Ohjaaja Brad Anderson on sijoittanut tuoreen trillerinsä Trans-Siperian radalle, mutta hyödyntää Venäjän eksotiikkaa ja jännitystä stereotyyppisesti.
Elokuva
Transsiberian
Vuosi
2008
Ohjaaja
Brad Anderson
Pääosissa
Woody Harrelson, Emily Mortimer, Kate Mara, Eduardo Noriega, Thomas Kretschmann, Ben Kingsley
Maa
Englanti, Espanja, Liettua, Saksa, Yhdysvallat
Genre
Trilleri
Käsikirjoitus
Brad Anderson, Will Conroy
Suomessa
DVD:llä 6.3.2009
Andersonin tuotanto kattaa genrejä romanttisesta komediasta kauhuun. Hänen edellinen elokuvansa, synkkä The Machinist (2004) oli psykologinen trilleri unettomasta ja vainoharhaisesta koneenkäyttäjästä. Transsiberian (2008) on tulkinta junarikoksesta, jonka edeltäjiä ovat esimerkiksi Agatha Christien dekkariin perustuva ja Sidney Lumet'n ohjaama Murder On The Orient Express (1974) tai Strangers On A Train (Patricia Higsmith, Alfred Hitchcock, 1951).
Elokuvan päähenkilöinä ovat Roy (Woody Harrelson) ja Jessie (Emily Mortimer). Amerikkalainen nuoripari on palaamassa Kiinasta, jossa he ovat opettaneet englantia kirkon hyväntekeväisyysjärjestön palveluksessa. Anderson kopioi amerikkalaiset ulkomailla -teemaa ja luo Roysta kovaäänisen, hyväntuulisen ja kaikesta innostuvan kansallisen karikatyyrin, jonka elämänarvot ovat kunnossa. "We're Americans!" hän huutaa. Jessie on vaisumpi. Hän salailee menneisyyttään ja epäuskoaan, ja viihtyy kameransa takana.
Kun pariskunta tutustuu matkan varrella komeaan espanjalaiseen Carlokseen (Eduardo Noriega) ja hänen goottihenkiseen tyttöystäväänsä, Abbyyn (Kate Mara), alkaa paranoidien vihjeiden kylväminen. Matkalaiset ovat keskellä Siperian talvea, junan henkilökunta käyttäytyy omituisen töykeästi eikä uusiin matkatovereihinkaan voi oikein luottaa, vaikka he ovat junan ainoat englantia puhuvat matkustajat. Carloksella on nimittäin repussaan kokoelma maatuska-nukkeja, joka johtaa epäilemään huumeiden salakuljetusta.
Anderson vie elokuvaa suoraviivaisesti eteenpäin. Kierrokset lisääntyvät, kun Roy jää Irkutskissa junasta ja Carloksen ja Jessien välille kehittyy eroottinen jännite. Elokuvan loppuun mennessä ollaan ehditty kokeilla hieman kaikkea: liikkuvasta junasta roikkumista, kidutusta, irrotetulla junanvaunulla matkustamista. Elokuva yllättää muutamilla käänteillään, mutta kokonaisuus on pettymys. Tempoilu ei johda mihinkään, kun psykologinen taso uupuu.
Elokuva ei myöskään onnistu hyödyntämään Siperian-junan tarjoamia aineksia hitchkokmaiseen suljetun tilan jännitykseen. Kliseisesti tyydytään kauhistelemaan kulkupelin yksityiskohtia: likaisia vessoja ja täyteen pakattuja makuuvaunuja. Tulee mieleen, että ohjaaja Anderson on ollut Royn tavoin amerikkalaisena huvimatkalla. Tarkoituksena on ollut vahvistaa kotoa tarttuneita stereotypioita.
