Kirjatohtori Päivi Kannisto

Nomadit Nelonen Maailma -kanavalla

2012-01-26T01:18:00.012+01:00

Ensimmäinen osa tuottamastamme Nomadit-sarjasta esitetään Nelonen Maailma -kanavalla

lauantaina 28.1. 21:00

ja toinen osa

lauantaina 11.2. 21:00

Lisätietoja Nelosen sivuilta.

Uusi kuukausikirje on ilmestynyt

2011-12-31T23:49:00.000+01:00

Nelonen Maailma (1/12)

Abot ja muut turhat alkuasukkaat

2011-12-25T03:51:00.013+01:00

Selailin 50-luvulla kirjoitettua brittiläisen imperiumin historiaa. Vaikka opuksessa ei ollut ainuttakaan kuvaa, se oli kaukana tylsästä historiankirjoituksesta.

Kirjoittaja S. Reed Brett ei ajan tapaan siekaile esittäessään käsityksiään brittien rodullisesta ylemmyydestä. Hän summaa supervallan hallinto-ongelmat näpsäkästi. Australiassa ongelmia ei ollut, sillä alkuperäisväestö koostui pelkistä aboriginaaleista, jotka voitiin kylmästi sivuuttaa oppimattomina ja alempiarvoisina. Kanadassa tilanne oli kimurantein, sillä siellä oli valkoista väestöä, jota piti kohdella tasa-arvoisesti.

Reedin mukaan britit olivat siirtomaahallitsijoina oikeudenmukaisempia kuin eurooppalaiset kilpailijansa. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa he kohtelivat mustia paremmin kuin hollantilaiset buurit. Buureille mustat olivat orjia ja he itse vanhan testamentin valittu kansa, joka oli oikeutettu hallitsemaan muita.

Keniassa kuulin värillisiltä toisenlaisen tarinan brittien tasa-arvoisuudesta. Siirtomaavaltiaat eivät sallineet mustien käyttää lasisia astioita. Kuka tahansa valkoinen saattoi rikoksen havaitessaan poistaa arvokkaan lasin arvottoman kädestä.

Onko ihme, että valkoiset eivät ole Keniassa suosittuja? Takaisinmaksusta saavat osansa kaikki, myös kolonisoidusta valtiosta tulevat suomalaiset. Ruotsalaiset ja venäläiset ojensivat meitäkin isän kädellä. Sama pelko ja kosto kukoistavat kaikkialla tasapuolisesti vuosisadoista ja maailmankolkista riippumatta.

Asiasanat: Britannia, siirtomaavalta, aboriginaali, aboriginaali, Australia, Etelä-Afrikka, musta, valkoinen, rasismi, mzungu, persu, perussuomalainen, sivistyneistö, epäsivistyneistö.

Penismonologeja Bangkokista

2011-12-16T07:42:00.007+01:00

Lawrence Osbornen kuvaus sexpattielämästä Bankokissa on saanut vaikutteita film noirista. Se kuvaa märehtijäksi muuttuneen miehen yöllisiä vaelluksia paheiden kaupungissa.

Brittiläinen Osborne on kirjoittanut aiemmin lehtijuttuja ja muutaman matkakirjan. Hän on elänyt nomadielämää Meksikossa, Ranskassa, Italiassa ja Marokossa. Thaimaaseen hän päätyi, kun elämä lännessä kävi turhan kalliiksi ja tylsäksi. Hän vuokrasi asunnon Bangkokista ja kuvaa kirjassaan Bangkok Days (2009. Ei suomennettu.) joutilasta elämäänsä. Hän lehmäilee yön pimeydessä ympäri kaupunkia, haastattelee muita sexpatteja ja tapailee tietysti tyttöjä.

Bangkok vetää Osbornen kaltaisia vaeltajia. Kirjailija selittää kaupungin suosiota länsimaiden fyysisellä eristyneisyydellä, johon haetaan hoitoa. Hymyjen maaassa kehot painautuvat toisiaan vasten parantavassa kuumuudessa. On hierontaa, kylpyjä, jalkahoitoja, seksiä. Onnea on se, kun apteekista voi ostaa Viagraa edullisesti ja ilman reseptiä.

Luonnollisesti juuri kukaan seksiä ostavista ei koe itseään seksituristiksi, ei Osbornekaan. Niitä ovat ne muut. Osborne kuvaa, miten pahimmatkin naistenvihjaajat ovat salaa rakastuneita kulutustuotteisiinsa. Toisinaan persaukinen kirjailija menee itse tyrkylle baareihin ja antaa rikkaan ja keski-ikäisen japanilaisnaisen poimia hänet maksusta mukaansa.

Bangkokissa niin seksituristit kuin prostituoidutkin voivat kadota anonyymiyteen, luoda itselleen uuden identiteetin tai rappeutua rauhassa. Joskus on joka tapauksessa kuoltava, Osborne heittää, ja mikä olisi siihen parempi paikka kuin Bangkok, rappion pääkaupunki?

Osborne vihaa puhtaita kaupunkeja. Lika on terveyden merkki eikä hän tarkoita hampurilaisbaarien vastenmielisiä käärepapereita kaduilla, vaan käyneitä ja mätiä hedelmiä, luita ja räkää. Niitä Bangkokista löytyy yhtä viljalti kuin kirjallisia viitteitä paljon lukeneelta ja laaja-alaisen kulttuuriperinnön hankkineelta Osbornelta. Kirjan hämyinen tunnelma on nautittava rappiossa ja dekadenssissaan.

Asiasanat: Lawrence Osborne, Bangkok Days, penis, monologi, Thaimaa, seksituristi, seksiturismi, kirja-arvio, kirjallisuus.

Nelonen Maailma

2011-12-11T06:00:00.003+01:00

Nelonen Maailma sponsoroi ystävällisesti käyttöömme videokameran. Kuvaamme kanavalle Santerin kanssa elämästämme videopäiväkirjaa, jonka ensimmäinen osa tulee ulos tammikuussa 2012. Tervetuloa mukaan!

Hannah ja sisaret | Woody Allen

2011-12-07T06:30:00.005+01:00

Hannah ja sisaret on täynnä loistavia näyttelijöitä, mutta Michael Caine varastaa naisilta pääosan.

Elokuva	Hannah ja sisaret/Hannah And Her Sisters
Vuosi	1986
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Michael Caine, Mia Farrow, Carrie Fisher, Barbara Hershey, Lloyd Nolan, Maureen O'Sullivan, Daniel Stern, Max von Sydow, Dianne Wiest
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia, draama
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:nä

Hannah And Her Sisters (1986. Suomennettu nimellä Hannah ja sisaret) alkaa amerikkalaisittain tärkeällä tapahtumalla, kiitospäivän illallisella. New Yorkin Central Parkiin on kerääntynyt koko suku. Tunnelma ei ole ahdistava kuten Allenin aiemmassa perhedraamassa Interiors, mutta ihmissuhdekiemuroita ei tästäkään elokuvasta puutu.

Emäntä Hannah (Mia Farrow) on menestyksekkäälle näyttelijänuralle palannut entinen kotiäiti, jonka mies Elliot (Michael Caine) tienaa perheelle elannon rock-muusikkojen sijoitusneuvojana. Kolmiodraama syntyy, kun Elliot ihastuu vaimonsa nuorimpaan sisareen, Leehen (Barbara Hershey) ja aloittaa tämän kanssa salasuhteen. Lee on ikuinen opiskelija ja entinen alkoholisti, joka asuu itseään huomattavasti vanhemman erakkotaiteilijan, Frederickin (Max von Sydow), kanssa.

