|
| |
 Tuoreen talousuutisen mukaan Suomi ei vedä huippujohtajia. Maa ei kiinnosta asuinkohteena ja palkat ovat surkeita. Ilmiö ei ole uusi. Jo Ruotsin vallan aikana komennus Suomeen vastasi karkotusta.
1600–luvulla Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Per (Pietari) Brahe lähti maahan vastenmielisesti. Hän luonnehti kuninkaalle osoittamassaan kirjeessä Suomen tilaa synkin sävyin. Maassa oli vain autioituneita kouluja ja kirkkoja, asukkaat taas olivat laiskoja ja juoppoja.
Arvonimistäkään ei ollut apua
Brahe korosti selvinneensä komennuksestaan vain Jumalan avulla. Hän kertoi kohtaamistaan vaikeuksista ja vaaroista kuin varhaiset ulkomaiset matkakirjoittajat. Nämä kehottivat matkalaisia suojautumaan Suomessa ristinmerkein, koska suomipaholaiset pelottelivat usein ohikulkevia huudoillaan tai tekemällä kepposia.
Suomeen houkuteltiin virkamiehiä arvonimillä, mutta nämäkään eivät riittäneet. Virkamiehet vaihtoivat mieluusti toimensa muualle. Pentti-herttua esimerkiksi luopui Suomen ruhtinaan arvonimestä Linköpingin piispuuden hyväksi.
Kestävä ratkaisu kestämättömään ongelmaan
Suomessa pistäydyttiin ja sieltä poistuttiin niin pikaisesti kuin mahdollista. Etenkin kuninkaiden harvat vierailut Suomen maaperällä olivat yhtä pikaisia kuin nykyäänkin. Kustaa-kuninkaan kerrotaan ratsastaneen Suomen halki ja toisella läpikulkumatkallaan vielä rientäneen kuin maa olisi polttanut hänen ratsunsa kavioiden alla.
Varmimmin Suomessa viihtyivät Ruotsin valtakunnan viholliset, poliittiset vangit. Esimerkiksi Suomen historiankirjoituksen pioneeri Johannes Messenius teki työtään Kajaanin linnan tyrmään teljettynä. Häntä epäiltiin vääräuskoisuudesta (katolilaisuudesta).
1700– ja 1800–luvuilla Suomen surkeus vihdoin myönnettiin. Kulttuuriset nokkamiehet, Henrik Gabriel Porthan ja Zacharias Topelius, tunnustivat että maa ei ollut kelpoisa elinalustaksi. Se oli vasta muokattava sellaiseksi. Tähän tarvittiin suomalaisen rahvaan työpanosta ja sisua, mutta ankarasta raadannasta huolimatta työ ei näytä kantaneen hedelmää. Historian valossa saattaisikin olla viisaampaa, että asiaintila myönnettäisiin ja julistettaisiin pysyväksi.
Lisätietoja ja lähteet löytyvät Suolatuista säkeistä.
Asiasanat: Suomi, huippujohtaja, houkuttavuus, suomalaisuus, Kustaa, Johannes Messenius, Pentti-herttua, Henrik Gabriel Porthan, Zacharias Topelius, Nokia, Ruotsi.
Lue lisää »
 Kun erakoitunut väitöskirjan tekijä tylsistyy kirjastossa, hän huvittelee avaamalla tietosanakirjan satunnaiselta kohdalta. Schmittin tarinassa tutkija löytää tarinan 1700-luvulla eläneestä hollantilaisfilosofista, Gaspard Languenhaertista, joka oli egoisti ja uskoi olevansa yksin olemassa.
Eric-Emmanuel Schmittin La secte de égoïstes (Albin Michel, Pariisi, 1994. Ei suomennettu.) eli egoistien lahko on filosofinen kokeilu, jossa leikitellään eksistenssin ongelmalla.
Languenhaertin mukaan maailmaa ei ole sinällään olemassa, vaan se on mielikuvituksemme tuotetta. Pariisin seurapiirit hämmästelevät miehen näkemystä ja tekevät filosofille erilaisia kokeita. Languenhaert ei hämmenny, vaan pikemminkin riemastuu teoriansa kritiikistä. Hän ei kuitenkaan usko edes seurapiirin olemassaoloon, vaan sanoo keksineensä heidät. Hänen mielestään kun on mukavampaa työskennellä vilkkaissa salongeissa kuin yksin työpöydän ääressä.