Asiasanat: Brad Anderson, Transsiberian, The Machinist, elokuva, arvio, elokuva-arvio, trilleri, Alfred Hitchcock, Sidney Lumet, Murder On The Orient Express, Strangers On A Train, Woody Harrelson, Emily Mortimer, Eduardo Noriega, Kate Mara, Venäjä, Siperia, Yhdysvallat, amerikkalainen, Trans-Siperia, Siperian junarata, juna.
Yritys voi saada kirjoissa ilmaista mainosta, mutta aina sekään ei houkuta. Bret Easton Ellisin Amerikan psyko sai tuotevalmistajat kääntymään kannoillaan.
Tuotteet ovat Ellisille ironinen tehokeino. Näkyvimmin ne ovat esillä Amerikan Psykossa, jonka henkilöt ovat kuin eri tuotemerkkejä kantavia formaattitehtaan tähtiä. Heidät erottaa - tai ei erota toisistaan - vain brändien perusteella. Päähenkilö Patrick Batemania luullaan toistuvasti Marcus Halberstamiksi, koska molemmat työskentelevät samalle firmalle, käyttävät Valentinon pukuja, samanlaisia silmälaseja ja saman parturin palveluja.
Owen has mistaken me for Marcus Halberstam (--) but for some reason it really doesn't matter and it seems a logical faux pas since Marcus works at P & P also, in fact does the same exact thing I do, and he also has a penchant for Valentino suits and clear prescription glasses and we share the same barber at the same place, the Pierre Hotel, so it seems
understandable; it doesn't irk me.
Owen luuli minua Marcus Halberstamiksi (--), mutta jostain syystä sillä ei ole mitään väliä. Sitä paitsi erehdys on looginen, sillä Marcuskin työskentelee P & P:llä ja tekee itse asiassa samaa kuin minäkin. Hänkin on heikkona Valentinon pukuihin ja silmälaseihin ja lisäksi meillä on sama parturi Pierre-hotellissa, joten erehdys on ymmärrettävä. Ei se kiusaa minua vähimmässäkään määrin. (Käännös PK.)
Amerikan Psyko vilisee niin tunnettuja kuin harvinaisempiakin, todellista snobbailun aihetta antavia brändejä eri puolilta maailmaa, kuten 1700-luvulta peräisin oleva, Ranskan Aubussonissa valmistettu matto. Suomesta mainitaan Finlandia-vodka, tietysti on the rocks, ja nimettömän valmistajan marmoriset pesualtaat.
Eurooppalaiset tarttuivat ironiaan
Ellisille ei maksettu brändien mainostamisesta. Yritykset pikemminkin vaikenivat kuoliaaksi verisen ja väkivaltaisen tarinan, johon ne tulivat liitetyiksi. Kun kirjasta tehtiin elokuva (American Psycho, 2000. Pääosassa Christian Bale), mukaan pyydettiin muun muassa Tiffanya ja American Expressiä. Vastaus oli kielteinen. Ohjaaja Mary Harron sai todeta aliarvioineensa kirjan huonon maineen. Hän joutui karsimaan elokuvasta väkivaltaisuuden lisäksi brändinimiä.
Mukana oli silti tunnettuja tuotemerkkejä, etenkin Euroopasta. Ironisen markkinoinnin mahdollisuudet ymmärrettiin täällä paremmin kuin Yhdysvalloissa. Bateman sivelee naamaansa ranskalaisia kosteusvoiteita ja elokuvan puvustus saatiin Englannista ja Italiasta.
- Pystyimme käyttämään ranskalaista kosmetiikkaa. Eurooppalaiset yritykset olivat paljon avoimempia meille. Esimerkiksi suurin osa elokuvan vaatetuksesta tuli Cerrutilta ja Vivienne Westwoodilta, koska amerikkalaiset suunnittelijat, kuten Calvin Klein ja Ralph Lauren 'eivät halunneet tulla yhdistetyksi mihinkään niin kauheaan', Harron kertoi The Guardian -lehden haastattelussa.
