|
| |
 Bisneskirjallisuuden ongelmana on vakavuus ja mitäänsanomattomien mantrojen toistelu. Lukija saa harvasta opuksesta selkoa eikä niistä ole edes viihteeksi.
Kirjatohtori laati onnettoman asiantilan korjaamiseksi suosituslistan. Näitä kirjoja voisi kuka tahansa bisneshenkilö suositella lämpimästi kollegojen puutteellisen yleissivistyksen paikkaamiseen:
- Onko asiakas ihminen? Opas palveluammatissa työskenteleville.
- Voiko piirakan koko pysyä vakiona jos penetraatio syvenee? Markkinaosuusmatematiikkaa kehitysjohtajille.
- Sillit sojottamaan samaan suuntaan. Opas tuottavaan tiimityöhön ja sykähdyttävään synergiaan.
- Ruskea kieli työyhteisön vuorovaikutuksessa.
- Raha haisee. Opas negatiivisen liikevoiton maksimoimiseen.
- Vieläkö seisoo? Suomalaisen savupiipputeollisuuden vaiheita vuosina 1720-2020.
- Ars Zipper eli housut kinttuun ja hoitoon. B2B-myyntiopas.
- Koko elämä Excelissä. Näin arvotat elämäsi euroissa.
- Esimiehen temppukirja. Sisältää mm. kuuluisan kynttilätempun “Miten polttaa työntekijää kolmesta päästä” ja Pavlovin kuolaavat koirat -bravuurin.
- Keppihevonen. Miten tilintarkastajat pelastetaan, jos paperisilppuri on mennyt tukkoon.
- Onks Arvoo näkyny? 3-näytöksinen hupailu arvoprosessista.
- Kannattavuus voisi olla kiva juttu. Opas vanhanaikaiseen talousmatematiikkaan.
Laskutaitoiset huomasivat, että kirjojahan oli vain kaksitoista. Se kolmastoista "Säästä sukanvarteen ja kurista kulutusta eli kuinka pidät banaanivaltiosi talouden pinnalla lamasta huolimatta" leikattiin listalta epäisänmaallisena.
Asiasanat: Bisneskirja, kustantaja, TOP13, mantra, kollega, yleissivistys, asiakas, piirakka, penetraatio, markkinaosuusmatematiikka, kehitysjohtaja, tiimityö, synergia, työyhteisö, vuorovaikutus, negatiivinen liikevoitto, savupiipputeollisuus, B2B, Excel, esimies, Pavlov, kuolaava koira, keppihevonen, tilintarkastaja, paperisilppuri, arvoprosessi, kannattavuus, talousmatematiikka, säästäminen, banaanivaltio, lama, epäisänmaallinen.
Lue lisää »
 Kirjat ovat Ranskassa kulutustavaraa. Useimmat niteistä ovat pokkareita eikä kansilla koreilla. Onko ihme, että kirjojen hinnat on saatu painettua asiakasystävälliselle tasolle toisin kuin Suomessa, jossa kirjaston ovet käyvät tiuhaan kirjakauppojen kustannuksella.
Suurimmilla ranskalaisilla kustantamoilla on kirjoille yhtenäinen, yksinkertainen layout. Puhtaanvalkoiset pehmeät kannet kevyillä kehyksillä. Ei kalliita kansikuvataiteilijoita eikä myöskään kuva-arkistoista kaivettuja tusinakuvia, jolloin pahimmillaan samaan kansikuvaan törmää useissa eri kirjoissa. Kannessa lukee vain kirjan, kirjailijan ja kustantajan nimi.
Asiakas ennen kaikkea
Kuvan kirja on kirjastoille tehty erikoispainos, halpaakin halvempi, jossa myyntiargumentit on präntätty kanteen isoilla kirjaimilla. Jean-Christophe Grangén dekkaria Les rivières pourpres (Albin Michel, Pariisi, 1998. Suomennettu nimellä Purppuravirrat.) mainostetaan amerikkalaisen dekkarimaailman haastajaksi ja Grangéa kirjailijaksi, josta kuullaan vielä.
Jollain tavalla tämä ranskalaisten kustantajien suorasukaisuus ja konstailemattomuus viehättää. Kun sisältö saa puhua puolestaan, asiakkaat nauttivat halvemmista hinnoista. Pokkari irtoaa kassalta jopa viiden euron hintaan eikä sitä tarvitse onkia tarjouskorin pohjalta. Tällaista kirjaa on hintatietoisenkin asiakkaan ilo esitellä ja käsitellä.