Sisaruksista keskimmäinen, Holly (Dianne Wiest) on ongelmaisin, entinen kokaiiniaddikti, joka perustaa ystävänsä kanssa Stanislavskin pitopalvelun ja aloittelee käsikirjoittajan uraa. Hän puolestaan solmii suhteen Hannahin ex-miehen Mickey Sachsin (Woody Allen) kanssa. Mickey on menestynyt tv-tuottaja, joka kärsii hypokondriasta. Hänen korvissaan tinnittää ja lääkäri epäilee aivokasvainta. Kun tautiuhka väistyy, iskee eksistentiaalinen ahdistus, johon Mickey hakee epätoivoissaan lääkettä katolisesta kirkosta. Kun pappi kysyy, miksi juuri katolisuus olisi ratkaisu hänen ongelmiinsa, Mickey toteaa: “First of all, because it is a very beautiful religion and it is a very strong religion, well-structured.”

Myös itse elokuva on tarkkaan, romaanimaisesti strukturoitu. Otsikoitujen episodien avulla liikutaan eri henkilöiden vaiheissa ja ajatuksissa. Omien suhteidensa lisäksi sisarukset saavat selvitellä myös vanhempiensa välejä ja ongelmia. Vanhan näyttelijäparin haaveet eivät toteutuneet. Jäljellä on paljon katkeruutta itseä ja toista kohtaan, joka purkautuu loukkauksina, juomisena, mustasukkaisuutena ja uskottomuutena.

Woody Allen on Mickeynä tavalliseen tapaan älykäs ja hauska. Mies on todennut, että hänen portfolioonsa kuuluu kaksi henkilötyyppiä: huonomainen nuhru, jollaisten parissa mies on kasvanut sekä älykkö, koska hänellä on silmälasit. Myös Mia Farrow'n roolihenkilö muistuttaa hieman näyttelijän omaa elämää adoptiolapsineen, uravalintoineen ja Connecticutin taloineen. Elokuvan sielu on kuitenkin Michael Caine. Hän tekee loistavan roolityön himonsa ja avioliiton turvallisuuden välillä ailahtelevana miehenä.

Allen kuvaa newyorkilaismaisemia tenhoavasti: kirja-, vinyyli- ja tupakkakauppoja, punkluolia ja jazz-ravintoloita. Jopa taloista törröttävissä rakennustelineissä, roskaisissa kaduissa ja epäilemättä virtsanhajuisissa puhelinkopeissa on samaa romanttisuutta kuin syksyisessä Keskuspuistossa, kun taustalla soi tunnelmallinen piano- ja cembalomusiikki ja upeat trumpettisoolot.

Asiasanat: Woody Allen, Hannah And Her Sisters, Hannah ja sisaret, elokuva, elokuva-arvio, komedia, draama, ihmissuhteet, salasuhteet, Mia Farrow, Max von Sydow, Michael Caine, Barbara Hershey, Dianne West, New York, Yhdysvallat.

Digitaalisen Kiinanmuurin varjossa

2011-11-27T14:45:00.005+01:00

Nettisensuuri on Kiinassa tiukempaa kuin koskaan. Sosiaalisiin medioihin, blogeihin, videoihin ja kuva-albumeihin ei ole asiaa.

Kävimme Kiinassa edellisen kerran neljä vuotta sitten. Jo silloin maassa oli ryhdytty sensuroimaan nettiä, mutta sen sai helposti kierrettyä avoimilla välityspalvelimilla ja anonyymipalveluilla. Kokeilimme, miten hakutulokset erosivat Kiinassa länsimaisista. Kiinassa haku sanalla Tiibet vei virallisille matkailusivustoille, kun taas ulkomaiset hakutulokset sisälsivät voimakasta Kiinaan kohdistuvaa arvostelua. Kiinalaiset eivät ymmärtäneet poikkeamaa, sillä sitä ei voi ajatella, mitä ei tiedä.

Estotonta estotekniikkaa

Kiinan sensuurijärjestelmä oli jo vuonna 2007 teknisesti kehittyneempi kuin Suomen, mutta periaatteet olivat samat: järjestelmää arvostelevat sivut piilotettiin. Suomessa esto kohdistuu edelleen verkkosivujen osoitteisiin ja kielletyille sivulle pääsee helposti kirjoittamalla osoitteen numeroina eli ip-osoitteen. Kiinassa käytettiin mustaa listaa. Kun nettiosoitteessa esiintyi kielletty sana, kuten verilöylystä tunnettu Taivaallisen rauhan aukio, verkkoyhteys katkesi hetkeksi.

Nykyinen GFW, Great Firewall, suodattaa tehokkaasti kaiken salaamattoman ulkomaanliikenteen. Se voi estää liikenteen yksittäisiin verkko-osoitteisiin, suodattaa ja uudelleenohjata nimipalvelupyyntöjä, suodattaa webbiosoitteita, valvoa liikenteen sisältöä ja estää pääsyn. Suodatuksessa käytetyt kiellettyjen osoitteiden ja sanojen listat laaditaan poliittisin perustein. Estotoimien kohteeksi valitaan palveluja, joihin virkavalta ei pääse muuten käsiksi. Esimerkiksi kaikki muut kuin kiinalaisten omat sosiaalisen median palvelut on estetty. Ulkomaiset kilpailijat pidetään poissa markkinoilta, mikä lienee yhtä hyvää bisnestä kuin protektionismi, esimerkiksi maataloustuotteiden tuontirajoitukset, muissa maissa.

Maon matkassa

Internet rakennettiin alun perin vikasietoiseksi. Sen haluttiin toimivan, vaikka ydinsota tuhoaisi suuren osan maapalloa. Teknisesti suodatus on kuin vika, sillä liikenne ei kulje käyttäjän toivomalla tavalla, ja suodatuksen kiertäminen vian korjaamista — nettiä ei tehty television kaltaiseksi massojen aivopesukoneeksi. Estotoimet ovat parhaimmillaankin vain hidasteita eikä kaiken kattava suodatus onnistu nettikaapeleita katkomatta.

Uusi kiertotie löytyy vpn-palveluista (virtual private network). Vpn-yhteys on kahden paikan välinen salattu yhteys palomuurin läpi. Suodatus ei siihen tepsi. Estolistoille lisätään maksuttomia vpn-palvelujentarjoajia sitä mukaa, kun uusia ilmestyy, mikä lisää maksullisten palvelujen kysyntää. Järjestelmän vuosikustannukset ovat noin 50 €. Palvelu kannattaa pystyttää ennen Kiinaan menoa, sillä ohjeet, palveluntarjoajien sivut ja asiakasohjelmien latausosoitteet on sensuroitu.

Mikäli et halua päätyä Kiinan mallin mukaiseen ihanneyhteiskuntaan, kannattaa tutustua Effiin. Kiinassa Effille kävisi samoin kuin buddhalaiselle uskonlahkolle, Falun Gongille, jonka jäseniä teloitettiin aina kun heidän sisäelimilleen löytyi maksukykyisiä ostajia. Käsittelimme nettisuodatukseen liittyviä asioita tietoverkkotrilleri Takaportissa (kovakantinen, Kustannus HD, 2008).

Asiasanat: Kiina, kiinanmuuri, nettisensuuri, suodatus, palomuuri, lapsiporno, CCTV, välityspalvelin, vpn, proxy, falun gong, sisäelinkauppa, totalitarismi, taivaallisen rauhan aukio, poliisivaltio, effi, kansalaisvapaudet, kansalaisoikeudet.

Kuinka salasanoista tehdään turvallisia?

2011-11-14T12:18:00.006+01:00

Mikä tekee salasanoista turvattomia? Se, että niitä ei vaihdeta. Jos salasan olisi jatkuvasti muuttuva, sen kaappaaminen tai nettiin vuotaminen ei hyödyttäisi ketään.