Elokuva sai runsaasti julkisuutta, mutta sitä esitettiin etupäässä pienissä elokuvateattereissa. Tuotot jäivät 15 miljoonaan dollariin Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Massamurhaaja valloittaa Broadwayn
Yritysten kiinnostus on sittemmin herännyt uudelleen. Syksyllä 2008 uutisoitiin, että The Johnson-Roessler Company, The Collective ja XYZ Films aikovat tuottaa Amerikan psykosta Broadway-musikaalin, jossa on mm. Genesiksen, Whitney Houstonin ja Huey Lewis And The News -yhtyeen musiikkia.
- Musikaali näyttää juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, kun otetaan huomioon, mitä Wall Streetillä tapahtuu, kertoi David Johnson Johnson-Roessler -yhtiöstä Variety -lehdelle.
Tuotannon on tarkoitus valmistua vuonna 2010. Nähtäväksi jää, löytyykö musikaalille sponsoroijia ja mikä on mainostajien osuus toteutuksessa. Aihe on ajankohtainen, mutta riittävätkö yritysten mainosbudjetit?
Asiasanat: kirjallisuus, tuotesijoittelu, mainonta, markkinointi, product placement, epätoivottu, Bret Easton Ellis, American Psycho, Christian Bale, Mary Harron, Tiffany, American Express, Cerruti, Vivienne Westwood, Calvin Klein, Ralph Lauren, Johnson-Roessler, The Collective, XYZ Films, Genesis, Whitney Houston, Huey Lewis And The News, | Bret Easton Ellis.
Yhdysvaltain kirjailijakillan puheenjohtaja Letty Cottin Pogrebin otti asiakseen tyrmätä mahdollisuuden. Hän sanoi pelkäävänsä, että lukijoilta menisi usko tarinan autenttisuuteen. Mitä jos lukija miettisi vain kyynisenä, ajaako päähenkilö todella Fordia vai onko Ford vain maksanut näkyvyydestä?
Pelkkää kateellisten panettelua?
Pogrebin ei ollut mielipiteensä kanssa yksin. Pulitzer-palkinnon voittanut Michael Chabon (The Amazing Adventures of Kavalier & Clay. Ei suomennettu.) kutsui tuotesijoittelua ontuvaksi ideaksi. Kirjailija Rick Moody (The Ice Storm. Ei suomennettu. Samanniminen elokuva ilmestyi vuonna 1997, ohjaaja Ang Lee) kirjoitti Salon-verkkojulkaisussa:
- Toista kirjailijaa ei ole mukava kritisoida, etenkin jos hän on merkittävässä asemassa oleva britti, ja siltikin tekee mieli sanoa, öh, eivätkö kirjasi myy muutenkin riittävästi? Älä ole tyrkky!
Kirjailija Ron Hansenin (Mariette in Ecstasy. Ei suomennettu.) mukaan yhteistyösopimukset eivät mustaa vain kirjailijan, vaan myös yrityksen mainetta, kun ostaja huomaa, että häntä on yritetty manipuloida.
- On ihan toinen juttu, jos Philip Morris antaa kirjailijalle 500 000 palkinnon, koska yhtiön hallitus on mykistynyt kirjailijan taidoista ja haluaa lukea enemmän, kuin että se haluaisi päähenkilön sytyttävän tupakan seksin jälkeen tai pulassa ollessaan.
Tietokirjailija Robert Wright (Nonzero. Ei suomennettu.) irvaili Bulgaria kolumnissaan Vulgariksi ja toi huumorin varjolla esille kirjailijoiden salaisesti elättelemän kateuden:
- Tästä taiteellisesta surmanhypystä minulla ei ole muuta sanottavaa kuin: Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari, Bulgari. Selventääkseni viestiäni hieman: olen käytettävissä.
Apuraha vastaa tuotesijoittelua
Kirjailija Weldon suhtautui itse tyynesti yhteistyösopimukseen ja sitä seuranneeseen kritiikkiin.
