|
| |
David Lodge kirjoittaa hyväntuulista komediaa yliopisto- ja tv-työläisistä. Lukuvuorossa kolme kirjaa: Nice Work, Thinks ja Therapy.
Nice Work (Penguin Books, Lontoo, 1989. Suomennettu nimellä Mukava homma.) kuvaa akateemisen ja liikemaailman yhteentörmäystä kuvitteellisessa Rummidgen kaupungissa, joka muistuttaa kirjailijan kotikaupunkia Birminghamia. Kirjan päähenkilöt ovat Vic Wilcox, konservatiivisia arvoja puolustava Pringle's -yhtiön toimitusjohtaja ja Robyn Penrose, nuori feministi ja yliopisto-opettaja.
Juoni saattaa henkilöt yhteen varjo-ohjelmalla. Robyn laitetaan seuraamaan Vicin työtä ja keräämään siitä niin kutsuttua hiljaista tietoa. 1800-luvun työläisromaanien asiantuntija joutuu tehdaskäynneillään kauhistumaan melua, likaa ja työläisten sortoa. Samaan aikaan Robyn kärsii yliopistossa thatcherilaisesta säästöpolitiikasta. Virkoja lakkautetaan ja nuoret tutkijat passitetaan pätkätöihin. Lukija saa huomata, että työläisillä ja yliopistoihmisillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin nämä haluavat uskoa.
Semioottisia syrjähyppyjä
Yliopistojen kuvaus kuulostaa tutulta myös suomalaisittain. Rahat eivät riitä, sponsoreista ja vähistä viroista käydään ankaraa kilpailua ja liike-elämää kumarretaan. Entinen yliopistomies Lodge ei kuitenkaan valita, vaan lähestyy aihetta kevyen komediallisesti. Kirjassa Robynin poikaystävä kyllästyy ainaiseen köyhäilyyn ja tekee takinkäännön. Hän siirtyy kirjallisuustieteestä paremmin palkatulle pankkiiriuralle:
I regard myself as simply exchanging from one semiotic system for another, the literary for the numerical, a game with high philosophical stakes for a game with high monetary states, but a game in each case, in which satisfaction comes ultimately from playing rather than winning since there are no absolute winners, for the game never ends.
Mielestäni vaihdan vain yhdestä semioottisesta järjestelmästä toiseen, kirjallisesta numeeriseen, korkeiden filosofisten panosten pelistä korkeiden rahallisten panosten pariin. Kummassakin tapauksessa on kyse pelistä, jossa tyydytys tulee pelaamisesta eikä voittamisesta, sillä todellisia voittajia ei ole. Peli ei pääty koskaan. (Käännös PK.)
Sitaatti kolahti, sillä se muistutti omasta semioottisesta syrjähypystäni. Yliopisto tuntui valmistumisen aikaan suojatyöpaikalta, jossa olisi hautautunut pölyyn ja byrokratiaan. Oli kiire päästä jakkupuku ojossa bisnekseen oppimaan markkinointia ja myyntiä.
Terapiaa ja ajattelua
Therapy (Martin Secker & Warburg, Lontoo, 1995. Ei suomennettu.) sijoittuu tv-maailmaan. Päähenkilö Lawrence Passmore on menestyvä sitcom-käsikirjoittaja, hieman Woody Allenia muistuttava neuroottis-koominen hahmo, joka kärsii masennuksesta. Hän käy terapiassa, minkä jälkeen alkavat myös avioelämän ongelmat. Kirja on erinomaisen hauskaa luettavaa ja johdattaa lukijan lopulta myös synnintuskista puhdistavalle, ikiaikaiselle pyhiinvaellusreitille Santiago de Compostelaan.
Kolmas Lodge-kirjoista, Thinks (Martin Secker & Warburg, Lontoo, 2001. Ei suomennettu.) hyödyntää Nice Work -romaanista tuttua asetelmaa. Erilaisista elämänpiireistä tulevat päähenkilöt kohtaavat, tietysti yliopistossa, ja kokevat romanssin. Thinks on myös viettelykomedia, joka leikittelee Choderlos de Lacloksen kirjeromaanin Les liaisons dangereuses (1782) teemoilla. Kognitiotieteiden professori Ralph Messenger esiintyy varakreivi Valmontin roolissa, yliopistossa luennoiva kirjailija Helen Reed on yksi hänen valloituksistaan.