Hyvien salasanojen valitsemiseen löytyy läjäpäin tee niin ja älä teen näin -ohjeita. Kaikissa niissä on yksi heikkous. Jos salasana vuotaa, on aivan sama, onko salasana hyvä vai huono, sillä se on tietomurtajien käytettävissä siihen saakka, kunnes se on vaihdettu. Jos osa salasanasta olisi muuttuva, esimerkiksi aikaan sidottu, ei kukaan pystyisi hyödyntämään salasanaa jälkeenpäin.

Muuttuvan salasanan toimintaperiaate

Automaattisesti muuttuvia salasanoja ei ole vielä olemassa, mutta sellaisia voisivat olla esimerkiksi kellonaikaan tai päivämäärään sidotut salasanat. Käyttäjälle kerrottaisiin sisäänkirjautumisen yhteydessä järjestelmän aika ja pyydettäisiin salasanaa. Hän olisi aiemmin määritellyt, että salasanan alussa olisivat esimerkiksi kellonajan tunnit (1-24) ja lopussa viikonpäivän kaksi alkukirjainta (ma,ti,ke,to,pe,la,su). Näin salasana muuttuisi tunneittain tai päivittäin. Salasanan muuttumisen logiikka määriteltäisiin salasanaa syötettäessä esimerkiksi kertomalla, lisätäänkö muuttuva osa alkuun vai loppuun vai molempiin päihin, ja määrittelemällä, mitä osaa kellonajasta käytetään.

Mitä järjestelmän luominen edellyttäisi? Suurin muutos on ajattelussa. Salasana ei enää olisi muinaisjäänne, jonka keksiminen on hankalaa ja muuttaminen työlästä. Siitä tulisi nomadinen, jatkuvasti muuttuva ja elävä. Kun tämä mielikuvallinen este ylitetään, salasanoja kyselevät ohjelmakirjastot tulee päivittää uusia vaatimuksia vastaamaan ja sen jälkeen niitä käyttävät ohjelmat. Muutos olisi kustannuksiltaan pienempi kuin salasanojen häviämisestä, vuodoista ja tietomurroista aiheutuvat vahingot. Jos ajatus tuntuu järkeenkäyvältä, vie viestiä eteenpäin ja esitä muutostoivomus käyttämiesi ohjelmien ja palvelujen valmistajille.

Asiasanat: salasana, muuttuva, kellonaika, aika, turvallinen, tietomurto, vuoto, tietovuoto, salasanalista, nomadinen.

Zen ja rahan tekemisen taito

2011-11-10T15:21:00.010+01:00

Kuuntelimme Santerin kanssa Robert M. Pirsigin kirjan Zen And The Art Of Motorcycle Maintenance, jota ystävämme oli suositellut meille. Se sisälsi paljon hienoja sanoja ja konsepteja.

MP3-soittimemme toisti kirjan luvut erehdyksessä satunnaisessa järjestyksessä, mikä teki juonen seuraamisesta haastavaa. Kirjassa käsiteltiin filosofiaa zenistä tutuin käsittein hieman kuten Eckhart Tollen kirjassa Power of Now. Myös Tollea oli suositeltu meille. Hän edustaa new age-kirjallisuutta ja käyttää intialaisten gurujen mystistä kieltä. Yhteistä molemmille kirjoille on se, että ne tahkoavat rahaa valaistumisella.

Selittämässä selittämätöntä

Valaistumista ei ole helppo kuvata sanallisesti, sillä juuri sanat estävät kokemuksen ymmärtämisen. Ne antavat merkityksiä merkityksettömälle ja täyttävät tyhjyyttä tyhjillä käsitteillä. Valaistuminen on henkilökohtainen kokemus, jota ei voi viestiä ja sen myyminen on vähintäänkin absurdia. Jos new ageen hurahtaneet eivät ole ennestään hukassa, he ovat sitä varmasti viimeistään nämä kirjat luettuaan.

Mihin filosofioita ja uskontoja tarvitaan? Käsittelemään kuolemaa ja merkityksellistämään elämää. Ne voivat tarjota työkaluja kuoleman välttämiseen ja auttaa kuolemattomuuden tavoittelussa. Paradoksaalisesti kirjan ostajat tekevät rikkaita ja kuolemattomia lähinnä elämäntapaoppaiden kirjoittajista. Ehkä ne voisi ristiä uudelleen nimellä Zen ja rahan tekemisen taito.

Jos olet kiinnostunut filosofiasta tarinamuodossa helppotajuisesti selitettynä, suosittelemme Santerin kanssa norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailmaa.

Asiasanat: Zen And The Art Of Motorcycle Maintenance, Robert M. Pirsig, Eckhart Tolle, Power of Now, Jostein Gaarder, Sofian maailma, Zen, Buddhismi, raha, bisness, työ, kuolema, kuolemattomuus, filosofia, uskonto, Zen ja rahan tekemisen taito.

Kiinanmuurin varjossa

2011-10-31T12:57:00.004+01:00

Olen toistaiseksi Kiinan palomuurin eli nettisensuurin takana enka paase bloggamaan tai kayttamaan Facebookia. Myos kuuukausikirjeiden lahettamisessa voi tulla ongelmia. Jatkan kirjoittelua ja vastailen kommentteihin Kiinasta poistuttuani. Sahkoposti onneksi viela toimii. Mukavaa loppuvuotta!

Suomalainen käsitys typrografiasta

2011-10-11T09:34:00.007+02:00

Saimme vastikään Suomesta läjän tuoreita lehtiä Hesarin toimittajavieraiden mukana ja havahduimme siihen, että suomenkielinen typografia poikkeaa melkoisesti englanninkielisestä—eikä välttämättä edukseen.

Suomessa käytetään oikean- ja vasemmanpuoleisen lainausmerkin sijasta pelkästään oikeanpuoleisia. Miksei molempia kuten kaikkialla muualla maailmassa? Omintakeisuus saa suomalaisen tekstin näyttämään osaamattomalta rävellykseltä muiden silmissä.

Ajatus ja viivat hukassa

Toinen kummallisuus on erilaisten viivojen käyttö. Typografiassa niitä löytyy kolmenlaisia: on väliviiva, n-viiva ja m-viiva. Englannissa väliviivaa käytetään tavuviivana ja sanojen erottamiseen. N-viiva on tarkoitettu numeroiden väliin ja m-viiva tunnetaan paremmin ajatusviivana. N ja m tulevat viivan leveydestä: n-viiva on leveydeltään n-kirjaimen levyinen ja m-viiva m-kirjaimen.

Pyöröraikastimista ja muista kekseliäistä sanoista tunnettu Kielikeskus on halunnut ohjeisiin oman puumerkkinsä. Ajatusviivan eli m-viivan tilalla käytetäänkin n-viivaa ja väliviivan ympärille pitää laittaa välilyönnit, jos oikeaa merkkiä ei satu löytämään. Ohjeet eivät tee eroa n-viivan ja m-viivan välille. Käytännössä m-viiva unohdetaan ja korvataan n-viivalla samaan hullunkuriseen tapaan, jolla vasemmanpuoleinen lainausmerkki korvataan oikeanpuoleisella.

Mitä seuraavaksi?

Ehkä suomesta tehdään seuraavaksi positiivisempi kieli korvaamalla miinusmerkit plussilla. Samalla kieltä voisi pelkistää jättämällä pois esimerkiksi joka toisen vokaalin ja viidennen konsonantin. Luettavuus tuskin kärsisi etenkin kun sanoille, paikkakunnille (Hong Kong vai Hongkong) ja välimerkeille on jo nyt ollut pakko keksiä tekotaiteellisia, vain suomea koskevia merkintätapoja taittoa ja lukemista hankaloittamaan.

Asiasanat: typografia, välimerkit, oikeinkirjoitus, väliviiva, yhdysviiva, yhdysmerkki, lainausmerkki, kielenhuolto.