Entäpä itse Grangén kirja? Se on taitavasti rakennettu sarjamurhatarina, jossa punotaan yhteen kahden poliisin näkökulmat tutkimuksiin, kokeneemman Pierre Niémansin ja nuoren arabipoliisin, Karim Abdoufin. Murhaaja jättää jälkeensä symbolisia viestejä, joita poliisit yrittävät avata. Kirja on mukava piristys Ranskan muuten hieman dekkariköyhässä nykyskenessä. Siitä on tehty myös samanniminen elokuva, jonka pääosassa esiintyy Jean Reno.
Asiasanat: Ranska, kirja, kulutustavara, ylellisyyshyödyke, hinta, kustantamo, layout, kannet, kansikuvataiteilija, Jean-Christophe Grangé, Purppuravirrat, dekkari, murhaaja, Jean Reno.
Lue lisää »
 Separatistinen Korsika tuottaa viinejä, joissa lukee vastentahtoisesti "Produit de la France", ranskalainen tuote. Epäilemättä teksti tuhritaan mustalla tussikynällä piiloon kodeissa aivan kuten ranskalaiset paikannimet kaksikielisistä liikennemerkeistä.
Korsikalaiset eivät suotta ylpeile kauniilla saarellaan ja erinomaisilla viineillään. Lyhyiden etäisyyksien ansiosta saari tarjoaa virkistävän vaihtelevia elämyksiä. Voit polskutella meressä ja hiihtää vuoristossa saman päivän aikana. Korsikalaiset punkut taas ovat vahvoja ja täyteläisiä, helpommin lähestyttäviä kuin osa ranskalaisista happamammista viineistä.
Kapinallista juotavaa
Korsikalaisista etiketeistä mieleenpainuvin oli Isula-merkkisessä viinissä. Kuvassa esiintyi Che Guevara yhdessä Korsikan lipusta tutun tummaihoisen miehen kanssa. Tekstissä kehuttiin Kuuban ja Korsikan samankaltaisuutta. Che tosin tulee Argentiinasta, mutta mitäpä pienistä. Molemmat saaret ovat ylpeästi omanlaisiaan. Kummallakin on omat cola-juomansa, imperialistiset Cokikset ja Pepsit eivät kelpaa. Korsikalla juodaan Corsica Colaa, Kuubassa Tu colaa eli sinun kolaasi. Kirjatohtori ei korsikalaista maistanut, mutta luultavasti sisältö on ylikansallista sokerilitkua, sillä Korsikalla ei juuri ole omaa tuotantoa viinejä ja Brocciu-juustoa lukuun ottamatta. Tämä on erinomaista, sillä saarella on puhdas ilma.
Viinin seuraksi sopii turhapuromaisen hauska elokuva nimeltään L'enquête Corse (2004) eli Korsikalainen juttu, johon voi tutustua myös sarjakuvana. Elokuvan tähti on Léonista ja Purppuravirroista tuttu Jean Reno, ranskalaisten ikisuosikki. Tarina paisuttelee saareen liittyviä stereotypioita. Asukkaat suhtautuvat muukalaisiin, erityisesti ranskalaisiin, epäluuloisesti ja -ystävällisesti eivätkä neuvo pubissa edes wc:n sijaintia. Vieraita pyöritetään pitkin serpentiiniteitä niin, että on annettava ylen ja päälle juotetaan saaren kansallisjuomaa, Myrte-nimistä likööriä. Jos vieras ei tajua vieläkään poistua, vaan hairahtuu hankkimaan saarelta talon, se pommitetaan iloisesti itsenäisyyden nimissä säpäleiksi. Pace e salute!
Tutustu koko Kirjat ja viini -juttusarjaan.
Asiasanat: kirjat, viini, punaviini, Korsika, Ranska, FLNC, Che Guevara, vapaustaistelija, Coca Cola, Pepsi, Tu cola, separatisti, separatismi, Myrte, Pace e salute, Jean Reno, L'enquête Corse.
Lue lisää »
Kaksi raakaa, mutta asenteeltaan täysin erilaista murhatarinaa: Bret Easton Ellisin Amerikan psyko revittelee ja riemastuttaa, Emmanuel Carrèren Valhe ymmärtää ja selittää.