- Kun ehdotus tuli, ajattelin: 'Voi ei, minähän olen kaunokirjailija. Ei tällaista voi tehdä, nimeni lokaantuu lopullisesti.' Mutta sitten ajattelin hetken ja sanoin: 'Mitä sitten. Lokaantukoon. Eivät ne kuitenkaan anna minulle Booker Prize -palkintoa', Weldon kertoi The New York Timesille.
Booker Prize on Englannin arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Weldonin ratkaisu herätti kummastusta, koska hän on palkittu ja menestynyt kirjailija ja kirjoittanut muutaman bestsellerin. Weldonin agentti kuittasi kritiikin epäolennaisena bisneksen kannalta:
- Mitä väliä sillä on, maksaako sinulle kustantaja vai italialainen korufirma?
Weldon agentteineen on oikeassa. Sponsoroinnissa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Euroopan hovit ja kirkot ovat elättäneet vuosisatoja taiteilijoita ja filosofeja. Esimerkiksi Shakespeare, Leonardo da Vinci, Michelangelo, Beethoven ja Mozart saivat tukea. Suomessa sponsorointi tapahtuu apurahojen muodossa. Nimettömältä ja kasvottomalta raadilta saatu raha halutaan nähdä puolueettomampana ja vähemmän sitovana. Silti avustuskin edellyttää, että säätiön nimi painetaan kirjaan aivan kuten tuotesijoittelussa. Myykö myös apurahakirjailija sielunsa tuotesijoittelupaholaiselle?
Tuotesijoittelu on tärkeä osa yritysten markkinointia, sillä yhä useampi asiakas karsastaa perinteistä mainontaa. Kun tuotteet ujutetaan osaksi tv-ohjelmia, elokuvia, musiikkivideoita, kirjallisuutta, sanomalehtiä, radio-ohjelmia ja webbipalveluja, tietoisuutta lisätään hienovaraisemmin kuluttajien haluamalla tavalla.
Tuotteet ovat medioissa osa menevää ja haluttua, arjesta irrottavaa elämäntyyliä. Autolla ei nitkuteta liikenneruuhkassa, vaan kaahataan ja ajetaan takaa roistoja. Päähenkilön kännykkään ei soita huolestunut äiti tai kiukkuinen puoliso, vaan laitetta käytetään pommin laukaisemiseen.
Tuotesijoittelu ruokkii turhamaisuutta
Mediamarkkinoinnista hyötyvät tuotteet, joilla asiakkaat nostavat sosiaalista statustaan. Näitä ovat esimerkiksi autot, kännykät, elektroniset vempaimet, kosmetiikka, vaatteet. Päivittäishygienia tai elintarvikkeet eivät koe samanlaista arvonnousua, sillä ne ovat ulottuvilla ja näkyvillä muutenkin. Sankarittaren käteen sijoitettu Fairy-pullo tai Tampax tekisi hänestä lähinnä naurettavan.
Tuotesijoittelun onnistumisessa ratkaisevat samat asiat kuin perinteisessä mainonnassa: median ja tuotteen synergia, koko ruudulla, kesto ja toistot. Lisäksi tuotteen tulee esiintyä myönteisesti ja niin, että nimi näkyy. Tehoa lisää, jos tauhkalla on emotionaalinen yhteys näyttelijään ja se on integroitu saumattomasti juoneen. Mainostettavan brändin tulee luonnollisesti olla riittävän tunnettu, jotta yleisön mieliin viriää haluttuja konnotaatioita eli sivumerkityksiä.
Tuotesijoittelun suoraa vaikutusta myyntiin on mahdoton osoittaa, mutta onnistuessaan se muokkaa asiakkaiden tietoisuutta ja ostokäyttäytymistä. Elokuvilla ja tv-ohjelmilla on muokkauksessa keskeinen rooli, sillä ne kiinnostavat suurta yleisöä ja vetoavat viekoittelevasti eri aisteihin. Ne ovat medioina myös konkreettisia, mikä mahdollistaa tuotteen näyttämisen toiminnassa. Mutta voiko sama toimia kirjallisuudessa?
