Tunnen karmivan kriitikon ahdistavan
Lueskelin vanhoja kirja-arvioita Helsingin Sanomien nettipalvelusta. Osuin Anna Makkosen raisuun arvioon (HS 29.10.2000) Heidi Liehun romaanista Rakkaus Pariisissa . Makkonen: ”Liehu kirjoittaa niin, että tulee sääli paperia ja painomustetta”. Ihailin, miten täydellisen eleettömästi kriitikko onnistui murskaamaan teoksen yhdessä ainoassa lauseessa. Samalla jäin muistelemaan, ettei Liehulta ollut sen koommin ilmestynyt uutta romaania. Toivoin, ettei Makkosen aina loppuun asti ankara arvio ollut vienyt inspiraatiota: ”Rakkaus Pariisissa sopii pitää mielessä kun puhutaan ateljeekritiikistä, kustannustoimittajan työstä ja julkaisukynnyksestä.” Tositaiteilijat ja hylkiöt Päässäni alkoi soida Ismo Alangon takavuosien hittibiisi Taiteilijaelämää , jossa laulettiin: ”Liikaa taas tunnen karmivan kriitikon ahdistavan”. Tämä lienee ainakin suuren yleisön mielessä vallitseva kuva kriitikosta, tuosta pirunhäntäisestä, omalla urallaan epäonnistuneesta hylkiöstä, joka on ottanut elämäntehtä