Emmanuel Carrère jatkaa Venäläisessä romaanissa kokeilujaan Valheen viitoittamalla tiellä, fiktion ja dokumentin fuusioimisessa.
Un roman russe (P.O.L., 2007. Ei suomennettu.) eli Venäläinen romaani on Carrèren omaelämäkerrallinen tarina, joka on tyydyttänyt ranskalaisyleisön kiihkeää tirkistelyn tarvetta. Kirjailijan sukujuuria, synkkiä perhesalaisuuksia, haavoittuvaisuuksia ja naissuhteita kuvaava kirja on saanut erinomaiset arviot, vaikka samalla on nostettu esiin kirjailijan ilmeinen mielikuvituksen puute. Hän kertoo käsin kosketeltavasta ja tapahtuneesta.
Vaisu tarina
Miksi omaelämäkerralliset muistiinpanot ja paljastuskertomukset on nimetty romaaniksi? Carrère kertoo halunneensa kirjoittaa kirjan elämästään, isoisästään, venäjän kielestä, silloisesta kumppanistaan Sophiesta ja venäläisestä Kotelnitchin kylästä, jossa hän teki elokuvaa ja etsi venäläisiä juuriaan. Kirja on yritys vangita se, josta kirjailija ei saa kiinni, mutta joka kuluttaa häntä. Dokumentti? Kun lopputuloksena on ihmissuhteiden vatvomista ja kliseisiä kuvia Venäjältä, ei tämäkään lajiluokitus istu. Lieneekö romaani ollut lähin sopiva kaatoluokka.
Carrère on kokeillut dokumentin ja fiktion yhdistämistä Valheessa, joka on rikosraportti perhesurmaajan elämästä. Raflaavasta aiheestaan huolimatta tarina oli latteaa luettavaa. Oman elämän muuttaminen fiktioksi tuo kirjoituksen intiimimmälle tasolle, mutta koukku puuttuu, kun irrallisia aiheita sitoo toisiinsa vain kirjailijan epäsympaattiseksi kuvattu persoona. Carrère esittää itsensä yliherkkänä ja narsistisena toisten katseen orjana, joka pysyy kasassa vain käymällä kolmesti viikossa psykoanalyysissa.
Bret Easton Ellis kirjoitti Lunar Parkissa pitkälti samoista lähtökohdista, mutta teki elämästään huikeaa fiktiota. Ellis ei epäröinyt liioitella ja keksiä käänteitä. Vaisussa Venäläisessä romaanissa sen sijaan ei ole aineksia myyttiseen henkilökuvaan, vaikka kirjailija anteliaasti paljastaakin, äitinsä salaisuuden rikkoen, että hänen isoisänsä oli toisessa maailmansodassa akselivaltojen puolella, mikä on vastarintaliikettä palvovassa Ranskassa häpeällistä.
Venäjä kuin Karjala
Venäläiseksi kirjan tekevät Carrèren isovanhempien sukujuuret, kirjailijan sitkeät yritykset opiskella kieltä sekä vierailut Kotelnitchin kylässä, jossa hän seuraa toisen maailmansodan vangin, András Toman, jälkiä. Kuvaan sopii, että Venäläinen romaani on melankolinen. Se ei kuitenkaan edusta slaavilaista melankoliaa, josta syntyy suuria kysymyksiä elämästä ja olemassaolosta, vaan tarina pyöriskelee kirjailijan oman navan ympärillä, hänen ahdistuksessaan, kyvyttömyydessään ylläpitää ihmissuhteita, etsinnöissään.
Venäjä edustaa Carrèrelle samaa kuin Karjala evakoille: se on muistojen maa, jota ei ole. Kotelnitchin kylässä kirjailija kohtaa toisen todellisuuden. Kaduilla hoipertelee vastaan humalaisia ja puhelinkioskit haisevat niin pahasti pissalle, ettei niissä huvita harrastaa puhelinseksiä kotona odottavan naisystävän kanssa. Hotellissa taas ei ole lämmitystä eikä lämmintä vettä ja lakanatkin ovat likaiset. Kuvaus on tympeän stereotyyppistä ja kopioi 1800-luvun matkakertomuksia, joissa Venäjä nähtiin likaisena länsimaiden puhtauden korostamiseksi. On ollut ikävä seurata, mihin kiehtova kirjailija katosi Viiksien ajamisen jälkeen.