Miksi yritys valitsisi kirjallisuuden?
Kirjallisuuden kohderyhmät ovat pienempiä kuin elokuvien ja tv-ohjelmien. Kirjat ovat kuitenkin mediana henkilökohtaisia. Ne saattavat koskettaa ja vaikuttaa syvästi. Viittaukset tuotemerkkeihin ovat kirjoissa yleisesti hyväksytty kuvaustapa, joka on osa kulutus- ja bränditietoista yhteiskuntaa. Varsinaiseen tuotesijoitteluun on kuitenkin suhtauduttu kielteisesti. Brändimainonnan tulisi olla pyyteetöntä eikä sisältää rahan tai etujen vaihdantaa. Kirjailijat ovat tuominneet itsensä näin nälkätaiteilijan osaan tuotesijoittelun kentällä. Sitä tulisi elää hengestä, ei leivästä.
Miksi kirjailijat viljelevät brändejä vastikkeetta hengentuotteissaan? Markkinoinnin näkökulmasta he ovat hölmöjä. Kirjailijoille riittää, että tuotteet toimivat tekstissä nostalgian herättäjinä, kuvaavat henkilön asemaa tai asennetta elämään. Niiden kuvitellaan auttavan lukijaa samastumaan henkilöihin autenttisuuden tuntua lisäämällä. Brändejä karttavat taas kokevat, että ne irtaannuttavat tarinasta ja lyhentävät teoksen ikää. Brändit tulevat ja menevät ja ne sitovat tekstin tiettyyn aikaan. Kuka tietää viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä, mikä Nokia on? Tulevaisuuden lukijoiden on etsittävä tieto muista lähteistä hieman samaan tapaan kuin tänä päivänä täytyy tehdä klassikkoja lukiessa.
Koska ala on neitseellinen, yritykset voivat saada brändeihin pyyteettömästi mieltyneiltä kirjailijoilta hyvän yhteistyösopimuksen pikkurahalla. Alan palkkiot ovat noloja, mutta tälläkin rahalla on taatusti kysyntää näin talouskriisin aikaan, kun kustannusala kieriskelee muiden bisnesten tavoin vaikeuksissa. On tosin muistettava, että lama lisää asiakkaiden tuote- ja yrityskriittisyyttä. Jos he hakevat elämäänsä muuta kuin materiaalista sisältöä, kääntyy tuotesijoittelu yritystä ja kirjailijaa vastaan.
Tuotesijoittelua on suosittu tytöille ja nuorille naisille suunnatuissa medioissa ja chick lit -kirjallisuuden romanttisissa komedioissa. Aihe on herkkä ja kuluttajayhdistykset ovat reagoineet erityisryhmän piilomainontaan kielteisesti.
Tunnetuimmat nuorille naisille suunnatut tuotesijoittelut löytyvät alan vahvoista medioista. Esimerkiksi Sinkkuelämää -tv-sarjan ja The Devil Wears Prada -elokuvan juonet rakentuvat pelkästään kalliiden tuotemerkkien varaan. Pradan, Manolo Blahnikin ja Vivienne Westwoodin luomukset ovat henkilöitä siinä missä käyttäjänsäkin. Kirjallisuuden tuotesijoittelu on tähän verrattuna surkuhupaisaa harrastelua.
Ford Fiasko on aivan ihana auto
Ford maksoi brittiläiselle chick lit -kirjailija Carole Matthewsille Ford Fiestan mainostamisesta. Yritys tavoitteli 28-35 -vuotiaita uranaisia kirjassa The Sweetest Taboo (Headline Book Publishing, 2003. Ei suomennettu.) muun muassa seuraavilla mainoksilla:
Katson ulos kaupan ikkunasta ja silmäilen ihanaa Ford Fiesta Roxanneani lähes surkeuden vallassa.