Thinks on tyylillinen runsaudensarvi. Se sisältää saneluja, päiväkirjamerkintöjä, kirjeenvaihtoa ja tarinoita tarinan sisällä. Omaan makuuni kertojat olivat liian lörpötteleviä ja Reed parantumaton neurootikko ja tosikko. Tarina ei imaissut mukaansa aivan edellisten tavoin, vaikkakin pohdinnat kognitiotieteistä ja kirjailijan työstä olivat mielenkiintoisia.
Lodgella on kirjailijana harvinainen taito yhdistää tieteellisiä teorioita ja erikoisalojen asiantuntemusta elegantisti ja humoristisesti kerrontaan. On ilo lukea älykästä viihdettä, joka ei aliarvioi lukijaansa.
Asiasanat: David Lodge, Nice Work, Mukava homma, Therapy, Thinks, romaani, kirja, kirja-arvio, komedia, romanttinen, yliopisto, akateeminen, liike-elämä, Englanti.
Lue lisää »
 Amélie Nothomb on mieltynyt fiktiivisiin omaelämäkertoihin. Kirjailija yhdistää menneisyytensä tapahtumia kuvitteellisiin ja luo näin elämänsä käänteisiin dramatiikkaa ja myyttisyyden auraa.
La biographie de la faim (Albin Michel, Pariisi, 2004. Ei suomennettu.) jatkaa kirjojen Nöyrin palvelijanne ja Samuraisyleily linjoilla. Tällä kertaa aiheena on kirjailijan lapsuus ja nuoruus maailmalla konsuli-isän matkassa.
Romaani alkaa hieman kankeasti nälän ja eri kulttuurien välisen suhteen erittelystä, mutta siirtyy sitten Japaniin, Nothombin suosikkimaahan, johon myös kaksi muuta fiktiivistä omaelämäkertaa sijoittuvat. Kirja sisältää kulttuurinnälkäisille paljon mielenkiintoista paikallisväriä ja ekspattielämän kuvausta. Japanista matka käy Maon kommunistiseen Kiinaan, jossa kommunikoiminen paikallisen väen kanssa oli ankarasti kiellettyä. 70-luvun New Yorkissa nuori kirjailijatar kävelee asuinympäristöstään ylpeänä nenä kohti taivasta ja Bangladeshissä hän kohtaa zombeja ja lepraisia. Kun Nothomb menee Brysseliin opiskelemaan kielitieteitä, hän tajuaa niin sanotun kotimaansa olevan arvoituksista suurin.
Uteliaisuus, levottomuus, nälkä
Matkat ovat Nothombille nälän kohde. Hän kertoo, kuinka hän ahmi pienenä maailmankartastoa ja unelmoi vieraista maista, kielistä ja kulttuureista. Tähän on helppo samastua. Omaa mielilukemistoani oli kotona kirjahyllyssä komeillut Valittujen palojen suuri maailmankartasto, jossa oli karttojen lisäksi erilaisia tilastoja maista ja kuvia maailman suurkaupungeista.
Nothombin nälkä ulottuu laajalle: sanoihin, kirjoihin, kirjoitukseen, kulttuureihin, uuteen. Hänessä on maailmanmatkaajan levottomuutta, jota John Steinbeck kutsui virukseksi ja matkakirjailija Bruce Chatwin ihmisen onnellisimmaksi tilaksi, mahdollisuudeksi elää jatkuvassa liikkeessä niin henkisesti kuin fyysisestikin, vapaana omistuksista.
Nälkä ulottuu lopulta myös fyysiseen nälkään, kun kirjailija sairastuu teinivuosinaan anoreksiaan. Hän saa mielihyvää taistelusta itsensä kanssa ja kieltäymyksestään. "Minä olen nälkä", hän toteaa, "La faim, c'est moi."