Innostuin lukemaan Ellisin vanhempaa tuotantoa uudelleen erinomaisen Lunar Parkin jälkeen. American Psycho (Vintage, New York, 1991. Suomennettu nimellä Amerikan psyko.) on kulttikirja ja edelleen yksi suosikeistani.
Tuttua 80-lukua
Kirjan päähenkilö Patrick Bateman on 80-luvun ikoni. Hän on 26-vuotias, komea, varakas ja älykäs. Hän työskentelee Wall Streetillä, inhoaa köyhiä, homoja ja naisia, ja näkee maailman brändeinä. Hän on myös massamurhaaja.
Kirja on täydellinen ajankuva. Se on rahan ja ruumiin palvontaa ja AIDS:in pelkoa. Rekvisiittana on ajan hittibiisejä, merkkivaatteita, peililaseja, solariumeja, aerobic-saleja. Ne kuvataan tuoteoksennuksella eli teknisillä nippelitiedoilla. Salilaitteissakin on tärkeää, toimivatko ne hydrauliikalla, pneumatiikalla vai sähköllä. Osa teksteistä on kollaasiromaanin tavoin kuin suoraan mainoksista, matkaesitteistä, pukeutumisoppaista tai musiikki- ja ravintola-arvosteluista.
Henkilöt ovat pintaliitäjiä, jotka muistavat paremmin ravintoloiden nimet kuin toisensa. Absurdien näytelmien tavoin he puhuvat jonninjoutavia toistensa ohi. Todellinen ahdistus syntyy siitä, jos ei muista, missä ja kenen kanssa on nauttinut aamiaista tai jos trendiravintolaan ei saa varattua pöytää.
En arrivant chez Pastels, je suis au bord des larmes, il est évident que nous ne pourrons pas avoir de table.
Saapuessamme Pastelsiin olen kyynelten partaalla. On ilmeistä, että emme saa pöytää.
Päähenkilöä ironisoidaan. Hänet laitetaan vertailemaan kavereidensa kanssa käyntikortteja, kärvistelemään kateudessa, elvistelemään ja vetämään viivaa platinaisella luottokortillaan ja keskustelemaan eri asujen muodollisuudesta ja yhdistelemisestä kuin naistenlehden tyylikoulussa. Kun Bateman yrittää kuristaa tuttavapiiriinsä kuuluvan miehen vessassa, kohtaus kääntyy uhrin homorakkauden tunnustukseksi, mikä saa homofoobikko Batemanin voimaan pahoin.
Messevän makaaberia
Murhatarina kehittyy hitaasti Batemanin murhanhimoisista ajatuksista ja pesulaan vietävistä, veritahraisista vaatteista. Kun päähenkilö murskaa erään kodittoman jalan, hän kysyy lukijalta, oliko teko tahallinen vai vahinko.
Kirjassa viehättää moralisoimattomuus, jolla makaabereihin ja yksityiskohtaisesti kuvattuihin murhiin suhtaudutaan. Batemanin motiiveja sivutaan vain ohimennen. Päähenkilö toteaa itse: "Il n'y a pas de clef" eli vihjeitä ei ole. Kirjasta voidaan tosin lukea, että Batemanin äiti on mielisairaalassa rauhoittavien vaikutuksen alaisena. Lisäksi Bateman tiedostaa, että hän heijastaa pahaa oloaan muihin ja haluaa pohjimmiltaan vain tulla rakastetuksi. Mutta kyse on jälleen ironiasta. Lukijalle tarjotaan vastaus, jota hän odottaa.
Mielenkiintoisin avain Batemanin persoonaan löytyy ajankuvasta. Päähenkilö kokee, että hänet on kasvatettu sopeutumaan ("Adapte-toi ou crève, eli sopeudu tai kuole). Hän onkin sopeutunut, jopa niin hyvin, ettei häntä enää tunnista muista. Kirjan henkilöt ovat samanlaisia kuin kyse olisi formaatin mukaan tehdyistä tv-ohjelman tähdistä. Vain asut ja brändit vaihtuvat. Henkilöt erehtyvät toistensa nimistä jatkuvasti, sillä he ovat klooneja, helposti toistensa korvattavissa.