Tutkija-päähenkilö kiinnostuu Languenhaertista ja alkaa etsiä häntä koskevia tietoja. Niitä on vähän, mutta muutaman, hieman yliluonnollisen sattuman avulla hän pääsee tutkimuksissaan eteenpäin. Hän löytää oudon vanhan miehen, joka kehottaa: “Ne cherchez pas dans le visible ce qui est invisible”, älkää etsikö näkymätöntä näkyvästä. Tutkijan ongelmaksi muodostuu lopulta, onko hänkin vain keksinyt kaiken.
Kirjaa vaivaa sama kuin monia Amélie Nothombin teoksia: idea on mielenkiintoinen, mutta toteutus ei jaksa kantaa koko tarinan mitalta.
Asiasanat: Eric-Emmanuel Schmitt, La secte de égoïstes, filosofia, materialismi Gaspard Languenhaert, tutkija, tutkimus, pariisilainen, Pariisi, Ranska, Amélie Nothomb.
Lue lisää »
Scorsesen fanielokuva Rolling Stoneseista on vähäeleinen konserttitaltiointi. Papparaisten energistä, mutta jo hieman jähmennyttä menoa piristävät vuosien takaiset haastattelukatkelmat.
| Elokuva | Shine A Light | 
|
| Vuosi | 2008 |
| Ohjaaja | Martin Scorsese |
| Pääosissa | Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ron Wood |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Dokumentti, musiikki |
| Käsikirjoitus | Martin Scorsese |
| Suomessa | Saatavana DVD:llä |
Shine A Light (2008) -dokumentin alkumetreillä näyttää, että elokuva kertoo yhtä lailla ohjaaja Martin Scorsesen työskentelystä kuin Rolling Stonesistakin, sillä mies vilahtelee tiuhaan kuvissa valitsemassa biisejä ja otoksia. Sähellyksestä siirrytään kuitenkin pian New Yorkin Beacon-teatteriin ja syksyn 2006 konserttitaltiointiin.
Keikan kuvaus tehtiin kahdeksantoista kameran voimin, mikä näkyy siinä, että katsoja pääsee lähemmäksi lavan tapahtumia kuin intiimin teatterin yleisö konsanaan. Ikääntyneiden bändiläisten, Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Ronnie Woodin ja Charlie Wattsin kasvojen, kaulan ja käsien juonteet näkyvät ja suonet pullistelevat.
Bändin pitkä ura näyttää muodostuneen Scorseselle kuvausvaiheessa pakkomielteeksi. Keikan lomassa näytetään kahtakin vanhaa haastattelukatkelmaa, jossa vielä sileäkasvoisilta pojilta kysytään, kauanko he luulevat jatkavansa. Ensimmäisessä haastattelussa bändi on ollut kasassa kaksi vuotta ja Jagger arvelee kolmannen menevän vielä samaan putkeen. Myöhemmin mieli on jo suuntautunut pidemmälle. Kun haastattelija kysyy, voisiko Jagger kuvitella jatkavansa musiikintekoa vielä kuusikymppisenä, mies vastaa: “Helposti.”
Beaconin konsertin ensimmäiset biisit ovat latteaa perusrockia ennen kuin päästään vanhojen hittien makuun. Keikan aikana kuullaan mm. Jumpin’ Jack Flash, Shattered, Some Girls, Tumbling Dice, Sympathy for the Devil, Start Me Up, (I Can’t Get No) Satisfaction ja Brown Sugar. Vauhtiin päästyään Jagger varastaa tutusti shown bändikavereiltaan hyppimällä ja kukkoilemalla ympäri lavaa. Keikalla nähdään myös kolme vierasta: Jack White (biisissä Loving Cup), sukkahousuihin ja liian isoon paitapuseroon sonnustautunut Christina Aguilera (“Live With Me”) ja upea blues-kitaristi ja -laulaja Buddy Guy (Champagne and Reefer).