Nothombin ansiona on itseironia, jolla hän kuvaa anoreksian kääntöpuolena kehkeytynyttä bulimiaansa ja voimakasta viehtymystään makeaan, jolla on yhteys seksuaalisuuteen. Hän kertoo, kuinka varasti pikkuleipäpaketin ja ahmi sitä kylpyhuoneessa peilin edessä aivan kuin bordellin asiakas, joka ihailee omaa kuvaansa kattopeilistä:
Sans le savoir, je procédais comme des gens qui allaient dans les bordels singapouriens dont les plafonds n'étaient que miroirs, afin qu'ils se regardent faire l'amour, allumés au spectacle de leurs propres ébats. Ma mère entra dans la salle de bain et décourit le pot-aux roses. J'étais tellement absorbée par ma contemplation que je ne la vis pas et poursuivis mon exercice de double dévoration./Sa première réaction fut la fureur: "Elle vole" Et des sucreries en plus! Et du premier choix, notre unique paquet de Spéculoos, un vrai trésor, on ne risque pas d'en trouver d'aures à Pékin."/S'ensuivit la perplexité:" Pourquoi ne me voit-elle pas? Pourquoi se regarde-t-elle manger?"/Enfin, elle comprit et sourit. "Elle a du plaisir et elle veut voir ça!"
Tietämättäni käyttäydyin kuin vieraat niissä singaporelaisissa bordelleissa, joissa oli katossa peilejä. Niistä saattoi katsoi itseään rakastelemassa, kiihottuneena oman paininsa näkemisestä. Äitini tuli kylpyhuoneeseen ja huomasi salaisuuteni. Olin niin syventynyt puuhaani, että en huomannut häntä, vaan jatkoin kaksinkertaista ahmimistani./Äitini ensimmäinen reaktio oli raivo: "Hän varastaa!" Ja vielä makeaa! Tietenkin meidän ainokaisen keksipakettimme, aarteemme, jota ei taatusti saa Pekingistä."/ Sitten seurasi hämmennys: "Miksi hän ei huomaa minua? Miksi hän katsoo syömistään?"/Lopulta hän ymmärsi ja hymyili. "Hän nauttii ja haluaa nähdä sen!" (Käännös PK.)
Nothombin tyylissä yhdistyvät naiivius ja älykkäät huomiot, mutta itse tarina on kronologisen luettelomainen. Kirja on Nothombille tyypillinen pienoisromaani. Luvut ovat lyhyitä, usein vain sivun mittaisia, nopeasti hotkaistavissa.
Asiasanat: Amélie Nothomb, La biographie de la faim, kirja-arvio, pienoisromaani, fiktiivinen omaelämäkerta, autofiktio, lapsuus, maailmankartasto, ekspattielämä, nälkä, anoreksia, bulimia, itseironia, Japani, Kiina, New York, Bangladesh, Bryssel, Belgia.
Lue lisää »
Scorsesen uutuuselokuva avautuu 50-luvulle sijoittuvana rikosdraamana ja sisältää mielenkiintoisen käänteen.
| Elokuva | Shutter Island/Suljettu saari |  |
| Vuosi | 2009 |
| Ohjaaja | Martin Scorsese |
| Pääosissa | Leonardo DiCaprio, Marc Ruffalo, Ben Kingsley |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Rikos, draama, jännitys, mysteeri |
| Käsikirjoitus |
Laeta Kalogridis. Perustuu Dennis Lehanen samannimiseen romaaniin (2003). |
| Suomessa | Ensi-ilta 19.2.2010 |
Shutter Islandin (2009, suomennettu nimellä Suljettu saari) tarina alkaa, kun liittovaltion poliisi Teddy Daniels (Leonardo DiCaprio) ja hänen työparinsa Chuck Aule (Marc Ruffalo) saapuvat Bostonin rannikolla sijaitsevalle suljetulle saarelle. Arvokasta englantilaista kartanoa muistuttavaan rakennuskompleksiin on teljetty vaarallisia mielisairaita, joista useimmat ovat tappajia. Poliisien tehtävänä on selvittää, mihin kolme lastaan hukuttanut Rachel on kadonnut.
Elokuva perustuu Dennis Lehanen samannimiseen romaaniin vuodelta 2003. Lehane kertoo halunneensa tehdä kirjasta kunnianosoituksen goottikauhulle ja kioskikirjallisuudelle. Myös Scorsese pelaa elokuvassa perinteisellä jännityskuvastolla, joka liittyy suljettuun saareen ja hullujenhuoneisiin. Sairaalahuoneissa on karuja rautasänkyjä ja kaistapäisimmät potilaat on kahlittu kellarikerrokseen, jonka katosta tihkuu vettä. Sairaalan johtaja John Cawley (Ben Kingsley) on maanikko, jolla tuntuu olevan hämäriä aikeita. Jyrkkien kallioputousten ympäröimästä vankilasta ei luonnollisesti pääse pois kuin sairaalan lautalla, jota vartioidaan.