Asiasanat: Emmanuel Carrère, Un roman russe, Venäläinen romaani, Venäjä, venäjän kieli, Kotelnitch, toinen maailmansota, ihmissuhteet, stereotypiat, perhesalaisuudet, fakta, fiktio, dokumentti, romaani, matkakertomus.
Suomen kirjailijapiireissä luetaan ahkerasti Michel Houellebecqiä erityisesti nyt, kun uusi suomennos Halujen taistelukenttä on ilmestynyt. Mutta niin tehdään myös Pariisissa Élysée-palatsissa.
Ranskan ykkösnainen ja kitaristi-laulajatar Carla Bruni on tunnustanut, että Michel Houellebecq kuluu hänen yöpöydällään. Bruni on myös säveltänyt laulelman miehen runosta La Possibilité d'une île eli Mahdollinen saari.
Synkkämielinen kirjailija ja elegantti lady
Ranskalaislehti Paris-Match onnistui saamaan jurottavalta kirjailijalta 7päivää-tyyppisen haastattelun Brunin tapaamisesta. Houellebecq kuvasi kohtaamista näin:
- Kun näin Carla Brunin ensimmäistä kertaa, minulla oli muutaman minuutin ajan outo tunne. Se ei johtunut vain divaanilta yksi toisensa jälkeen poistuvista kissoista, jotka olivat sulautuneet varjoihin. Hänessä oli jokin jännite, levottomuus. Viimein oivalsin, että hän oli hämmentynyt, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin.
Toisella kohtaamisella Bruni oli Houellebecqin mukaan muuttunut.
- Hänessä oli uutta vakavuutta, mitä ilmeisimmin tietoisuus vastuistaan. Hänen kohtalonsa on niin erikoinen, että hän ei ole voinut muuta kuin hyväksyä sen ja tästä johtui uusi pehmeys hänessä. Hänen äänensä oli myös sensuellimpi. Sanalla sanoen, hän oli kypsynyt.
Houellebecq sanoi olevansa tyytyväinen lauluun ja ennusti, että ihmiset rakastelisivat sen tahdissa.
- Se tuntuu minusta hieman ambivalentilta, yhtä aikaa sydäntäsärkevältä ja miellyttävältä.
La Possibilité d'une île on julkaistu Brunin tuoreimmalla albumilla, jonka nimi on Comme si de rien n'était (2008), Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Samalla albumilla on hieman enemmän julkisuutta saanut biisi "Ma came", Huumettani. Carla laulaa: "mon mec, je le roule et je le fume", käärin hänet ja poltan hänet. Ranskalaiset kyselivät, viittasiko Bruni laulussa aviomieheensä Sarkozyyn, jonka vitsaillaan olevan häntä 13 vuotta vanhempi ja 13 tuumaa lyhyempi.
La Possibilité d'une île
Ma vie ma vie ma très ancienne
Mon premier voeu mal refermé
Mon premier amour infirmé,
Il a fallu que tu reviennes.
Il a fallu que je connaisse
Ce que la vie a de meilleur,
Quand deux corps jouent de leur bonheur
Et sans fin, s'unissent et renaissent.
Entrée en dépendance entière,
Je sais le tremblement de l'être
L'hésitation à disparaître,
Le soleil qui frappe en lisière
Et l'amour où tout est facile,
Où tout est donné dans l'instant;
Il existe au milieu du temps
La possibilité d'une île.
Asiasanat: Carla Bruni, Michel Houellebecq, La Possibilité d'une île, Mahdollinen saari, Comme si de rien n'était, kirjailija, laulaja, kitaristi, chanson, laulu, Ranska, ranskalainen, Pariisi, Sarkozy, Sarko, presidentti, Élysée-palatsi.
