|
| |
Zelig on hulvaton satiiri miehestä, joka hukkaa oman persoonallisuutensa yrittäessään miellyttää muita.
| Elokuva | Zelig | 
|
| Vuosi | 1983 |
| Ohjaaja | Woody Allen |
| Pääosissa | Woody Allen, Mia Farrow |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Komedia, mockumentary |
| Käsikirjoitus | Woody Allen |
| Suomessa | Saatavana DVD:llä |
Zelig (1983) johdattaa katsojat mustavalkoisin kuvin vuoteen 1928. Yhdysvalloissa juhlitaan: jazz ja charleston valtaavat maailmaa, moraali on löystynyt ja alkoholia saa halvemmalla kuin koskaan ennen. New Yorkin Long Islandilla kirjailija F. Scott Fitzgerald tekee vauraassa huvilassa havaintoja salaperäisestä ihmiskameleontista nimeltään Zelig. Mies puhuu kutsuvieraiden joukossa kuin aristokraatti ja keittiöväen kanssa kuin karkea juntti.
Zeligistä tehdään pian havaintoja eri puolilla maata, kunnes hän häviää salaperäisesti. Kun mies saadaan kiinni, hän on muuttunut kiinalaiseksi. Zelig suljetaan mielisairaalaan, jossa pitkällisten tutkimusten jälkeen selviää, että hänellä ei ole persoonallisuutta. Hän peilaa keskustelukumppaneitaan ja muuttuu psykiatrien seurassa psykiatriksi, tummaihoisten kanssa tummaihoiseksi.
Zelig on mockumentary eli fiktio, joka käyttää dokumentin kerrontatapaa. Mustavalkoiset filmikatkelmat ja valokuvat näyttävät 20- ja 30-lukujen elämän villiä puolta ja taustalla kuuluu neutraali kertojan ääni. Välillä käytetään mykkäfilmeistä muistuttavia tekstiplansseja. Uusi kuvamateriaali, jossa seurataan Zeligin vaiheita ja hoitojaksoja, istuu originaaleihin saumattomasti. Tarinaa maustetaan autenttisuutta tuovilla lehtileikkeillä, uutisotsikoilla, potilaskertomuksilla ja väläyksillä Zeligin Euroopan-kiertueilta. Värillisissä asiantuntijahaastatteluissa Zeligin tapausta kommentoivat mm. Susan Sontag, Saul Bellow ja Zeligiä hoitanut psykiatri Eudora Fletcher (Mia Farrow).
Elokuvan loistelias tekninen toteutus on jättänyt kritiikeissä sisällön varjoonsa. Tämä on vahinko, sillä materiaalin pohjalta syntyy nerokas tarina miehestä, joka yrittää epätoivoisesti saada muiden hyväksyntää. Zelig jää paradoksaalisesti yksin ja hukkaa muita miellyttäessään oman persoonallisuutensa. Samaa teemaa on sittemmin käsitellyt muun muassa Bret Easton Ellis Amerikan psykossa. Päähenkilö, massamurhaaja Patrick Bateman tilitti kirjassa, että hänet oli kasvatettu sopeutumaan ja hän olikin sopeutunut niin hyvin, ettei häntä enää tunnistanut muista. Näin käy myös Zeligille. Woody Allen vihjaa massa-ajattelun äärimmäisenä muotona fasismiin ja Hitlerin “yksi maa, yksi kansa” -ajatteluun.
Tarina on riittävän rautalangasta väännetty, jotta massaihmisyyden kritiikki menee perille. Samalla se on niin loisteliaan komediallinen, että opettavaisuuden aspekti häivyttyy ja elokuvasta voi nauttia paatoksetta.
Päähenkilön tragedian avulla Allen pääsee kritikoimaan yes-miesten lisäksi medioiden käyttämää valtaa ja kaupallisuutta. Lehdistö vuoroin ylentää ja alentaa Zeligiä. Hänestä tehdään sirkusnähtävyys ja suuren yleisön lemmikki ja kun nämä aiheet on kulutettu loppuun, aletaan kaivaa esiin skandaaleja, jotka mustaavat hänen maineensa. Zelig innoittaa myös tuotevalmistajia ja taiteilijoita. Kamera näyttää, kuinka Josephine Baker esittää Pariisin Folies Bergèressä Zeligin innoittamaa kameleonttitanssia ja kauppa käy mitä erilaisimmilla Zelig-tuotteilla.
Woody Allen antaa massaihmisille toivoa. Zeligin ongelmaan etsitään vastausta mitä erilaisimpien hoitomenetelmien avulla, mutta vasta psykiatri Fletcherin kärsivällisyyden ja rakkauden myötä mies parantuu ja tekee täyskäännöksen: hänestä tulee yksilöllisyyden ja sananvapauden puolestapuhuja.
Asiasanat: Woody Allen, Zelig, elokuva, elokuva-arvio, komedia, mockumentary, kameleontti, persoonallisuus, sulautuminen, persoonallisuus, psykiatria, Bret Easton Ellis, Amerikan psyko, Patrick Bateman, Hitler, massaihminen, fasismi, yksilöllisyys, sananvapaus, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 Estoisen, ylisuojellun lapsen hiihtoleiri on täynnä pelkoja. Niistä pahimmat käyvät toteen, kun isä ottaa vahingossa pojan matkalaukun mukaansa eikä hänestä enää kuulu.