Mielisairaalat ja suljetut paikat ovat aina kiihottaneet kirjailijoiden mielikuvitusta, kuten runsaasta jännityskirjallisuuden tarjonnasta näkyy (mm. Robert Ludlumin Ambler Warning). Shutter Islandin suomalainen vastine löytyy Seilin saarelta, joka toimi spitaali- ja mielisairaalana yli kolme vuosisataa (1619-1962). Seilin saaren myyttisyyttä on hyödyntänyt esimerkiksi kirjailija Aira Brink 1600-luvulle Pietari Brahen aikaan sijoittuvassa nuortenkirjassaan Velhojuuri (1953). Se kertoo espanjalaisesta aatelismiehestä, joka etsii Pohjolasta spitaalin parantavaa yrttiä.
Shutter Islandissa miellyttää se, että elokuva ei ole aivan suoraviivainen. Jo ennen puoltaväliä Scorsese alkaa rikkoa rikosgenren rajoja. Päähenkilön yhtäkkiset migreenikohtaukset ja houreet antavat viitteitä siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Käännettä kuvittaa poliisien vaatteiden vaihtuminen valkoisiin sairaalan housuihin ja takkeihin. Viittauksia luodaan yliluonnolliseen, salaliittoteorioihin ja toisen maailmansodan julmuuksiin. Robbie Robertsonin äänimaailma, jossa kuullaan modernia klassista, synnyttää korostetun, jopa pateettisen pahaenteisen tunnelman, jota korostaa saarta riepova rajumyrsky.
Leonardo DiCaprio suoriutuu roolistaan mukiinmenevästi, joskin epäselväksi jää, miksi hänestä on tullut Scorsesen luottonäyttelijä. Myös muut näyttelijäsuoritukset ovat vähäeleisiä, vailla elokuvan ilmeisenä esikuvana toimineiden film noir -huippujen pinnalla väreilevää intohimoa.
Suurin heikkous on hyvien ainesten vajaakäyttö. Shutter Island leikittelee päähenkilön kustannuksella ja mielellä, kun toinen, vaativampi vaihtoehto olisi ollut härnätä yleisöä Agota Kristofin tapaan. Näin elokuvan genren muuttavaa käännettä ei olisi tarvinnut yliselittää. Valinta vaihtoehtojen välillä on helppo ymmärtää: katsojan haastavasta elokuvasta olisi ollut vaikeampi virittää kassamenestystä kalastelevaa Hollywood-tuotantoa.
Asiasanat: Martin Scorsese, Shutter Island, Suljettu saari, elokuva, elokuva-arvio, Dennis Lehane, Leonardo DiCaprio, Ben Kingsley, Aira Brink, Seilin saari, Velhojuuri, mielisairaala, unihoure, film noir, Agota Kristof, Hollywood, Yhdysvsvallat.
Lue lisää »
Itseironia on yksi Woody Allenin vahvimmista puolista näyttelijänä ja ohjaajana. Annie Hall on siitä kepeä mestarinäyte, jonka katsoo yhä uudelleen kyllästymättä.
| Elokuva | Annie Hall |  |
| Vuosi | 1977 |
| Ohjaaja | Woody Allen |
| Pääosissa | Woody Allen, Diane Keaton, Tony Roberts, Carol Kane |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Komedia |
| Käsikirjoitus | Woody Allen |
| Suomessa | Saatavilla DVD:nä |
Annie Hall (1977) avautuu tutusti: Woody Allen kertoo kameralle, että hänet on jätetty. Hän esittää Alvy Singeria, koomikkoa, jonka luonnetta valotetaan Coney Islandin vuoristoradan alle sijoittuvien lapsuusmuistojen kautta. Tunnelma ei ole angstisen neuroottinen, kuten elokuvassa Play It Again, Sam (1972), vaan leppoisan hyväntuulinen.
