musiikkidokumentti. Elokuvassa The Last Waltz (1978) nähtiin kanadalaisen päätähden, The Bandin, lisäksi vierailijaesityksiä mm. Muddy Watersilta ja Joni Mithcelliltä. Lisäksi Scorsese on tehnyt Bob Dylanin elämäkerran No Direction Home (2005).
Asiasanat: Martin Scorsese, Shine A Light, elokuva, elokuva-arvio, dokumentti, Rolling Stones, Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ron Wood, Jumpin’ Jack Flash, Shattered, Some Girls, Tumbling Dice, Sympathy for the Devil, Start Me Up, (I Can’t Get No) Satisfaction, Brown Sugar, yhtye, bändi, musiikki, rock, Christina Aguilera, Buddy Guy, Jack White, The Last Waltz, The Band, Muddy Waters, Joni Mitchell, No Direction Home, Bob Dylan, Englanti, Yhdysvallat.