FBI:n erikoisagentti Jennifer Marsh (Diane Lane) tutkii rikosta, jossa ihmisiä tapetaan suorassa nettilähetyksessä. Killwithme-sivusto kerää miljoonayleisön.
Elokuva
Untraceable
Vuosi
2008
Ohjaaja
Gregory Hoblit
Pääosissa
Diane Lane, Billy Burke, Colin Hanks, Joseph Cross, Perla Haney-Jardine, Mary Beth Hurt.
Maa
Yhdysvallat
Genre
Rikos, jännitys
Käsikirjoitus
Robert Fyvolent, Mark Brinker
Suomessa
19.9.2008, saatavilla DVD:nä
Murhaaja raahaa uhrit kellariinsa webbikameran eteen. Jokaiselle on annettu oma tapansa kuolla ja varmaa on vain tuska. Tappamiseen käytetään rikkihappoa, karrelle polttavia lämpölamppuja, silppuria. Tapahtuma on interaktiivinen. Mitä useampi tulee sivustolle tapahtumia, sitä nopeammin uhri kuolee.
Murhaaja olet ... SINÄ
Ohjaaja Gregory Hoblit tunnetaan poliisisarjoistaHill Street Blues ja NYDP Blue. Nyt hän on syventynyt nettirikollisuuteen, jonka mediaseksikkyys löytyy rikollisten vaikeasta, jopa mahdottomasta jäljittämisestä. Elokuvan murhaaja vaihtaa nettiliikenteen reititystä koko ajan niin, että poliisi on voimaton. Uhri tapetaan suorassa lähetyksessä miljoonien katsellessa, mutta jäljille ei päästä eikä saittia saada edes sensuroitua. Yritykset ovat epätoivoisia ja ammattitaidottomia.
Untraceable on väkivallalla mässäilyssään tympeän sensaatiohakuinen ja pateettinen. Elokuva pohtii kuitenkin mielenkiintoisesti sitä, miten pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään saadakseen potkua turtaan elämäänsä. Rikosten pitää olla yhä rajumpia, raaempia ja tuoreempia, mieluimmin tapahtua suoraan silmiemme edessä, jotta ne jaksavat kiinnostaa. Kun nettimurhaaja eräässä lähetyksessään ei tapakaan ketään, sivu täyttyy kitkeristä kommenteista: turhaanko me tänne tultiinkin?
Amélie Nothombin rakkaustarina japanilaisen miehen ja belgialaisen naisen suhteesta on matkailumainos, joka mässäilee Japanin-eksotiikalla. Kirjan avulla voi tehdä halvan nojatuolimatkan, mutta ei varsinaisen matkailunkaan tarvitse tulla kalliiksi. Kirjoitin tänään ilmestyneeseen Iltalehteen jutun siitä, kuinka matkustaa kaukomailla edullisesti. Se löytyy sivulta 18 otsikolla Matkustamalla voi säästää.
Jos valitset nojatuolimatkailun, Amélie Nothombin kirjasta Ni d'Eve ni d'Adam (Albin Michel, Pariisi 2007. Suom. nimellä Samuraisyleily.) saat viihteellisen katsauksen Japanin ruoka- ja tapakulttuuriin. Aihetta on paisuteltu ja japanilaisista tehty kulttuurisia Toisia, jotka hämmästyttävät länsimaista vierailijaa arkisimmissakin asioissa.
Kulttuurien yhteentörmäyksiä kuvatessaan kirja on sukua Sofia Coppolan ohjaamalle elokuvalle Lost In Translation (2003), joka sisälsi tunti neljäkymmentäkaksi minuuttia stereotypioita nousevan auringon maasta. Tyylillisesti romaani muistuttaa Nothombin toista, palkittua ja paremmin tunnettua teosta Stupeur et tremblements (Albin Michel, Pariisi, 1999. Suomennettu nimellä Nöyrin palvelijanne), joka sekin sijoittuu samaan miljööseen. Virkistävämpää olisi välillä lukea, mitä yhteistä länsimailla ja Japanilla on, mutta eksotiikka myy arvatenkin paremmin.