Takaumassa perehdytään Annien (Diane Keaton) ja Alvyn suhteeseen. Allen tekee jälleen kerran pilaa huumaavasta hermoilusta ja kömpelöistä lähestymisyrityksistä. Nyt uusi ihastus on innokkaampi. Annie on kikattava, brunetiksi naamioitunut blondi tuulihattu, maailman huonoin autokuski, jonka sitoutumisintoa ja ruohonpolttoa Alvy toppuuttelee. Suhteen kuluessa asetelmat vaihtuvat ja Annie haluaa eroa kuten Play It Again, Sam -elokuvan tyttöystävä: hän haluaa pitää hauskaa, kerätä uusia kokemuksia, tavata ihmisiä. Annien mukaan Alvy ei osaa nauttia elämästä, vaan muistuttaa eristyneisyydessään New Yorkia, saarta: "You're totally incapable of enjoying life. You're like New York, you're an island."
Käsin kosketeltavasta todellisuudesta irtaudutaan välillä tarkkailijoiksi tähän hetkeen tai menneisyyteen. Toisinaan Alvy selittää kameralle, mistä tapahtumissa on hänen mielestään kysymys, tai hän hakee parisuhdeongelmien ratkomiseen vahvistusta katsojilta tai satunnaisilta kadun kulkijoilta. Elokuvassa käytetään myös 70-lukulaisittain modernia keksintöä, jaettua kuvaa (split-screen).
Elokuvassa on paljon sekä älykkäitä heittoja että huikean latteita, korkealentoiset filosofiat alasampuvia metaforia, joiden yhdistelmä on hykerryttävä. Latteuksien ässänä on Alvyn älynväläys suhteesta haina, jonka täytyy mennä koko ajan eteenpäin tai se kuolee: "Relationship is like a shark. It has to move constantly forward or it dies."
Kuten Allenilla usein, kepeyden takana on surua ja kaipausta. Alvy kuvaa, että elämä on hänelle jotain kauhean ja surkean väliltä. Koska hän on kuitenkin taiteilija, muuttuu kaikki ainakin tarinoiden tasolla hyväksi. Kun Alvy työstää suhteensa näytelmäksi, on tarinalla onnellinen loppu: Annie ei lähdekään. Alvy kommentoi tuotosta katsojille:
What do you want? It was my first play. You're always trying to get things to come out perfectly in art, because it's real difficult in life.
Mitä oikein odotitte? Se oli ensimmäinen elokuvani. Sitä yrittää saada asiat rullaamaan täydellisesti taiteessa, koska elämässä se on todella vaikeaa.
Itsetietoista ihmissuhdekomediaa kuvittavat 70-luvun newyorkilaismaisemat: Keskuspuisto, sillat, silhuetit, valot, beiget vaatteet ja naisten herraintyyli. Kaupunki on näyttelijöiden ohella keskeisessä osassa, kuten monissa myöhemmissäkin Woody Allenin töissä. Kun Annie ihmettelee, mitä hienoa kuolevassa kaupungissa on ("What's so great about New York? It's a dying city."), katsoja tietää, että Alvy samastuu New Yorkiin. Hänelle kaupunki on likaisuudessaankin elinehto. Moitteisiin hän kuittaa: Minä pidän jätteistä, "I'm into garbage."
Asiasanat: Woody Allen, Annie Hall, elokuva, elokuva-arvio, komedia, Diane Keaton, Tony Roberts, ihmissuhteet, parisuhde, jaettu kuva, split-screen, 70-luku, New York, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 Nobel-kirjailija J.M. Coetzee kirjoittaa kotimaastaan vaikean ja vaietun aiheen, häpeän, avulla.
Häpeäpaalu (Otava, Helsinki, 2003. Alkuteos Disgrace) alkaa ikääntyvän miehen intohimosta hieman Philip Rothin tapaan. Viisikymppinen romanttisen runouden tutkija ja yliopiston viestinnän opettaja David Lurie houkuttelee oppilaan sänkyynsä.
Teko johtaa kantelusta tutkintaan ja erottamiseen. Alkaa uusi elämä, joka kuitenkin toistaa julman ironisesti vanhan kaavaa, mutta käänteisesti.