Palaako?

2011-09-29T15:52:00.007+02:00

Romaaneissa kirjailijan suurin painajainen on käsikirjoituksen häviäminen. Entisaikaan pahanilkinen kilpailija paiskasi originaalin vaivihkaa takkaan liekkien tuhkattavaksi. Kirjatohtori testasi, miten luomistyön tuloksista päästään perinteisellä polttomenetelmällä ja yllättyi.

Nomadikirjani käsikirjoitus valmistui kesäkuussa ja paperitulosteet olivat jääneet lojumaan kirjahyllyyn pölyä keräämään. Koska maalla perinteisesti poltetaan kaikki jätteet, erityisesti muovit ja ongelmajätteet, sopi menetelmä myös tähän tarkoitukseen. Levittelimme Santerin kanssa paperit pinoon pihalle ja tuikkasimmme ne tuleen tarkoitusta varten hankitulla sytyttimellä.

Roihu alkoi lupaavasti käpristellä sivuja ja syödä sanoja. Alkukantainen riemu näin perinpohjaisesta asioiden hävittämisestä valtasi mielen, kunnes huomasin, että perhanan tuli sammui tuhkasta ennen kuin pääsi edes kunnolla syttymään. Bensiinin tai alkoholin käyttöönotto tuntui ylimitoitetulta, sillä kaikkihan tietävät, että paperi palaa hyvin—ainakin kirjanpidot saunan uuneissa talousrikoksista kertovien uutisten mukaan. Varmaa on, että entisaikojen kirjarovioista kertovat jutut ovat silkkaa fantasiaa. Paksukantisten kirjojen sytyttäminen vaatii sivujen irti repimistä tai tolkuttomasti polttoainetta ja on taatusti työläämpää kuin itse kirjan lukeminen.

Aurinko paahtoi 34-asteisena, tuli hohkasi ja hiki virtasi, kun kääntelimme kuuden sadan A4-liuskan kasaa kepukalla alta päälle ja lappeelta pystyyn. Kyllä sähkökirjat sitten ovat käteviä. Ei tarvitse savustua ja hikoilla puolta tuntia, pestä noen tahrimia ja hajustamia vaatteita ja harmitella liekeissä kärvähtäneitä karvoja. Sen kuin painaa vain delete-nappia.

Nomadikirjan kustantaa Atena ja se tulee ulos ensi vuonna.

Asiasanat: tuli, käsikirjoitus, nomadikirja, polttaminen, kirjarovio, Atena Kustannus.

Shadows And Fog | Woody Allen

2011-09-23T05:27:00.005+02:00

Shadows And Fog tarjoaa ekspressionistista silmänruokaa kafkamaisella tunnelmalla näyttävän tähtikaartin kera.

Elokuva	Shadows And Fog/Varjoja ja sumua
Vuosi	1991
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Michael Kirby, Mia Farrow, John Malkovich, Madonna, Donald Pleasence, Jodie Foster, Kathy Bates, John Cusack, Kenneth Mars
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Mustavalkoinen Shadows And Fog (suomennettu nimellä Varjoja ja sumua) avautuu synkällä näkymällä sumuiseen, itäeurooppalaiseen vanhaankaupunkiin. Yössä liikkuu tappaja, joka kuristaa uhrejaan. Eletään 1900-luvun alkupuoliskoa. Katuvalot valaisevat vaimeasti, porttikongit tihkuvat vettä, askeleet ja kavioiden kopse kaikuvat mukulakivikaduilla.

Joukko pitkiin päällystakkeihin ja lierihattuihin sonnustautuneita miehiä käy herättämässä päähenkilö Kleinmanin (Woody Allen) ja pyytää apua tappajan jäljittämiseen. Kleinman on eurooppalainen pikkuvirkamies, joka muistuttaa Franz Kafkan Oikeusjutun päähenkilöä, Josef K:ta. Kafkan sankariin verrattuna Kleinman on nimensä mukaisesti pienempi. Hän on myös pelokkaampi, hermostuneempi ja neuroottisempi, koominen sankari kylmäveristä tappajaa jäljittämään. Kun Kleinmania syytetään epäpätevyydestä, hän toteaa: “En tiedä tarpeeksi ollakseni epäpätevä”.

Kleinman saa kuulla kylän viisailta olevansa osa suunnitelmaa. Mitä häneltä odotetaan on vähintäänkin epäselvää. Kirkossa hänen nimensä kirjoitetaan pahaenteiseltä kalskahtavaan listaan. Kun hän lahjoittaa kirkolle rahaa, nimi pyyhitään pois listalta; kun hän pyytää osan rahoista takaisin, hänen nimensä lisätään takaisin listalle ja ympyröidään.

Elokuvassa kuultava musiikki on Brechtin Kerjäläisoopperasta ja Seitsemästä kuolemansynnistä. Visuaalisesti Shadows And Fog ammentaa hienoa, pahaenteistä tunnelmaansa saksalaisesta 1920-luvun ekspressionistisesta elokuvasta, mutta komedian keinoin. Ilkikurista tunnelmaa luo henkilöjä ironisoivan dialogin lisäksi kamera, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä. Se etsiytyy kaikkitietävänä kertojana juuri oikeaan aikaan paikkoihin, joissa tapahtuu.

Kleinmanin lisäksi fokuksessa on kaupungissa vieraileva sirkus. Miekannielijä Irmy (Mia Farrow) riitelee klovni-miehensä (John Malkovic) kanssa ja pakenee öiseen kaupunkiin. Hän ajautuu bordelliin ja seitsemästäsadasta dollarista sänkyyn opiskelijanuorukaisen (John Cusack) kanssa. Yön kuluessa Irman vaiheet kietoutuvat päähenkilö Kleinmanin tarinaan. Tappajan jäljittämiseksi alkaa muotoutua yhä uusia ryhmä, jotka joutuvat keskenään ristiriitaan. Lynkkausmieliala viriää ja kohta Kleinmaniakin epäillään.

Juoni ei ole kummoinen, mutta elokuvan tunnelma, miljööt ja henkilöhahmot sitäkin herkullisempia. Irmyn ja klovnin rähjäisessä sirkuskylässä asuu muun muassa trapetsitaiteilijaa (Madonna), voimamies, kääpiö ja lihava nainen. Täydellinen vastakohta kalsealle kaupungille löytyy lämmintunnelmaisesta bordellista, jossa huorat (Jodie Foster, Kathy Bates) ja asiakkaat (John Cusack) nauraa rätkättävät ja keskustelevat eksistentialismista. Saksalaisekspressionismin peruja on kaupungin patologin (Donald Pleasence) toimisto, jossa mies tutkii toimistossaan pahuuden olemusta tappajan jäljistä. Hän haluaa selvittää, missä mielenterveys muuttuu pahuudeksi ja pääsee aiheessa lähemmäksi kuin haluaisikaan, kun tappaja ottaa hänet seuraavaksi uhrikseen.

Itäeurooppalaista rappioromantiikkaa ja vainoharhaista mentaliteettia on käytetty osuvasti. Henkilöillä on yllään itäeurooppalaisuudesta kieliviä villapuseroita ja lippalakkeja, puheessa vilahtelevat rotanloukut, hapankaali, viittaukset ruokasäännöstelyyn ja kohtalonusko: “Luulen, että tämä on meidän omaa syytämme”. Eräässä elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa viriää joukkohurmos ja lynkkausmieliala. Selvännäkijä kutsutaan haistelemaan Kleinmania ja todistamaan hänen syyllisyytensä, mutta Kleinman onnistuu pakenemaan. Jahti päätyy sirkukseen ja taikatemppuihin. Shadows And Fog on vangitseva silmänkääntötemppu.