Päähenkilön suuri oivallus on se, että muut luovat hänen kohtalonsa. Hän tekee vain, mitä häneltä odotetaan. Ainoastaan murhat eivät tunnu hänestä jo kerran nähdyltä elokuvalta.
Tuhoisa kiltteys
Emmanuel Carrèren L'Adversaire (P.O.L., Pariisi, 2000. Suomennettu nimellä Valhe.) on tositapahtumiin perustuva tarina ranskalaisesta miehestä, Jean-Claude Romandista. Hän eli viisitoista vuotta kaksoiselämää ja tappoi lopulta vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa vuonna 1993. Romand teeskenteli työskentelevänsä Sveitsissä lääketehtaan palveluksessa, mutta vietti päivänsä lähikaupunkien metsissä ja kahviloissa.
Raflaavasta tarinasta huolimatta Valhe on pitkästyttävä. Se on raportinomainen kertomus siitä, kuinka kirjailija hakeutui Romandin luo ja alkoi kirjoittaa hänen tarinaansa. Carrèren mukaan hän ei halunnut tehdä skandaalitarinaa, vaan näyttää äärirajoille työnnetyn miehen ja identifioida voimat, jotka ajoivat tekoon. Hän halusi kääntää rikollisasetelman nurin, tehdä subjektista objektin, tappajasta uhrin.
Kirjan kantavia teemoja ovat häpeä ja pelko. Ne kertovat siitä, että Romandin elämässä Toisen katse oli hallitseva. Hän oli vielä vankilassakin huolestunut siitä, mitä muut hänestä ajattelivat ja alkoi koota omaa identiteettiään uudelleen psykiatrien, tuomarien ja lehdistön lausunnoista. Hänestä tuli mallivanki, josta niin sellitoverit kuin vanginvartijatkin pitivät aivan kuten edellisessä elämässään, jossa hän oli ollut arvostettu ja kiltti mies.
Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on kuvaus Romandin saamasta kasvatuksesta. Se oli protestattisen etiikan ja suomalaiskansallisten ihanteiden mukainen: piti tehdä kovasti töitä, pidettävä sanansa, pelättävä Jumalaa, olla aiheuttamatta surua läheisille ja kerskailematta hyveillään tai saavutuksillaan. Romandin perhepiirissä ikävistä asioista vaiettiin. Paradoksaalisesti näistä pienistä valkoisista valheista kasvoi suuri ja musta.
Lue lisää Bret Easton Ellisin teoksista.
Asiasanat: Brett Easton Ellis, Amerikan Psyko, 80-luku, kulttikirja, Wall Street, homofobia, massamurhaaja, brändi, tuoteoksennus, kollasiromaani, absurdi näytelmä, sopeutuminen, formaatti, Emmanuel Carrère, Valhe, L'adversaire, Jean-Claude Romand, häpeä, pelko, kiltti, protestanttinen etiikka, tappaja, uhri, suomalaiskansalliset ihanteet, | Emmanuel Carrère, | Bret Easton Ellis.
Lue lisää »
 Kirjatohtori suositti kirjailijan urasta haaveileville tekstiviestikirjailijaksi ryhtymistä. Uranvalintaa on kuitenkin syytä harkita, jos sattuu asumaan Ranskassa. Siellä kännykköiden on todettu säteilevän toisin kuin Suomessa.
Ranskassa suunnitellaan kännyköiden myynnin kieltämistä alle 6-vuotiaille ja mainostamista alle 12-vuotiaille lapsille säteilyn takia. Lisäksi on harkittu nappikuulokkeiden pakkomyyntiä, jolloin säteilylähde olisi kauempana aivoista. Matkapuhelinvalmistajat luonnollisesti kiistävät terveysvaikutukset kuten tupakkateollisuus keuhkosyövän.
Aivokeittoa à la Nokia
Kirjatohtori luopui kännykästä kolme vuotta sitten, ei tosin säteilyn, vaan sen aiheuttaman riesan takia. Eri maiden SIM-korttien hankkiminen ja uusien järjestelmien opettelu tuntui turhanpäiväiseltä, etenkin kun yhteydet eivät toimineet luotettavasti suomalaisten operaattorien liittymiin. Lisäksi luuri tuppasi unohtumaan milloin minnekin, putoili lattialle ja akku simahteli.