Vääryyden historia
Tekonsa tunnustanut, mutta ripittäytymisestä kieltäytynyt David pakenee häpeää Kapkaupungista tyttärensä luo Itä-Kapmaalle. Lucyn ja hänen lähiympäristönsä kautta kuvataan Etelä-Afrikan ahtaalle ajettuja, kuten seksuaalivähemmistöjen edustajia, valkoisia ja mustan yhteisön ympäröimiä maalaisia, jotka elävät jatkuvassa pelossa. Maatiloja ryöstetään ja taloja vallataan, ihmisiä tapetaan autosta tai mitättömästä rahasummasta, naisia raiskataan. Varakkaat piiloutuvat kaltereiden ja turvamiesten suojaan, pienituloiset odottavat pahinta.
On riski omistaa jotakin: auto, kenkäpari, savukerasia. Niitä ei riitä kaikille, ei autoja, kenkiä, savukkeita. Liian paljon ihmisiä, liian vähän tavaroita. Se vähäkin on pantava kiertoon, jotta kaikki voivat olla edes päivän onnellisia. Näin kuuluu teoria; pidä kiinni siitä teoriasta ja teoreettisesta lohdusta. Ei inhimillistä pahuutta vaan laaja verenkiertojärjestelmä, jonka toiminnalle sääli ja kauhu ovat yhdentekeviä. Näin elämä on tässä maassa nähtävä: kaikessa kaavamaisuudessaan. Muuten tulisi hulluksi. Autot, kengät; myös naiset. Systeemissä on varmasti sijansa myös naisille ja sille, mitä heille tapahtuu.
Etelä-Afrikassa vallitsee kostomentaliteetti. Jokaisella on oltava alempansa, jonka merkitä kuin koira virtsallaan. Vihan asetelma ei ole mustavalkoinen, sillä maassa on useita eri kansallisuuksia. Valkoiset jakaantuvat valkoisiin britteihin ja Davidin ja Lucyn edustamiin valkoisiin hollantilaisiin, mustat mustiin afrikkalaisiin ja värillisiin, mm. malaijimuslimeihin ja mulatteihin. Kaikilla on omat kielensä ja kulttuurinsa, ja kaikki pysyttelevät omiensa joukossa.
Häpeäpaalussa todistetaan uusjakoa, jonka avulla sorretut kostavat vääryyden historiaa. Lucyn talo ryöstetään ja hänet raiskataan, mutta hän kertoo poliisille vain kotinsa hävityksestä. Kokeeko hän maksavansa velkaa vai haluaako hän tulla maalaisyhteisön hyväksytyksi jäseneksi oman fyysisen ja psyykkisen hyvinvointinsa kustannuksella?
David ei ymmärrä ratkaisua. Hän joutuu elämään uudelleen oman häpeänsä ja kysymään, miten hänen tekonsa erosi Lucyyn kohdistuneesta. Hän oli selittänyt opiskelijatytön kanssa harrastamansa vastahakoisen seksin: naisen kauneus ei kuulu yksin hänelle. Hänen velvollisuutensa on jakaa se muiden kanssa.
David haluaisi lähettää Lucyn Hollantiin turvaan, mutta tytär pysyy jääräpäisesti maatilkullaan. Etelä-Afrikan synkässä tilanteessa yhä useammat pakenevat, jos siihen vain on mahdollisuus. Elämänlaatuun ei riitä se, että säilyy hengissä.
Kirjan häpeä-teema on voimallinen eikä vähiten siksi, että häpeä on monissa kulttuureissa tabu, jota käytetään aseena sosiaalisissa suhteissa. Ei-toivotusta käyttäytymisestä rangaistaan ja saadaan tuntemaan häpeää. Nöyryyttämiseen tähtäävät totuuskomissiot eivät ole vain Etelä-Afrikan todellisuutta.
Anglismin ansat ja Malkovich
 Luin romaanin suomennoksena, johon oli jäänyt paljon anglismeja. Kääntäjän tehtävä on epäkiitollinen ja vaikea, etenkin kun hyvää jälkeä tehdäkseen on otettava vapauksia. Kirjaimellisesta, kirjailijaa kunnioittamaan pyrkivästä käännöksestä alkukieli kuultaa läpi.
Englannista suomeen tehdyssä käännöksessä tämä tarkoittaa kiilalauseita, käänteisiä sanajärjestyksiä, persoonapronominien korostunutta läsnäoloa, virheellisiä partitiivimuotoja, suomen kielestä poikkeavaa välimerkkien käyttöä sekä määräisen artikkelin korvaamista osoittamaan pyrkivillä ne, se, nuo, tuo -täytesanoilla.