Asiasanat: Woody Allen, Shadows And Fog, Varjoja ja sumua, elokuva, komedia, Mia Farrow, John Malkovich, Madonna, Jodie Foster, Kathy Bates, John Cusack, Franz Kafka, Oikeusjuttu, Josef K, ekspressionismi, silmänkääntötemppu, Yhdysvallat.

Paasilinnaa ranskaksi ja englanniksi

2011-09-08T02:23:00.005+02:00

Ranskassa pienimmistäkin sivukirjastoista löytyy Arto Paasilinnaa. Ranskalaisia kirjoissa miellyttää luonnonläheinen, metsäläinen elämäntapa ja -asenne.

Vaikka Paratiisisaaren vangit (1974) ei ole Paasilinnan mestariteoksia on sekin ranskannettu. Tarina on mukaelma Robinson Crusoe-teemasta. Lentokoneellinen YK:n avustustyöntekijöitä sekä toimittaja-päähenkilö syöksyvät mereen ja rantautuvat trooppiselle saarelle.

Mukana on eri kansallisuuksia, mistä saadaan tilaisuus laittaa suomalaiset ja ruotsalaiset kilpailemaan ja kyräilemään. Kummatkaan eivät kestä kuulla toistensa kieltä. Suomalaiset kunnostautuvat yhteisössä perikansallisella tavalla: ryyppäämällä ja rakentamalla saunan.

Kirjassa on sydäntä lähellä oleva teema: oravanpyörän jättäminen. Osa haaksirikkoisista alkaa nauttia saarielämästä eikä halua enää takaisin. Ylivoimainen suosikkini teemasta on tosin Paasilinnan Jäniksen vuosi, jonka kaunis, sadunomainen kansi houkuttanee ranskalaisia lukijoita heittäytymään tilannekomiikan ja syvän elämänfilosofian maailmaan.

Jäniksen vuodesta on saatavilla nyt myös erinomainen englanninnos Pico Iyerin kääntämänä ja Penguin-kustantamon painamana (2010). Pico Iyer on newyorkilainen toimittaja, joka teki itse elämässään täyskäännöksen ja jätti tähtijournalistin uran taakseen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Asiasanat: Arto Paasilinna, Paratiisisaaren vangit, autio saari, Robinson Crusoe, haaksirikko, oravanpyörä, Pico Iyer, Suomi, Ranska, Yhdysvallat.

Kriitikon kosto

2011-09-01T09:19:00.003+02:00

Bestseller-kirjailija Dean Koontz leikittelee trillerissään Relentless kirjailijan ja kriitikon tulenaralla suhteella. Hänen besserwisserinsä ei tyydy verbaaliseen väkivaltaan.

Psykopaattikriitikolla saattaa olla vastineensa jossain yhdysvaltalaisessa sanomalehdessä, jossa Koontzia on reposteltu. Kirjailija on vain intoutunut gargantuamaiseen liioitteluun ja ulottanut kriitikon terrorisoinnin sanasta lihaan.

Asetelma on kiehtova, mutta monin paikoin epäuskottava. Taustalta paljastuva juoni on liian megalomaaninen ja päähenkilöt, kirjailija Cobby ja hänen perheensä, muuttuvat yliluonnollisen neuvokkaiksi ja kylmähermoisiksi. Amerikkalaisittain suosittuun tapaan he ovat tietysti yksin pahaa vastaan, koska kädetön virkavalta on organisoidun rikollisuuden edessä voimaton.

Asiasanat: Dean Koontz, Relentless, trilleri, bestseller, kirjailija, kriitikko, Yhdysvallat.

Casino | Martin Scorsese

2011-08-18T03:55:00.004+02:00

Casino ei tarjoa suurta sisältöä tai oivallusta, mutta se on viihdyttävää katsottavaa ja ylellistä silmänruokaa.

Elokuva	Casino
Vuosi	1995
Ohjaaja	Martin Scorsese
Pääosissa	Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Nicholas Pileggi ja Martin Scorsese. Perustuu Nicholas Pileggin samannimiseen romaaniin.
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Casino (1995) sijoittuu Las Vegasiin, myyttisen välkehtivään ja kimaltavaan kaupunkiin, jossa pinta korvaa sisällön ja materialisoi amerikkalaisen unelman. Vegas vetää puoleensa miljoonia onnenonkijoita, jotka elättelevät toivoa äkkirikastumisesta. Samasta haaveilevat myös kasinon pyörittäjät, joiden tavoitteena on peluuttaa asiakkaita mahdollisimman pitkään, sillä mitä pidempään pelaa, sitä enemmän häviää.

Elokuva kuvaa rahan hallitsemaa maailmaa ja edustaa tyyppiä uho & tuho hieman Arpinaaman tapaan. Se kertoo kylmän viileään,kronikkamaiseen tapaan uhkapeluri Sam "Ace" Rothsteinin (Robert De Niro) tarinan. Sam perustaa Las Vegasiin kasinon ja pelaa kovaa peliä niin pöytien ääressä, takahuoneessa kuin kaupungin kaduilla.

Bisneksen tragedia

Elokuva viritetään tragediaksi. Tapahtumat alkavat autopommi-iskusta, jonka tarkoituksena on raivata Sam pois tieltä. Murhayritykseen johtaneet episodit kerrotaan parin minä-kertojan avulla. Räväkkä ja synkeäsävyinen tarina perustuu amerikanitalialaisen Nicholas Pileggin samannimiseen romaaniin. Tiimi Pileggi-Scorsese-Robert de Niro-Joe Pesci on tuttu jo Scorsesen mafiaelokuvasta Goodfellas.

Piskuinen Pesci näyttelee Casinossa Samin lapsuudenystävää Nicky Santoroa tottuun tapaan kapeahkon tulkintarepertuaarinsa nasaaliäänisenä psykopaattina. Nicky haluaa aina neuvotteluissa viimeisen sanan ja aiheuttaa Vegasissa välikohtauksia, jotka saattavat lopulta Saminkin vaikeuksiin.

Kolmituntisen elokuvan ensimmäinen puolisko käsittelee Samin kasinon liiketoimintaa, joka osoittautuu muiden bisnesten tavoin suhdetoiminnaksi. On tunnettava ja voideltava oikeita henkilöitä poliitikoista ja tuomareista pysäköintiavustajiin. Verkostot ja taito käsitellä ihmisiä takaavat menestyksen. Vegasissa reseptiin lisätään vielä huijaukset, jotka ovat näkyvä osa bisnestä.

Menestys tuo mukanaan kateutta ja varjoja. Sam joutuu FBI:n tarkkailuun. Puheluita salakuunnellaan, kamerat ja helikopterit seuraavat kaikkialle. Nicky puolestaan saa öykkärimäisestä käytöksestään porttikiellon Vegasiin ja mies ryhtyy rikollisiin liiketoimiin. Sam vaarantaa maineensa, jos vielä rohkenee näyttäytyä hänen seurassaan.

Elokuvan toisella puoliskolla Sam menettää pelilupansa ja takkuaa perheongelmien kanssa kotona. Hänen naimansa suuren luokan prostituoitu, kaunis blondi Ginger McKenna (Sharon Stone) on muuttunut narkkariksi ja roikkuu kiinni vanhassa parittajassaan Lester Diamondissa (James Woods). Samin huolena on pariskunnan yhteisen tyttären hyvinvointi, sillä vaimo tuntuu oelvan valmis tekemään mitä tahansa saadakseen lisää aineita.

Mahtipontista

Robert De Niro tekee roolinsa kylmäverisestä bisnesmiehestä onnetonta rakkautta helliväksi mieheksi uskottavasti ja hyvin. Elokuvan toteava sävy ei kuitenkaan tee suoritusta ikimuistettavaksi Taxi Driverin tai Raging Bullin pääsosien tavoin.