Viime vuosi oli aivan eri juttu. Bisneksessä meni kovaa ja ostaa täräytin ensimmäisen ihka uuden auton. Se oli tuliterä ja siinä riitti niin paljon hilavitkuttimia, että Alexkin oli ihastuksissaan.
Hän on punainen, seksikäs, kulkee kuin unelma, ja nyt hänen on mentävä. Uskokaa minua, tuntuu siltä kuin toinen käteni leikattaisiin irti. (Käännos PK.)
Tuotesijoittelun suoraa vaikutusta myyntiin on vaikea osoittaa, joten hämärän peittoon jää, montako Ford Fiestaa katkelmilla kaupattiin.
Hurmaava meikki, mutta saisiko olla tamponeja?
Kirjailijat Sean Stewart and Jordan Weisman saivat mainoksia Procter & Gamblen sivulle beinggirl.com. Heidän nuortenkirjansa Cathy’s Book: If Found Call (650) 266-8233 (Running Press, 2006. Ei suomennettu.) henkilöt käyttivät Cover Girl -kosmetiikkaa. Yhteistyösopimuksen myötä kirjan nimiä ja tuotteita muutettiin sponsorin haluamiksi. Esimerkiksi kuvituksessa alun perin ollut teksti "Artgirl Detective" muuttui muotoon "Artist! Detective! UnderCover Girl."
Stewartin ja Weismanin mukaan kosmetiikkayrityksen mukanaolo oli luonnollista. Tamponeja he eivät silti mainostaneet, vaikka niistäkin tuli tarjous.
- Vastasimme, että se saattaisi olla hauskaa, mutta ehkä sittenkin hieman liikaa, Weisman kommentoi The New York Timesille.
Mainosmiehet ja kustantaja innostuivat tempuista.
- Myymme lukijalle kokemusta, joka laajenee yli kirjan sivujen. Suhde Beinggirl.comiin ja Cover Girl -tuotteisiin rikastaa lukukokemusta, hehkutti kustantajan emoyhtiön toimitusjohtaja David Steinberger.
Kaikki isot karvaiset kädet eivät taputtaneetkaan
Kuluttajayhdistykset vastustivat ja kohua herätti erityisesti se, että kyse oli nuorille suunnatusta mainonnasta. Tuotesijoittelun pelättiin lisääntyvän kohderyhmässä räjähdysmäisesti. Myyntiin kritiikki ei vaikuttanut, ainakaan negatiivisesti, sillä kirja kohosi bestseller-listoille. Kirja niitti kuitenkin runsaasti huonoa mainetta vanhempien ja kasvattajien keskuudessa. Kun kovakantisesta opuksesta julkaistiin myöhemmin pokkari, mainokset poistettiin.
Suomessa Kuluttajavirasto ja Viestintävirasto määrittelevät elokuvien tuotesijoittelun piilomainonnaksi, jolta alaikäisiä halutaan suojella. Toistaiseksi tämä ei ole koskenut tupakkamainontaa, joka rehottaa villinä etenkin elokuvissa. Parhaillaan on valmisteilla tupakkalain tiukennus, joka rajoittaisi tupakoivien ihmisten esittämistä lehdissä, televisiossa ja teatterin lavalla, mutta ei edelleenkään elokuvissa.
Product placement eli tuotesijoittelu on tuttu ansaintakeino elokuvantekijöille. Matkapuhelimista ja vaatteista on siirrytty uutuuselokuvissa matkailuun, kuten Vicky Cristina Barcelona, Bangkok Dangerous ja Transsiberian osoittavat. Kirjoitin aiheesta jutun Uuteen Suomeen. Tässä juttusarjassa perehdytään tuotesijoitteluun kirjallisuudessa.