Kääntäjän korva herkistyy alkukielelle kohdekielen kustannuksella, mistä voi seurata suoranaisia kieliopillisia virheitä ja vähintäänkin kömpelöjä ilmaisuja. "Lucyn viereinen koira", "Kaikki alkaa siis kaivautua esiin" tai "Hän osallistui yhteen kurssiini" eivät kuulosta suomelta. Lukemani painos oli toinen, josta olisi jo voinut tehdä korjatun laitoksen.
Davidin ja Lucyn tarina on tarjolla myös Steve Jacobsin ohjaamana elokuvana Disgrace (2008). Pääosia näyttelevät John Malkovich ja Jessica Haines. Elokuva käynnistyy laiskasti eikä roolisuoritus ole Malkovichin parhaimpia. Tarina sukeutuu kuitenkin katsottavaksi draamaksi siinä vaiheessa kun David jättää Kapkaupungin degeneroituneet piirit ja kamera alkaa kiertää vuoristoisessa, auringon kylvettämässä plantaasimaisemassa.
Asiasanat: J.M. Coetzee, Disgrace, Häpeäpaalu, kirja, kirja-arvio, elokuva, rotusorto, totuuskomissio, ryöstö, kosto, raiskaus, häpeä, uusjako, maastapako, britti, hollantilainen, malaijimuslimi, musta, mulatti, valkoinen, kääntäminen, anglismi, elokuva, Steve Jacobs, John Malkovich, Jessica Haines, Etelä-Afrikka.
Lue lisää »
Piristävän erilainen näkökulma murhaan syntyy, kun kuollut tyttö laitetaan antamaan vihjeitä tutkijoille ja perheelleen haudan takaa.
| Elokuva | The Lovely Bones/Oma taivas |  |
| Vuosi | 2009 |
| Ohjaaja | Peter Jackson |
| Pääosissa | Saoirse Ronan, Mark Wahlberg, Rachel Weisz, Susan Sarandon, Stanley Tucci |
| Maa | Uusi-Seelanti, Yhdysvallat |
| Genre | Draama, rikos, fantasia |
| Käsikirjoitus | Peter Jackson, Fran Walsh, Philippa Boyens. Perustuu Alice Seboldin samannimiseen romaaniin. |
| Suomessa | Ensi-ilta 5.3.2010 |
The Lovely Bones (2009, suomennettu nimellä Oma taivas) perustuu Alice Seboldin samannimiseen romaaniin vuodelta 2002. Vähän tunnetun kirjailijan teos myi Yhdysvalloissa reilun miljoonan ja pysytteli The New York Timesin myydyimpien kovakantisten listalla yli vuoden.
Ohjaaja Peter Jacksonin versio tarinasta on taidokasta ja oivaltavaa työtä. Jackson muistetaan Oscareita kahmineesta, näyttävästä Taru sormusten herrasta -trilogiasta (2001-2003). Myös Oman taivaan visuaalinen toteutus on rikas, tosin paikoin jopa ylenpalttinen. Ankea arki ja satumainen tuonpuoleinen kiirastulineen kontrastoituvat mielenkiintoisesti, vaikka molemmissa asuu sama ahdistus.
Valon ja varjon vaihtelut tuovat kerrontaan syvyyttä, jota näkee harvoin synkän aiheen, lapsen murhan ja hyväksikäytön, käsittelyssä. Voisi kuvitella, että filmi toimisi jopa terapeuttisena lapsensa menettäneille vanhemmille. Päällimmäiseksi jäävät mieleen lämpö ja värit.
Päähenkilöä, Susie Salmonia, näyttelevä Saoirse Ronan tekee hyvän roolisuorituksen ujona ja epävarmana teininä ja Stanley Tucci hänen vainoojanaan, sarjamurhaaja George Harveyna. Susan Sarandon tuo isoäitinä perheen totiseen elämään epäsopua. Perheen isä, äiti ja sisar jäävät hieman etäisiksi, vailla variaatiota ja vivahteikkuutta. He ovat ahdistuksensa vankeja.
Asiasanat: The Lovely Bones, Oma taivas, Peter Jackson, Taru sormusten herrasta, elokuva, elokuva-arvio, Alice Sebold, Saoirse Ronan, Stanley Tucci, Susan Sarandon, Yhdysvallat, Uusi-Seelanti.
Lue lisää »
| |