Ihana satumaa, ikävä prinssi
Samuraisyleilybrassailee erikielisillä sitaateilla ja leikittelee kielipuolisuudella. Kun nuori japanilaismies esittelee kirjan alussa ranskan opettajan vahingossa rakastajattarenaan ('maîtresse', kun opettajaa tarkoittava sana on 'maître'), on kuitenkin kyse enteestä. Opettajan ja oppilaan välille kehkeytyy suhde, jonka vaiheet muodostavat juonen kaaren.
Romaanin naispäähenkilö ja kertoja esitellään kirjailijan alter egona. Hän käyttää tyttökirjoille tyypilliseen tapaan runsaasti ylisanoja. Kaikki on liian kaunista, liian täydellistä, liian ihanteellista ("trop beau, trop parfait, trop idéal"). Osa lauseista päättyy puolihuolimattomasti sanaan jne., hieman kuten itse rakkaustarinakin. Se on kuvaus itsekkäästä suhteesta, väärän toivon ylläpitämisestä, valheista ja paosta. Kirjan eksotiikan ihailu saa täyttymyksensä, kun Amélie tunnustaa lopulta hullaantuneensa enemmän Japaniin kuin häntä piirittävään mieheen.
Asiasanat: Amélie Nothomb, Ni d'Eve ni d'Adam, Samuraisyleily, Japani, eksotiikka, japanilainen, stereotypia, Japanin-eksotiikka, Sofia Coppola, Lost In Translation, Nöyrin palvelijanne, Stupeur et tremblements, alter ego, rakkaustarina, Iltalehti, Matkustamalla voi säästää.
Kurt Vonnegutin ensimmäinen romaani kertoo maailmasta, jossa ihmiset on korvattu koneilla ja työtä on vain harvoille.
Teema on taas ajankohtainen laman ja Kiina-ilmiön myötä. Romaanin toteamus "Machines had all the cards" voitaisiin vain korvata lauseella "The Chinese had all the cards."
Player Piano (Charles Schribner's Sons, 1953. Suomennettu nimellä Sähköpiano.) on Vonnegutille hämmästyttävän suoraviivainen tarina. Se kertoo Paul Proteuksesta, joka johtaa mahtavia Iliumin tehtaita. Insinöörinä hän kuuluu valittujen ammattikuntaan, joille tehtävää ja uramahdollisuuksia vielä löytyy. Muilta vaaditaan vähintään tohtorin tutkinto tai heidät hyllytetään armeijaan tai valtion byrokraateiksi. Työläiset ja keskiluokka puuttuvat.
Saako elämästä nauttia?
Paul ihailee koneita ja kuulee tehtaan kolinat kaleidoskooppimaisena musiikkina. Säveltaiteeseen liittyy myös romaanin kantava metafora: yhteiskunnasta on tullut automaattipiano, joka soittaa reikäkorteista. Pianistia ei tarvita. Kielikuva pätisi erinomaisesti myös tämän päivän talouskeskusteluun, jossa markkinavoimat nähdään omalakisina kuin ne olisivat yritysten ja valtioiden vaikutusvallan ulottumattomissa. Suomennoksessa Vonnegutin kielikuva on kärsinyt harmillisesti, sillä käännöksen sähköpiano edellyttää soittajaa toisin kuin automaattipiano.
Romaanin Yhdysvalloissa ihaillaan tehokkuutta ja taloudellisuutta. Työllisyydellä ei ole väliä, kunhan amerikkalaiset saavat kauppoihin yhä enemmän ja parempia tuotteita. Kehityksen kääntöpuolena valtaosa ihmisistä tuntee itsensä turhiksi, syrjäytyneiksi. Insinöörit eivät tarvitse edes puolisoitaan, sillä heidät on korvattu kodinkoneilla.