En ole henkilökohtaisesti mielistynyt Scorsesen tapaan käyttää kertojan ääntä taustalla. Se tekee hänen elokuvistaan hieman kirjallisia, kun samat asiat voisi hyvin toteuttaa myös kuvallisesti. Casinossa Scorsese käyttää kerronnan apuna pysäytyskuvia, joiden aikana kertoja alkaa selittää kuvaan liittyviä tapahtumia: mistä ne juonsivat ja mitä niistä seurasi.

Scorsesen tapaan Casinokin on mammutti, lähes kolmituntinen. Viileästä yleissävystä huolimatta mukana on tuttua mahtipontisuutta. Elokuva päättyy näkymään, jossa kivitalo sortuu oopperan soidessa taustalla, kun muualla elokuvassa soi katupoikamaisemmin rock'n'roll ja herkistellessä 50-luvun teinipoppi.

Asiasanat: Martin Scorsese, Nicholas Pileggi, Casino, elokuva, elokuva-arvio, draama, Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, uhkapeli, kasino, Las Vegas, Yhdysvallat.

Betty Blue: hullu rakkaus

2011-08-09T02:34:00.003+02:00

Vieläkö muistat yltiöromanttisen elokuvasovituksen Philippe Djianin romaanista?

Elokuva	Betty Blue
Vuosi	1983
Ohjaaja	Jean-Jacques Beineix
Pääosissa	Beatrice Dalle ja Jean-Hugues Anglade.
Maa	Ranska
Genre	Romantiikka
Käsikirjoitus	Jean-Jacques Beineix. Perustuu Philippe Djianin romaaniin 37°2 le matin (suomennettu nimellä Betty Blue).
Suomessa	Saatavilla DVD:nä

Betty Blue oli yksi 80-luvun elokuvakilpailujen suosikeista. Se oli muun muassa Oscar-ehdokkaana parhaan ulkomaisen elokuvan sarjassa. Elokuva sisältää runsaasti hulluutta ja rakkautta. Kun yhtälöön vielä lisätään alastomuus ja seksi, joita ranskalaisissa elokuvissa on huomattavan paljon enemmän kuin amerikkalaisissa, oli selvää, että Betty Blue oli myös viattomasti pornahtavana yleisön suosikki.

Elokuva avautuu rakastelukohtauksella, jossa Betty (Beatrice Dalle) telmii poikaystävänsä Zorgin (Jean-Hugues Anglade) kanssa Mona Lisa -julisteen alla. Sitten muutetaan söpösti yhteen ja ryhdytään kotileikkeihin. Bettyä näyttelevään pienen ja siron Dallen hymyä sulostuttaa lapsenomainen rako etuhampaiden välissä. Kun tähti vielä imee tikkaria pikkuruisessa esiliinassa alusvaatteitta, on Lolita-kuvasto valmis.

Parakkikylässä asuvan nuorenparin elämä on harkitun tunnelmallista. Saksofoni soi, auringonlaskut kultaavat vaatimattoman miljöön ja rakkaus täyttää sen, mitä ei ole materialla voitu kuorruttaa. Pian kuitenkin selviää kepeän komedian muodossa idyllin kääntöpuoli. Betty on äkkipikainen. Hän viskoo suutuspäissään tavaroita ikkunasta pihalle ja sytyttää lopulta koko parakin tuleen. Vauhti ja komiikka vaihtuvat juonen kuluessa ensin melankoliaksi ja lopulta patetiaksi, kun aggressiot kääntyvät Bettyä itseään vastaan.

Elokuvassa on harkitut suloiset hetkensä, mutta kokonaisuus on ylipitkä ja, hämmästyttävää kyllä, tylsä kaikkine vetävine aineksineen. Leikkaus on jäänyt puolitiehen. Djianille tyypilliset elementit ovat kuitenkin mukana: seksi sekä hysteeriset naishahmot, joille elämä ei riitä, etenkään silloin, kun kaikki ei käykään kuin lapsuuden saduissa.

Asiasanat: Philippe Djian, 37°2 le matin, Betty Blue, elokuva, elokuva-arvio, Jean-Jacques Beineix, Beatrice Dalle, Jean-Hugues Anglade, rakkaus, seksi, alastomuus, hulluus, aggressiot, idylli, melankolia, patetia, Ranska.

Bisnesenkelten peliä

2011-07-26T02:25:00.009+02:00

Carlos Ruiz Zafonin mysteeriromaanissa liikutaan Dan Brownin reviirillä. Pääosassa ovat kiehtovat koukut: myytit ja mysteerit.

Angel's Game (2008, suomennettu nimellä Enkelipeli) on bestsellerien sekatavarakauppa. Tarinassa seikkaillaan kummitustaloissa ja labyrinteissa, myydään sieluja paholaiselle, ihmetellään ihmeparantumisia ja kärsitään kirouksista. Miellyttävintä kirjassa on euroopppalainen vanhan kulttuuriperinnön kunnioitus, johon rapakon takaisissa myyntimenestyksissä törmää harvemmin.

Kirja kertoo David Martinin, orvoksi jääneen nuorukaisen tarinan menestykkääksi kirjailijaksi. Davidin oppaana ja Zafonin esikuvana on Charles Dickensin Great Expectations, toisen orvon tunteisiin vetoava tarina. Dickensin hienosyisen henkilökuvauksen korvaavat Zafonilla kuitenkin kaupalliset koukut. Oiva valinta, kun lopputulosta tarkastellaan myyntilukujen valossa.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Barcelonaan, joka henkii tarinan kulussa toistuvasti seisovaa ja ummehtunutta ilmaa — sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Eräs kirjan henkilöistä kuvaa osuvasti kaupungin ja maan silloista tilaa enkä ihmettelisi, vaikka sama luonnehdinta pätisi edelleen: “Espanja hajoaa seuraavan sukupolven elinaikana. Kansalaiset raatelevat toisensa palasiksi kuin rotat.”

Zafon kirjoittaa kevyellä kynällä, kunnes tapahtumien tiivistyessä intoutuu pistämään kaikki maan tasalle. Bestsellereissä loppuratkaisuun on harvoin tyytyväinen ja näin oli tässäkin tapauksessa. Melodraaman ja patetian sijaan olisin päättänyt tarinan mystisesti esimerkiksi labyrinttiin, mikä olisi jättänyt lukijalle hieman pohdittavaa, mutta tästä olisivat bisnesenkelit tuskin pitäneet. Viihteellinen, valmiiksi pureskeltu tarina soljuu luontevasti äänikirjana.

Asiasanat: Carlos Ruiz Zafon, Angel's Game, romaani, kirja-arvio, mysteeri, myytti, kirous, kummitustalo, labyrintti, Barcelona, Espanja.

Mighty Aphrodite eli Rakkauden jumalatar | Woody Allen

2011-07-08T04:02:00.006+02:00

Mira Sorvinon roolityö huikaisee elokuvassa, joka yhdistää New Yorkin ja antiikin Kreikan.

Elokuva	Mighty Aphrodite/Rakkauden jumalatar
Vuosi	1995
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Helena Bonham Carter, Mira Sorvino, David Ogden Stiers
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Mighty Aphrodite (suomennettu nimellä Rakkauden jumalatar) alkaa sirtaki-sävelmillä ja antiikin näytelmistä tutulla kuorolla. Kuoro esittää varoituksia, joista ei tietenkään oteta vaaria, sillä mistä draama muuten syntyisi?

Elokuvan pääpari, Lenny (Woody Allen) ja Amanda (Helena Bonham Carter), joutuvat pesänrakennus- ja lastentekovimman kouriin, josta he päätyvät adoptioon. Seuraukset ovat kohtalokkaat. Kuten kuoronjohtaja toteaa: pakkomielteet ovat kuolevaisten päähänpistoista kaikkein typerimpiä.

