Yllätyksetön Inglourious Basterds | Quentin Tarantino
Olen ollut Quentin Tarantinon elokuvien ystävä jo uran alkutaipaleelta. Natural Born Killers -elokuvan tarina samoin kuin ensimmäiset ohjaustyöt Reservoir Dogs ja Pulp Fiction olivat huikeita. Ne edustivat 90-luvun alussa uutta coolia, itsestään tietoista elokuvaa, joka paisutteli ja ironisoi keinonaan näyttävä väkivalta.
| Elokuva | Inglourious Basterds/Kunniattomat paskiaiset |  |
| Vuosi | 2009 | |
| Ohjaaja | Quentin Tarantino | |
| Pääosissa | Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Michael Fassbender, Eli Roth, Diane Kruger, Daniel Brühl, Til Schweiger | |
| Maa | Yhdysvallat | |
| Genre | Toiminta, sota, draama | |
| Käsikirjoitus | Quentin Tarantino | |
| Suomessa | Ensi-ilta Suomessa 4.9.2009 |
90-luvun loppupuolella ilmestynyt Jackie Brown oli näppärästi toteutettu rikostarina ja Kill Bill -elokuvan ykkösosakin vahvoine pääosan esittäjineen oli lupaava. Kill Billin kakkososasta tuli kuitenkin Tarantinon ensimmäinen näkyvä ja tarinalle hallaa tehnyt myönnytys Hollywood-genrelle. Roisisti alkanut elokuva sai sokerisen ja kliseisen lopun. Kun tätä seurasi mitäänsanomaton Grindhouse Death Proof sekä joukko Tarantinon tuottamia ja näyttävästi omalla nimellään myymiä b-luokan leffoja, kuten Hero, alkoi kiinnostus miehen tuotantoon laimentua. Vaikka omat elokuvat olivatkin edelleen taitavasti tehtyjä, niistäkin puuttui jotain: alkuaikojen crazy meininki ja roteva huumori.
Inglourious Basterds (2009, suomennettu nimellä Kunniattomat paskiaiset) oli sanotusta huolimatta pakko nähdä. Natsiaikaan sijoittuva tarina ei kuulostanut ohjaajan omimmalta alueelta, vaikka elokuvan tiedoissa varoitettiinkin väkivallasta. Aiheena toinen maailmansota on haastava, sillä se on kaluttu kuivaksi elokuvissa ja kirjallisuudessa. Siitä on vaikea innostua, vaikka ohjaajana olisikin huippunimi.
Elokuva jakautuu Tarantinolle tyypilliseen tapaan episodeihin. Tarina alkaa vuodesta 1941, natsi-Saksan valloittamasta Ranskasta. Maitotilalla eletään hikisiä hetkiä, kun natsieversti Hans Landa (Christoph Waltz) tulee joukkoineen etsimään piileskeleviä juutalaisia tilallisen, Perrier LaPaditen (Denis Menochet), luota. Kamera viipyilee miesten kasvoilla, kunnes piilottelija murtuu ja osoittaa lattialankkuja. Sotilaat syöksyvät sisään ja luutnantin provokatiivisesti rotiksi nimittämä saalis tulitetaan kuoliaaksi.
Ohjaaja näyttää luottaneen itsetietoisen sanailun voimaan, sillä sama kohtausmalli toistuu kaikissa episodeissa. Kamera katsoo kasvoista toisiin, mutta vailla hypnoottisuutta. Vitsitkään eivät jaksa kantaa. Omenastruudelista ei synny sellaista kuolematonta letkautusta kuin aikanaan Quarter Pounderista Pulp Fictionissa, vaikka siihen tumpataankin mielenosoituksellisesti. Myöskään natsimanipulaation ja pelon ilmapiirin luominen ei onnistu kaikin paikoin. Herkullisimmissa kohtauksissa kuullaan naurua, joka kaikuu vastapuolten suusta liian pitkään ja liian harkitusti.
Toisessa episodissa esitellään amerikanjuutalaisten, kunniattomien paskiaisten joukko, joka vainoaa natseja. Joukon johtajana on luutnantti Aldo Raine, jota näyttelee yksi elokuvan harvoista tähtinimistä, Brad Pitt. Aletaan päästä Tarantinon omimpaan tyylilajiin, näyttävään väkivaltaan. Kapinallishenkinen mafiajoukko skalpeeraa uhrejaan, hutkii kallot mäsiksi pesäpallomailalla tai tulittaa ruumiit seulaksi konekivääreillä. Henkiin jätetyille piirretään puukolla hakaristi otsaan.
Elokuvan miespääosan esittäjät tekevät mukiinmenevää, mutta hieman yksinappista työtä. Etenkään sikakoiriksi esitetyt natsit eivät juuri erotu toisistaan persooniksi. Poikkeuksen muodostaa paskiaisten joukkoa johtava rehvastelija. Tarantino on tunnettu vahvojen naisroolien ohjaajana ja tälläkin kertaa naisosan esittäjä vie inhimillisine piirteineen shown. Ranskanjuutalainen vastarintaliikkeen jäsen, maitotilalta pakenemaan päässyt Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent), vetää Pariisissa elokuvateatteria ja tulee yhdeksi suuren salajuonen toteuttajista. Tarkoituksena on tappaa Hitler, joka vilahtaa kuvassa koomisena, kiukuttelevana ja mahtailevana diktaattorina.
Juonen kulku hahmottuu lähes kaksi ja puolituntisen elokuvan keskimailla, minkä jälkeen seurataan vain melko yllätyksetöntä toteutusta. Tarina kuljettaa henkilöt toistensa luo ja näyttävään loppukohtaukseen. Kuvallista kikkailua elokuvassa ei ole juuri hidastuksia lukuun ottamatta eikä musiikillakaan briljeerata vanhaan malliin. Elokuvassa pelataan hiljaisuudella tai vanhoja elokuvia, erityisesti Kill Billiä, kopioivilla soundeilla. Mukana on sekalainen joukko kliseitä David Bowien Cat People -biisistä Ennio Morriconeen. Lopputulos on siloiteltua, joskin toiminnallista draama, mutta alkuaikojen herkulliset rosot, hullut henkilöhahmot ja popkulttuurin kirjava aarrearkku puuttuvat.
Asiasanat: Quentin Tarantino, Inglourious Basterds, Inglorious Bastards, Kunniattomat paskiaiset, sota, toiminta, draama, elokuva, elokuva-arvio, natsi, natsit, natsi-Saksa, juutalainen, vastarinta, Pulp Fiction, Natural Born Killers, Kill Bill, Jackie Brown, Grindhouse Death Race, Hero, Saksa, Ranska, Yhdysvallat.