Haastattelupätkät uran alkuvaiheilta tarjoavat mielenkiintoisia väläyksiä pyrkimättä kertomaan bändin koko tarinaa. Valikoima on satunnainen. Aiheena ovat mm. bändin jäsenten pidätykset ja kansainväliset haastattelut. Pittoreskein yksityiskohta on se, kun japanilainen haastattelijatyttö kysyy Jaggerilta ujosti kihertäen: “Saanko kysyä, kuinka vanha sinä olet?” Jagger vastaa: “29”, mistä japanilaistyttö saa hulvattoman kikatuskohtauksen. Hän on saman ikäinen.
Shine A Light ei ole Scorsesen ensimmäinen musiikkidokumentti. Elokuvassa The Last Waltz (1978) nähtiin kanadalaisen päätähden, The Bandin, lisäksi vierailijaesityksiä mm. Muddy Watersilta ja Joni Mithcelliltä. Lisäksi Scorsese on tehnyt Bob Dylanin elämäkerran No Direction Home (2005).
Asiasanat: Martin Scorsese, Shine A Light, elokuva, elokuva-arvio, dokumentti, Rolling Stones, Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ron Wood, Jumpin’ Jack Flash, Shattered, Some Girls, Tumbling Dice, Sympathy for the Devil, Start Me Up, (I Can’t Get No) Satisfaction, Brown Sugar, yhtye, bändi, musiikki, rock, Christina Aguilera, Buddy Guy, Jack White, The Last Waltz, The Band, Muddy Waters, Joni Mitchell, No Direction Home, Bob Dylan, Englanti, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 Ranskalainen kirjastonhoitaja ihmetteli, kun kerroin Anna Gavaldan kuuluvan suomennettujen ranskalaiskirjailijoiden joukkoon. Hän mietti hetken ja tokaisi: “No, esitetäänhän hänen kirjoissaan hyviä tunteita”.
Gavaldan Ensemble, c'est tout (Le Dilettante, Pariisi, 2004. Suomennettu nimellä Kimpassa.) on heppoinen tarina kaltoin kohdelluista ihmisistä, jotka päätyvät kämppiksiksi. Romaanin keskushenkilönä on Camille, anorektinen siivooja, joka kärsii masennuksesta. Hän tapaa Philibertin, aatelisen ja ujon postikortinmyyjän, joka majoittaa hänet luokseen.
Kolmas kämppiksistä on Frank, rääväsuinen ja huonokäytöksinen keittiömestari, renttu, johon Camille luonnollisesti tarinan edetessä rakastuu. Myöhemmin joukkio täydentyy Frankin sairaalaan joutuneesta isoäidistä, La Paulettesta, jolloin saadaan mukaan myös vanhus- ja omaishoidon kysymyksiä hoivaviettisille.
Kirjan suosio perustuu siihen, että päähenkilöt ovat tuikitavallisen oloisia naapurintyttöjä ja -poikia. Tapahtumia katsotaan pienen ihmisen arkisesta näkökulmasta ja dramatiikkaa ammennetaan sentimentaalisuudesta. Teksti vetoaa tunteisiin manipuloiden ja itsestään tietoisesti, hieman Hollywoodin unelmatehtaan tapaan.
Kirjan kohderyhmä lienee keski-ikäisissä ja hieman varttuneemmissa naisissa. Jos Stieg Larssonin dekkari Millenium edusti miehistä fantasiaa useista partnereista ja vapaista suhteista, Kimpassa on platonista suhdetta kaipaavien naisten haavekuva. Camillella on kämppiksinä kaksi miestä, jotka pitävät hänestä huolta, ruokkivat ja pitävät seuraa, mutta eivät vaadi seksiä.
Kirja henkii melankoliaa ja luopumista. Elämä ei ole tuonut onnea, mutta sitä ei enää jakseta tavoitellakaan. Henkilöille riittää, että he ovat yhdessä: “Ensemble, c'est tout”.
Asiasanat: Anna Gavalda, Ensemble c'est tout, Kimpassa, kirja-arvio, romaani, ihmissuhteet, Ranska.
Lue lisää »
| |
Tuoreen talousuutisen mukaan Suomi ei vedä huippujohtajia. Maa ei kiinnosta asuinkohteena ja palkat ovat surkeita. Ilmiö ei ole uusi. Jo Ruotsin vallan aikana komennus Suomeen vastasi karkotusta.