Traagisuus taittuu komediaksi, kun Lenny jäljittää poikansa biologisen äidin, Lindan (Mira Sorvino). Hän on pitkä ja kurvikas blondi, jolla on tukkimiehen ruokahalu ja koti täynnä suorasukaisia fallossymbooleja. Linda on tehnyt uraa prostituoituna ja pornoelokuvien tähtenä, ja on saavutuksistaan ja kunnianhimostaan ylpeä.

Sorvino on Lindan roolissa loistava. Hänellä on Mikki Hiiren pistävä, nariseva ja nasaalinen ääni, Hessu Hopon honkkeli olemus ja Mummo Ankan välitön luonne. Linda on elokuvan sielu ja ainoa todella sympaattinen hahmo. Lenny ja Amanda eivät herätä myötätuntoa eivätkä he ole edes uskottavia.

New Yorkin neuroottiset tapahtumat ja Kreikan kohtalokkaat kuoro-osat vuorottelevat ja toisinaan kuoron johtaja materialisoituu myös kohtauksiin neuvomaan. Paras ohjeista kuuluu: "Jotkut ajatukset on paras jättää - ajattelematta." Woody Allenin ohjaamana tämäkin hulluttelu on vastustamaton, kiitos Sorvinon.

Asiasanat: Woody Allen, Mighty Aphrodite, Rakkauden jumalatar, elokuva, elokuva-arvio, komedia, Mira Sorvino, antiikin Kreikka, kuoro, pesänrakennus, lastenhankinta, adoptio, New York, Yhdysvallat.

Lasikaupunki hämää ja harhauttaa | Paul Auster

2011-06-27T09:00:00.004+02:00

Austerin kirjat sisältävät tarinoita tarinoiden sisällä. Välillä kerronnassa on snobbailun makua, mutta monesti kirjailija onnistuu luomaan huikaisevia rinnakkaistodellisuuksia.

Austerin New York -trilogian ensimmäisen osan avaa kirja City of Glass (1985, suomennettu nimellä Lasikaupunki.) Päähenkilö on Austerille mieleinen: kirjailija.

Herra Quinn on eksistentialistinen sankari, joka ei tunne oloaan kotoisaksi omissa nahoissaan. Hän on itse asiassa mennyt vieläkin pidemmälle ja lakannut ajattelemasta itseään todellisena. Quinn elää dekkarihahmonsa, Max Workin, kautta, ensin kirjoissa, sitten myös arkielämässä.

Minä olen sinä olet hän

Kun herra Quinn saa puhelinsoiton, jossa kysellään Paul Auster -nimistä yksityisetsivää, hän ottaa miehen paikan. Tehtävänä on varjostaa miestä nimeltään Peter Stillman.

Romaani edustaa postmodernismia, jossa merkityksiä ja identiteettejä rakennetaan ja puretaan. Minä olen sinä olet hän. Quinn on dekkarihahmo Max Workin lisäksi varjostamansa Stillman ja esiintyy myös kirjailija Austerina.

Merkityksillä leikittelyn vastapooli on Peter Stillman, joka ilmentää positivististen tieteiden kaipuuta pysyvään ja eksaktiin. Hän pyrkii luomaan kielen, joka olisi täsmällisempi ja merkityksellisempi. Hänen mukaansa käyttämämme sanat eivät enää vastaa todellisuutta. Joka kerran kun haluamme puhua näkemästämme, joudumme harhaan ja vääristämme sen, mitä haluaisimme esittää.

Kirjailija Austerin metodi on päinvastainen. Hänelle kieli ja tarinat ovat eksyttämistä ja harhauttamista. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää, edes lasisessa, läpinäkyvässä kaupungissa.

Asiasanat: Paul Auster, City of Glass, Lasikaupunki, romaani, kirja-arvio, dekkari, postmodernismi, kieli, merkitykset, New York, Yhdysvallat.

Melinda & Melinda | Woody Allen

2011-06-07T06:28:00.005+02:00

Onko Melinda & Melinda Woody Allenin vastaveto Sinkkuelämälle?

Elokuva	Melinda & Melinda
Vuosi	2005
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Chiwetel Ejiofor, Will Ferrell, Jonny Lee Miller, Radha Mitchell, Amanda Peet, Chloë Sevigny, Wallace Shawn, Larry Pine, Daniel Sunjata, Steve Carell
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia, draama
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Melinda & Melinda (2005) alkaa sateisesta New Yorkista. Pöytäseurue pohtii pienessä ranskalaisbistrossa, onko elämä koomista vai traagista: “Elämä ei ole pohjimmiltaan koomista, vaan traagista.” “Sanoisin, että pikemminkin absurdia. Ei sille loppujen lopuksi voi kuin nauraa.”

Eräs pöytäseurueen jäsenistä päättää tehdä kokeen. Hän kertoo tarinan ja pyytää paikalla olevia käsikirjoittajia (Wallace Shawn, Larry Pine) päättämään, kummasta on kyse, komediasta vai tragediasta.

Söpö naapurintyttö vai kovia kokenut lommoposki?

Seuraa kaksi tarinaa kovia kokeneesta Melindasta (Radha Mitchell), joka ilmaantuu vanhan lapsuudenystävänsä ovelle kesken illalliskutsujen. Hän on eronnut, lapset on tuomittu erossa miehelle ja takana on itsemurhayritys. Koomisen ja traagisen tarinan yksityiskohdat eroavat hieman toisistaan, mutta pääpiirteissään Melindan ja hänen läheistensä elämä muuttuu tv-sarjasta Sinkkuelämää tutuiksi sokkotreffeiksi, ristiin rakastumisiksi, kaveruussuhteet koetukselle asettaviksi syrjähypyiksi ja eroiksi.

Elokuvan idea elämän erilaisista rinnakkaisversioista on hieno, mutta toteutus osoittautuu vaikeaksi. Woody Allenin komedia ei tällä kertaa naurata eikä tragediassakaan ole tunteita nostattavia aineksia, sillä näyttelijäsuoritukset ovat heppoisia. Pääosaa näyttelevän Radha Mitchellin koominen Melinda on söpösti hymyilevä naapurintyttö, traaginen Melinda taas tukka hajallaan ja kajaalit poskilla synkistelevä lommoposki.

Latteuksia

Woody Allen on todennut itse elokuvistaan, että käsikirjoitusvaiheessa saadut ideat toteutuvat valkokankaalla vaihtelevalla menestyksellä. Kairon purppuraruusussa hän sanoo onnistuneensa parhaimmin. On helppo nähdä, että Melinda kuuluu toiseen sarjaan — elokuviin, jotka näyttivät varmasti huikeilta ideoiden tasolla, mutta latistuivat prosessissa.

Lopun selitykset ovat kuin käynyttä hilloa palaneen pannukakun päälle. Kamera palaa ranskalaisbistroon, jossa käsikirjoittajien tarinoita kuunnellut nainen toteaa, että koominen ja traaginen ovat katsojan silmässä. Tästä päädytään koomista puoltaneen käsikirjoittajan suulla opettamaan elämästä nauttimista: “Oli elämä koomista tai traagista, tärkeintä on nauttia siitä niin kauan kuin pystyy, sillä täällä ollaan vain kerran ja kun se on ohi, niin se on ohi.”

Latteiden repliikkien joukosta löytyy sentään yksi helmi. Se kuullaan, kun elokuvan isäntämies esittelee musiikkikoulussa työskentelevän vaimonsa: “Elämä kohtelee pahanilkisesti suuria kykyjä ja mahdollisuuksia.” Potentiaalista on pitkä matka mestarisuoritukseen. Se luonnehtii erinomaisesti myös Melinda & Melindaa.