Elokuvantekijät saavat yrityksiltä ja matkailutoimistoilta rahaa, tukia tai tuotteita mainostilan vastineeksi. Katso oheisesta videosta, miltä Suomen matkailumainos voisi näyttää elokuvana.
Kirjallisuudessa tuotesijoittelutapauksia tiedetään vain kourallinen ja sopimukset ovat elokuvamaailmaan verrattuna salamyhkäisiä ja vaatimattomia.
Bill Fitzhugh ja Seagram
Mississippiläinen Bill Fitzhugh on mahdollisesti ensimmäinen tuotesijoitteludiilin tehnyt kirjailija. Seagram antoi hänen kirjalleen Cross Dressing (Morrow, 2000. Ei suomennettu.) viinahöyryistä vauhtia maltaisen brändin mainitsemisesta. Fitzhugh kommentoi sopimusta The Guardianiin kirjoittamassaan kolumnissa:
- Minut muistetaan miehenä, joka tuhosi kirjallisuuden. (--) Miten tein sen? Yksinkertaista. Olin ensimmäinen romaanikirjailija, joka käytti tuotesijoittelua fiktiossa. Miten tällaiset törkeät ajatukset tulivat mieleeni? Vastaus on jälleen yksinkertainen. Työskentelen kirjabisneksessä. Valitettavasti kirjojen kirjoittaminen ei riitä, niitä täytyy myös markkinoida, ja ainakin USA:ssa kustantajat eivät ole tunnettuja siitä, kuinka hyvin he markkinoivat keskitasoisten kirjailijoidensa teoksia. (Käännös PK.)
Fitzhugh'n Cross Dressinginpäähenkilö on mainostoimistokiho ja teos satirisoi amerikkalaista kulutuskulttuuria. Fitzhugh'n mukaan tuotesijoittelu tuntui tässä kontekstissa luonnolliselta. Vitsiä ei kuitenkaan ymmärretty. Kirjallisuus ja kirjailijuus kun ovat asioita, joista ei ole lupa tehdä pilaa.
Fay Weldon ja Bulgari
Bulgari-jalokiviliike maksoi brittiläiselle Fay Weldonille siitä, että liikkeen nimi mainittiin kirjassa The Bulgari Connection (Flamingo Press, 2001. Ei suomennettu.) suotuisasti vähintään kaksitoista kertaa. Weldon ei salaillut sponsorointia, vain saamansa rahasumman, ja nimesi koko kirjan maksajan mukaan. Jo kirjan alussa hengaillaan Bulgarin Lontoon-liikkeen edessä ja valmistaudutaan tuhlamaan 18 000 puntaa kaulakoruun.
Kirjaa painettiin aluksi vain 750 kappaletta Bulgarin uuden Lontoon-liikkeen avajaisia varten. Kirjailija tuli paikalla näyttävässä Bulgarin kaulakorussa. Myöhemmin myös Weldonin brittiläinen ja yhdysvaltalainen kustantaja, HarperCollins ja Grove/Atlantic julkaisivat kirjan.
Yhteistyösopimus herätti kateutta ja arvostelua. The Bulgari Connectionia naljailtiin ammattipiireissä Vulgariksi. Feldon kommentoi, ettei liitto rahan kanssa riskeerannut hänen uraansa, sillä hän ei kuitenkaan olisi voittanut Booker Prize -kirjallisuuspalkintoa. Päinvastoin, tuotesijoittelu toi runsaasti julkisuutta ja lisäansioita.
- Yhdysvalloissa tai Englannissa työskentelevä kirjailija on onnekas, jos hän tienaa enemmän kuin elantonsa. Syytän lukijoita, en kirjailijoita. He ovat laiskoja eivätkä lue läheskään tarpeeksi. Jos he lukisivat, tällaisia keinoja ei tarvittaisi, Fay Weldon vitsaili Publishers Weekly -lehdelle. (Käännös PK.)