Koneellisen työn pitäisi jättää enemmän aikaa elämälle, mutta kukaan ei tunnu tietävän, miten nauttia siitä. Paul alkaa epäillä kehitystä. Hän miettii pakoa maalle ja liittyy lopulta kapinaliikkeeseen nimeltään Ghost Shirt Society. Juonenkulku on utopian vastakohdalle, dystopialle tyypilliseen tapaan pessimistinen, mutta Vonnegut lohkoo myöhemmälle uralleen tunnusomaisesti pisteliäitä vitsejä. Sähköpiano on yksi hänen uransa helpoimmin lähestyttävistä, joskaan ei häikäisevimmistä romaaneista. Se johdattaa kirjailijalle läheisiin teemoihin, mutta jää tyylillisesti myöhempien teosten varjoon.
Oletko työtön tai etsitkö uutta työpaikkaa? Tiedätkö, miten käännät työttömyyden eduksesi?
Uutta työtä hakiessa eufemismit tulevat hätiin. Et suinkaan ole työtön, mikä saisi sinut näyttämään luuserilta, vaan etsimässä uusia haasteita. Englanniksi käytetään ilmaisua between jobs. Se tarkoittaa, että mietiskelet omaa kehitystäsi parhaimmin vastaavia uramahdollisuuksia etkä ole valmis tarttumaan mihin tahansa hanttihommaan.
Toimitusjohtaja: ota oppia toimitusjohtajasta
Työnhakija voi ottaa oppia toimitusjohtajista, jotka kertovat nyt erilaisista supistuksista ja väen vähennyksistä, kertoi helsinkiläisen Urakeskuksen toimitusjohtaja Taloussanomissa: "Kukaan ei sano, että firmamme horjuu konkurssin partaalla, vaan johtajat puhuvat esimerkiksi toiminnan järkeistämisestä ja vastaamisesta markkinoiden haasteisiin." Älä siis tunnusta olevasi työtön, vaan kerro, että olet järkeistänyt toimintaasi ja haluat vastata markkinoiden haasteisiin.
Tärkeintä on, että pystyt viestimään CV:llä dynaamisen kuvan itsestäsi, jota vahvistat haastattelutilanteessa kiireisen tyylikkäällä olemuksella. Työttömyyden tulee näyttää itse valitulta. Siihen ei saa ajautua tai tulla pois potkituksi.
Myös joutenolo on pahasta, joten mahdollisen toimettomuusjakson varalle on keksittävä virikkeellistä viihdykettä, jota voit esitellä työtä hakiessa. Jos olet it-alalla, voit kouluttautua Web Masteriksi tai bisneksessä Vientiassistentiksi. Lamassa ei auta nirsoilla semminkin kun työvoimatoimiston tarjontaa on karsittu kustannusten takia. Kirjailijoille ei ole kursseja, mutta he voivat ryhtyä Authorpreneureiksi eli kirjailija-yrittäjiksi.
Toinen vaihtoehto olisi ottaa työttömyydestä ilo irti. Nyt kun eläkkeet on pelattu pörsseissä ja työstä vapautuminen siirretty Rukan lumilla ajasta ikuisuuteen, tämä voi olla ainoa tilaisuutesi tehdä jotain itsesi hyväksi.
Kahdeksan Oscaria kahminut Slummien miljonääri on hyväntuulinen melodraama, joka kertoo mumbailaisen katupojan tien rääsyistä rikkauksiin.
Elokuva
Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire)
Vuosi
2008
Ohjaajat
Danny Boyle, Loveleen Tandan
Pääosissa
Dev Patel, Irrfan Khan, Freida Pinto, Anil Kapoor ja Madhur Mittal
Maa
Intia
Genre
Draama, romantiikka
Käsikirjoitus
Simon Beaufoy
Suomessa
Elokuvateattereissa 13.3.2009
Slumdog Millionaire (2008) perustuu intialaisen diplomaatin, Vikas Swarupin palkittuun esikoisromaaniinTyhjentävä vastaus eli kuka voittaa miljardin? (2005). Elokuvasovituksesta vastaa kaksi nimekästä brittiä: Trainspottingista tunnettu ohjaaja Danny Boyle ja hulvattoman Housut pois/The Full Monty -komedian käsikirjoittanut Simon Beaufoy.