Emme ole tohtorska Santerin kanssa kumpikaan puhelinihmisiä. Jouduimme töissä antautumaan kommunikaattoreille, jotka valmistajan ylikorostuneen uudelleenmyyntihalun takia levisivät käsiin puolen vuoden välein. Irtoilevia näyttöjä kiinniteltiin teipeillä ja kiroiltiin kaatumatautisia ohjelmia, jotka jättivät pulaan. Ilman ihmepeliä kun ei ollut kenenkään yhteystietoja eikä kalenteritta tietoa siitä, missä olisi pitänyt olla.
Työelämästä irtautumisen jälkeen puhelin oli pelkkä kiusankappale. Kiistelimme kännykän soidessa siitä, kumman vuoro oli vastata. Polyfoninen piipitys ei ole meille enää merkki omasta tärkeydestä ja suosiosta. Aivoja ei tarvitse keittää myöskään illallisilla tai kokouksessa pakenemalla puhelimeen, jos seura tai puheenaihe kyllästyttää. Niihin voi jättää menemättä.
Asiasanat: Ranska, ranskalainen, kännykkä, säteily, aivot, terveysvaikutus, matkapuhelinvalmistaja, Nokia, aivokeitto, SIM-kortti, teleoperaattori, ohjelma, kommunikaattori, polyfoninen, soittoääni.
Lue lisää »
 Kahlasin loppuun Ivy Compton-Burnettin kirjan mies- ja naispalvelijasta. Teksti oli ilmavaa, lähinnä dialogia ilman selittäviä adjektiiveja siitä, miten kukin sanansa asettelee. Siis periaatteessa kirjallisuutta juuri minun spartalaiseen makuuni.
Jostain syystä kirja oli kuitenkin paikoin pitkästyttävä. Kaipa se on myönnettävä: minustakin on löytynyt lavean kerronnan ystävä, vaikka Waltarit saavatkin edelleen pölyttyä hyllyssä. Yritin Waltarin juhlavuoden kunniaksi lukea romaanin Johannes Angelos. Aloitin huhtikuussa ja raahasin kirjaa ympäri etelä-Eurooppaa, mutta kun vuoden loppuun mennessä en ollut päässyt kolmeakymmentä sivua pidemmälle, luovutin.
Pikkuvanhaa vai überälykästä?
Compton-Burnettin Manservant And Maidservant (Victor Gollancz Ltd, 1949. Ei suomennettu.) kuvaa Horace Lambin, sadistin, kitupiikin ja tyrannin, kotielämää. Se ei ole viehkeää, mutta suurimmat ongelmat sukeutuvat kuitenkin siitä, kun mies kääntää kelkkansa. Voiko lähipiiri unohtaa menneisyydessä kokemiaan vääryyksiä?
Pidin kirjan arkifilosofisesta ulottuvuudesta. Pienet yksityiskohdat oli paisutettu äärimmilleen ja ne kirvoittivat mielenkiintoista pohdiskelua. Suorastaan häiritsevää oli kuitenkin se, että perheen pienten lasten suuhun oli laitettu pikkuvanhaa elämänanalyysia. Kirjan toimittaja totesi alkupuheessa tästä hyvinkin kohdallisesti, tosin ihailevaan sävyyn: "vain Compton-Burnettin kirjoissa lapset puhuvat niin". Totta mooses!
Suositeltakoon tätä kirjaa kaikille niille vanhemmille, joiden mielestä omat lapset ovat überälykkäitä.
Asiasanat: Ivy Compton-Burnett, miespalvelija, naispalvelija, Manservant And Maidservant, Mika Waltari, Johannes Angelos, filosofia, lapset, lasten suusta, sadisti, kitupiikki, tyranni, pikkuvanha.
Lue lisää »
 Ranskassa ei voi nykyään illastaa kuulematta vouhotusta biodynaamisesta viljelystä ja terveellisestä ravinnosta. Jopa viineistä ja vaatteista löytyy bio-merkintöjä. Uudessa-Seelannissa puolestaan ylpeillään kierrätyksellä.
Ranskan bio tulee sanasta 'biologique', joka on terminä yhtä hullunkurinen kuin englannin 'organic'. Biologia tarkoittaa oppia elämästä ja orgaaninen puolestaan hiiliyhdisteitä. Mikäpä luonnossa kasvanut ei olisi biologista ja orgaanista?
