Annie Hall | Woody Allen
Itseironia on yksi Woody Allenin vahvimmista puolista näyttelijänä ja ohjaajana. Annie Hall on siitä kepeä mestarinäyte, jonka katsoo yhä uudelleen kyllästymättä.
| Elokuva | Annie Hall |  |
| Vuosi | 1977 | |
| Ohjaaja | Woody Allen | |
| Pääosissa | Woody Allen, Diane Keaton, Tony Roberts, Carol Kane | |
| Maa | Yhdysvallat | |
| Genre | Komedia | |
| Käsikirjoitus | Woody Allen | |
| Suomessa | Saatavilla DVD:nä |
Annie Hall (1977) avautuu tutusti: Woody Allen kertoo kameralle, että hänet on jätetty. Hän esittää Alvy Singeria, koomikkoa, jonka luonnetta valotetaan Coney Islandin vuoristoradan alle sijoittuvien lapsuusmuistojen kautta. Tunnelma ei ole angstisen neuroottinen, kuten elokuvassa Play It Again, Sam (1972), vaan leppoisan hyväntuulinen.
Takaumassa perehdytään Annien (Diane Keaton) ja Alvyn suhteeseen. Allen tekee jälleen kerran pilaa huumaavasta hermoilusta ja kömpelöistä lähestymisyrityksistä. Nyt uusi ihastus on innokkaampi. Annie on kikattava, brunetiksi naamioitunut blondi tuulihattu, maailman huonoin autokuski, jonka sitoutumisintoa ja ruohonpolttoa Alvy toppuuttelee. Suhteen kuluessa asetelmat vaihtuvat ja Annie haluaa eroa kuten Play It Again, Sam -elokuvan tyttöystävä: hän haluaa pitää hauskaa, kerätä uusia kokemuksia, tavata ihmisiä. Annien mukaan Alvy ei osaa nauttia elämästä, vaan muistuttaa eristyneisyydessään New Yorkia, saarta: "You're totally incapable of enjoying life. You're like New York, you're an island."
Käsin kosketeltavasta todellisuudesta irtaudutaan välillä tarkkailijoiksi tähän hetkeen tai menneisyyteen. Toisinaan Alvy selittää kameralle, mistä tapahtumissa on hänen mielestään kysymys, tai hän hakee parisuhdeongelmien ratkomiseen vahvistusta katsojilta tai satunnaisilta kadun kulkijoilta. Elokuvassa käytetään myös 70-lukulaisittain modernia keksintöä, jaettua kuvaa (split-screen).
Elokuvassa on paljon sekä älykkäitä heittoja että huikean latteita, korkealentoiset filosofiat alasampuvia metaforia, joiden yhdistelmä on hykerryttävä. Latteuksien ässänä on Alvyn älynväläys suhteesta haina, jonka täytyy mennä koko ajan eteenpäin tai se kuolee: "Relationship is like a shark. It has to move constantly forward or it dies."
Kuten Allenilla usein, kepeyden takana on surua ja kaipausta. Alvy kuvaa, että elämä on hänelle jotain kauhean ja surkean väliltä. Koska hän on kuitenkin taiteilija, muuttuu kaikki ainakin tarinoiden tasolla hyväksi. Kun Alvy työstää suhteensa näytelmäksi, on tarinalla onnellinen loppu: Annie ei lähdekään. Alvy kommentoi tuotosta katsojille:
What do you want? It was my first play. You're always trying to get things to come out perfectly in art, because it's real difficult in life.
Mitä oikein odotitte? Se oli ensimmäinen elokuvani. Sitä yrittää saada asiat rullaamaan täydellisesti taiteessa, koska elämässä se on todella vaikeaa.
Itsetietoista ihmissuhdekomediaa kuvittavat 70-luvun newyorkilaismaisemat: Keskuspuisto, sillat, silhuetit, valot, beiget vaatteet ja naisten herraintyyli. Kaupunki on näyttelijöiden ohella keskeisessä osassa, kuten monissa myöhemmissäkin Woody Allenin töissä. Kun Annie ihmettelee, mitä hienoa kuolevassa kaupungissa on ("What's so great about New York? It's a dying city."), katsoja tietää, että Alvy samastuu New Yorkiin. Hänelle kaupunki on likaisuudessaankin elinehto. Moitteisiin hän kuittaa: Minä pidän jätteistä, "I'm into garbage."
Asiasanat: Woody Allen, Annie Hall, elokuva, elokuva-arvio, komedia, Diane Keaton, Tony Roberts, ihmissuhteet, parisuhde, jaettu kuva, split-screen, 70-luku, New York, Yhdysvallat.