Emmanuel Carrèren La classe de neige (suom. nimellä Huviretki painajaisiin) on nimetty sympaattisesti ja teeskentelemättömästi tarinaksi ("un récit"), mikä kuvaa teosta hyvin. Se on peloilla ja enteillä leikittelevä mysteeritarina, joka kasvaa avoimen loppunsa ansiosta itseään suurempiin mittasuhteisiin.
Tarinan päähenkilö on kymmenvuotias, ujo ja vetäytyvä Nicolas, joka kärsii yökastelusta. Hän osallistuu vastentahtoisesti koulun järjestämälle hiihtoleirille, pelkää öistä vahinkoa ja sitä seuraavaa nöyryytystä. Hänen isänsä on kiertävä proteesimyyjä. Nicolas näkee painajaisia kidnappaajista, silvotuista ruumiista ja elinkauppiaista.
Kirja ei sisällä samaa mustanpuhuvaa huumoria, joka luonnehtii Carrèren
Viiksiä. Lieneekö lapsen näkökulma rajoittanut? Joka tapauksessa ranskalainen naisyleisö oli tästä kirjasta innoissaan. Carrèrelle myönnettiin Prix Femina -palkinto, joka on feministinen vastine kuululle Goncourt-palkinnolle.
Asiasanat: Emmanuel Carrère, La class de neige, Huviretki painajaisiin, tarina, mysteeri, hiihtoleiri, lapsi, pelot, enteet, Viikset.
Lue lisää »
The King Of Comedy on satiiri epätoivoisesta kuuluisuuden tavoittelusta. Elokuvan päähenkilönä on wanna-be koomikko Rupert Pupkin, joka ei esiinny stand-up — klubeilla, vaan kotonaan pahvista tehdyn yleisön ja tähtikaartin kanssa — itselleen.
| Elokuva | The King Of Comedy/Koomikkojen kuningas |  |
| Vuosi | 1983 |
| Ohjaaja | Martin Scorcese |
| Pääosissa | Robert de Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbot |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Komedia, draama |
| Käsikirjoitus | Paul D Zimmerman
|
| Suomessa | Saatavana DVD:llä |
Robert Pupkin (Robert de Niro) ihailee tv-juontaja Jerry Langfordia (Jerry Lewis) ja tunkee eräänä iltana shown jälkeen hänen kanssaan samaan taksiin. Tähti antaa sihteerinsä yhteystiedot päästäkseen kiusankappaleesta eroon. Pupkin tulkitsee eleen rohkaisuksi ja pitää Langfordia jo vanhana kaverinaan, mutta saa studiolla rehvastellessaan tylyn kohtelun. Hän ei lannistu, vaan yrittää saada audienssia yhä uudelleen, kunnes tulee heitetyksi studion ovesta ulos.
Robert de Niro tekee uskottavan roolityön Jerryn raivostuttavana ja kaikkialle tunkevana perskärpäsenä. Henkilökuvaus etenee hitaanpuoleisesti ja saa välillä jo miettimään, mikä käänne elokuvassa tapahtuu: tappaako Pupkin hänet pettäneen idolin vai saako onnettomilla koomikonlahjoilla siunattu pelle revanssin oman menestyksensä muodossa.
Kun Jerry Langford torjuu faninsa henkilökohtaisesti, Pupkin ryhtyy tositoimiin ja kidnappaa idolinsa toisen pakkomielteisen ihailijan, Mashan (Sandra Bernhard), kanssa. Vapautumisen ehtona on se, että “The King” -niminen koomikko saa illan showsta kymmenen minuuttia itselleen. The King on luonnollisesti Pupkin itse, jonka usko omiin kykyihinsä on horjumaton.
Pupkin elää omassa maailmassaan. Kun Jerry kiittää Pupkinia erinomaisesta demonauhasta ja Pupkin menee naimisiin Jerry Langford-shown suorassa lähetyksessä, on kyse miehen päiväunelmista. Toivekuvien vahvuus tuo mieleen ranskalaisen elokuvan erotomaanista He Loves Me, He Loves Me Not (2002, ohj. Laetitia Colombani). Pääosaa näyttelevä Audrie Tautou vaalii elokuvassa rakkautta tohtoriin, joka on täysin tietämätön aiheuttamastaan tunnekuohusta, kunnes saa lemmenkipeän ja harhakuvitelmissa elävän vainoojan peräänsä.
The King Of Comedyn loppuratkaisu saattaa tuottaa pettymyksen, ellei sitä sitten tulkitse kuuluvaksi samaan lohduttavien päiväunien sarjaan. Tehdäkseen yhden unelmistaan todeksi Pupkin saa maksaa kalliisti, mutta mies toteaa, että oli se sen arvoista: “Better to be king for a night, than schmuck for a lifetime” eli parempi olla kuningas yhden illan kuin idiootti koko ikänsä.
Asiasanat: The King Of Comedy, Martin Scorcese, Robert de Niro, Jerry Lewis, komedia, elokuva, kuuluisuus, tähti, idoli, fani, Yhdysvallat.
Lue lisää »
| |