Bio ja Orgaaninen, samoin kuin Suomen Luomu ja Eko ovat eufemismeja moninkertaiselle hinnalle. Ostajat saavat päteä ystävilleen ja kerätä karmapisteitä. Johtoajatuksena on: mitä enemmän hintaa, sitä paremmin säästää luontoa ja vaalii terveyttään. Osa tuotteista on niin kalliita, että yhtälö voi jopa toimia. Kulutus pienenee ja terveys kohenee, kun rahaa ei riitä herkkujen ostoon.
Luonnonmukaista kannattavasti
Tiedostavat ranskalaiset karsastavat teollisia tuotteita. He haluavat tietää, miten ja missä ruoka on valmistettu. Torjunta-aineet ovat kirosana ja nyt niitä on löydetty myös viineistä, mistä on syntynyt uusi markkinarako bioviineille.
Biouskovaiset ostavat tuotteensa suoraan tilalta. Tämäkin on eufemismi, sillä teollisten tuotteiden raaka-aineet tulevat myös suoraan tiloilta. Suomalainen Lähiruuan ajatus on varmasti yhtä hyvä, mutta toimiiko se samoin kuin Ranskassa? Bioasiakkaat ovat järjestäytyneet yhdistyksiksi, jotka tarjoavat jäsenille mahdollisuuden saada tuoreita vihanneksia ja auttaa peltotöissä. Luontoa säästetään urakalla, kun 15-20 yhdistyksen jäsentä ajelee kukin omalla autollaan 50-70 kilometrin matkan tilalle ja maajussi saman kerran viikossa kärrätessään tuotteita asiakkaille.
Vierailin muutamalla biotilalla toteamassa, että luonnonmukaisessa viljelyssä vallitsevat samat bisnesmaailman lainalaisuudet kuin tehomaataloudessa: rahanhimo ajaa luontoystävällisyyden ja terveellisyyden ohi. Viljelymailla käytettiin esimerkiksi muovia tuotannon moninkertaistamiseksi. Käykö torjunta-aineiden kanssa samoin, kun silmä välttää? Ainoa tapa varmistua asiasta olisi kasvattaa itse oma ruokansa, mutta sekin taitaisi olla liian aikaavievää eli kallista.
Ja maailma pelastuu
Uuden-Seelannin omaantuntoon vetoava eufemismi on kierrätys. Satirisoin aihetta Kullatun kakkalapion novellissa Kerskakierrättäjä. Kerskakierrättäjä pesee tyhjät purkit pesuaineen kera kuumalla vedellä ja täyttää yksittäispakkauksilla kierrätyspussukaansa, jonka keräilyauto kuljettaa kierrätyskeskukseen. Viikkojen valohoidon päätteeksi jätteet laivataan Australiaan käsiteltäväksi, koska Uudessa-Seelannissa ei ole muuta kierrätysinfrastruktuuria kuin polttaa roskat takapihalla.
Suomalaisissa kodeissa suositut energiansäästölamput toimivat samalla periaatteella. Ostajalle tulee hyvä mieli kalliin lampun hankkimisesta, koska hän pelastaa maailman alentamalla marginaalisesti sähkönkulutusta. Samaan aikaan lamppujen valmistukseen palaa moninkertainen määrä energiaa ja paljon saastuttavia, kierrätyskelvottomia materiaaleja kuten elohopeaa.
Onneksi energiaa haaskaavista ponnistuksista osataan edes olla ylpeitä. On näet parempi olla tekevinään jotain kuin lyödä hanskat tiskiin - siinäkin tapauksessa, että näin saataisiin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Tiedätkö muuten, mikä olisi kaikkein ekologisin valaisin? Palanut hehkulamppu. Se ei maksa mitään eikä edes kuluta sähköä.
Tutustu koko Eufemismit -juttusarjaan.
Asiasanat: eufemismit, eufemismi, eko, bio, orgaaninen, luomu, lähiruoka, ekologinen, biologia, hiiliyhdiste, teollinen, tila, tehomaatalous, luontoystävällisyys, torjunta-aineet, Uusi-Seelanti, Ranska, kierrätys, Kullattu kakkalapio, energiansäästölamppu, elohopea, hehkulamppu.
Lue lisää »
| |
Bisneskirjallisuuden ongelmana on vakavuus ja mitäänsanomattomien mantrojen toistelu. Lukija saa harvasta opuksesta selkoa eikä niistä ole edes viihteeksi.