Tuloksena on vauhdikas, värikäs ja aistikylläinen elokuva, joka herkuttelee Intian ihmeillä. Kamera kiertää Mumbain kaatopaikoilla ja paskahuusseissa niin, että ulosteiden ja mädänneen lemun voi melkein haistaa. Kuva on silti kaunisteltu. Ahtailla kujilla ja hökkelikylien pölyisillä pihoilla ei näy Intialle ominaiseen tapaan kuolevia kerjäläisiä, saasteiden kyllästämä ilma ei yskitytä, eikä päähenkilö Jamal Malik (Dev Patel) ole kuka tahansa intialainen. Hän voittaa maassa huippusuositun Haluatko miljonääriksi -tietovisan.
Elokuva alkaa kidutuskohtauksella, joka ei imartele Mumbain poliisia. Kukaan ei usko, että kadulta ohjelmaan repäisty, kouluja käymätön Jamal voisi tietää vaikeiden kilpailukysymysten oikeat vastaukset. Päähenkilöä epäillään huijauksesta ja hänet kyörätään poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Kun Jamal kertoo, miten hän tiesi vastaukset, hän paljastaa samalla katsojille oman elämäntarinansa.
Juoni on yksinkertaisuudessaan nerokas ja elokuvan henkilöhahmot selkeät ja sadunomaiset. Sankari-Jamal käy taistelua köyhyyttä, kuolemaa ja pahaa vastaan. Kumppanina hänellä on veljensä Salim (Salim Madhur Mittal), vastustajina lukuisa joukko roistoja ja palkintona kadotettu ensirakkaus, kaunis Latika (Freida Pinto).
Jamalia ajaa eteenpäin rakkaus ja intialaisen luokkayhteiskunnan ruokkima unelma rahasta. Katu opettaa keinot. Tomera pikku-Jamal haluaa yleisöltään rahat etukäteen ennen kuin hän laulaa lurauttaa vastineeksi pari säkeistöä. Nokkeluus ja mielikuvitus vievät vähitellen rikoksen poluille. Unelmissaan elävä Jamal tyytyy pikkurikkeisiin, mutta Salimista kasvaa kyyninen gangsteri.
Suurkaupungin kaduilla kerjäävät, ammattinsa vuoksi sokeutetut lapset näyttävät intialaisen unelman kääntöpuolen. Sutenöörit ja kerjäläispomot käyttävät lapsia hyväkseen, mutta niin tekee ohjaaja Boylekin. Pikkuvanhojen, hymyilevien katulasten avulla katsojilta hersytetään myötätuntoa. Tunteita nostattavana taustana on Intian eksoottinen kurjuus, joka kontrastoituu hyväosaisten loisteliaaseen elämään. Kokonaisuus on holly- ja bollywoodilaisittain liioiteltua draamaa. Se antaa länsimaiselle katsojalle hyvän omantunnon siitä, että ryysyläiselläkin on mahdollisuus rikkauksiin. Kaikki on lopulta kiinni yksilöstä.
Elokuvan näyttelijävalinnat ovat onnistuneita ehkä tietokilpailun vetäjää, Anil Kapooria lukuun ottamatta. Hänen kylmänkova ja ilmeetön tulkintansa kalpenee tv-visan nykyisen juontajan, Shahrukh Khanin karisman rinnalla. Elokuvaa kantaa Swarupin luoman värikkään juonen ja visuaalisen toteutuksen lisäksi hyväntuulisuus ja intialaisen tunnelman viimeistelee säveltäjä A. R. Rahmanin musiikki. Itsetietoistahan tämä kaikki on, mutta silti varsin kelvollista viihdettä.
Asiasanat: Slummien miljonääri, Slumdog Millionaire, Danny Boyle, Dev Patel, Irrfan Khan, slummi, Intia, katulapsi, kerjäläinen, luokkayhteiskunta, tietokilpailu, Who wants to be a millionaire, haluatko miljonääriksi, Vikas Swarup, Q/A, esikoisromaani.
Emmanuel Carrère jatkaa Venäläisessä romaanissa kokeilujaan Valheen viitoittamalla tiellä, fiktion ja dokumentin fuusioimisessa.