Asiasanat: Woody Allen, Melinda & Melinda, elokuva, elokuva-arvio, komedia, Chiwetel Ejiofor, Will Ferrell, Jonny Lee Miller, Radha Mitchell, Amanda Peet, Chloë Sevigny, Wallace Shawn, Larry Pine, Daniel Sunjata, Steve Carell ihmissuhteet, syrjähyppy, sokkotreffit, avioero, Sinkkuelämää, Sex And The City, koominen, traaginen, katharsis, New York, Yhdysvallat.

Dostojevskin riivaama

2011-05-22T14:42:00.006+02:00

Riivaajat jää usein Dostojevskin muiden mestariteosten kuten Rikoksen ja rangaistuksen ja Idiootin varjoon. Tämä tarjoaa Dostojevskin ystävälle erinomaisen tavan päteä erilaisuudellaan etenkin, kun poliittinen melodraama on vasta tulossa uudelleen muotiin.

Riivaajat kertoo panslavismin ja ateismin mukanaan tuomasta hämmennyksestä venäläisessä kaupungissa. Romaanin keskeiset henkilöt edustavat erilaisia ideoita, jotka nielaisevat heidät lopulta kokonaan. Kiehtovia hahmoja ovat esimerkiksi Jumalaan uskova ja samalla ateismistaan kärsivä Shatov sekä itsemurhaa täydellisenä vapauden keinona puntaroiva Kirilov: “Todellinen vapaus koittaa vasta sitten, kun ei pidä väliä sillä elääkö vai kuoleeko.”

Historian hurma

Juonen sanotaan seuraavan Venäjän 1800-luvun poliittisia tapahtumia. Moskovassa murhattiin opiskelijanuorukainen ja tapauksen yhteydessä paljastui vallankumouksellinen salajuoni. Juonen aivoista tuli esikuva romaanin eräälle keskeiselle henkilölle, Peter Verkhovenskylle. Muitakin vastineita kirjasta on löydetty. Dostojevskin vihaama aristokraatti ja ateisti, kirjailija Turgenev, on saanut satiirisen ja hersyvän henkilöhahmon. Hän esiintyy itsestään tärkeänä kirjailijana, Karmazinovina.

Riivaajat on uusia, omillaan seisovia tekstiteorioita kannattavalle hämmentävä lukukokemus. Ulottuvuuksista uupuu paljon, jos ei perehdy kirjan historialliseen kontekstiin. Ranskalaista kirjallisuusteoreetikkoa, Roland Barthesia, mukaillen: tekstin hurmasta tuleekin historian hurmaa. Rikos ja rangaistus on tässä suhteessa toisenlainen psykologisena ja ajasta riippumattomana. Luonnollisesti myös Riivaajia voi lukea näin, vehkeilydraamana.

Riivaajia on pidetty rakenteellisesti ja kehittelyltään keskeneräisenä. Tämä saattaa olla osasyy siihen, että tekstiin kaipaa jotain lisää. Itse kuitenkin uppoudun Riivaajiin aina yhtä suurella mielenkiinnolla, ja lukukertoja on sentään takana jo useita. Lieneekö samaan romaaniin palaaminen osoitus riskinsietokyvyn puutteesta, piintyneistä tavoista vai mielikuvituksettomuudesta. Dostojevskin tapauksessa uusia lukukertoja ei tosin tarvitse puolustella. Hän veisi epäilemättä lukijansa suurten kysymysten äärelle, vaikka kirjoittaisi Aku Ankkaa.

Asiasanat: Dostojevski, Fjodor, Riivaajat, romaani, kirja-arvio, salajuoni, vehkeily, Roland Barthes, Aku Ankka, Venäjä.

Alice ei asu enää täällä | Martin Scorsese

2011-05-12T09:00:00.000+02:00

Kuinka erikoinen Scorsese-elokuva: pääosassa on nainen.

Elokuva	Alice Doesn't Live Here Anymore/Alice ei asu enää täällä
Vuosi	1974
Ohjaaja	Martin Scorsese
Pääosissa	Ellen Burstyn, Alfred Lutter, Kris Kristofferson, Harvey Keitel.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Robert Getchell
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Alice Doesn't Live Here Anymore (suomennettu nimellä Alice ei asu enää täällä) on hyväntuulinen draama kohtalon kolhimasta Alice Hyattista (Ellen Burstyn), joka on onnettomasti naimisissa. Mies ryyppää ja hakkaa, ja Alice puolustelee: “Ei hän ole ilkeä, vain vähän kovaääninen.”

Kun mies kuolee yllättäen auto-onnettomuudessa, Alice pakkaa 12-vuotiaan poikansa Tommyn (Alfred Lutter) mukaan ja aloittaa uuden elämän uudessa kaupungissa. Hän haaveilee laulajan urasta, jota pääsee kokeilemaan hetkeksi, kunnes rakastuu uuteen, jälleen väkivaltaiseen mieheen. Pahan kehä toistuu ja edessä on uusi lähtö. Seuraavalla paikkakunnalla tulokkaalle on tarjolla enää tarjoilijan hommia. Roadmovielle tyypilliseen tapaan päähenkilöt majoittuvat motelleissa, matelevat latteiden lähiömaisemien ohi ja pysähtelevät drive-in -ravintoloissa ja huoltoasemilla.

Elokuva kertoo päähenkilön itsenäistymisestä. Alice osoittautuu miehensä ikeestä päästyään räväkäksi tädiksi, joka ei epäröi näyttää poikansa edessä omaa keskenkasvuista puoltaan. Hän vastaa vedenroiskutukseen kunnon vesisodalla. Pääosaa esittävä Ellen Burstyn säteilee sisäistä voimaa. Alicen sadistisena miesystävänä kuvassa vilahtaa Harvey Keitel ja inhimillisempänä maatilanisäntä Kris Kristofferson. Näkyviä ja lämmöllä tehtyjä rooleja näyttelevät Alicen tarjoilijakollegoina esiintyvät Diane Ladd ja Valerie Curtin.

Asiasanat: Martin Scorsese, Alice Doesn't Live Here Anymore, Alice ei asu enää täällä, elokuva, elokuva-arvio, Yhdysvallat.

Hukassa Kiinassa | Urbaanit nomadit

2011-05-06T11:15:00.007+02:00

Monikansallinen kirjailija J. Maarten Troost tunnetaan kirjastaan Kannibaalien seksielämä, The Sex Lives of Cannibals. Uusimmassa teoksessaan hän harkitsee Kiinaa uudeksi kotimaakseen ja lähtee muutaman kuukauden tiedustelumatkalle.

Lost on Planet China: One Man's Attempt to Understand the World's Most Mystifying Nation (2008, ei suomennettu) alkaa varoituksella: Troost ei ole asiantuntija, vaikka on kirjoittanut Kiinasta paksuhkon kirjan. Hän ei tunne maan historiaa ja kieltäkin hän osaa niin vähän, että saa aikaan vain väärinymmärryksiä.

Alun varoitus parodioi yritysten vastuuvapauksia, mutta lienee paikallaan myös vaativille matkakirjojen lukijoille. Troostin kirja ei tarjoa maassa matkanneelle uutta. Jokainen Kiinan-kävijä tuntee Troostin koomisesti kuvaaman tilanteen. Iltaisin hotellihuoneeseen tulee outoja puhelinsoittoja. Niiden tarkoitus ei valkene kielipuolelle sisällöstä, vaan illan hämärtyessä viereisistä huoneista kuuluvista äänistä.

Viihdyttävää stereotyyppistä toilailua

Uuden tiedon jakaminen ei ole ainoa eikä usein edes kohdallinen kirjan arviointiperuste. Näin ei ole myöskään Troostin tapauksessa. Lost on Planet China on viihdyttävä. Päähenkilö hämmästelee ja toilailee matkallaan kuin Liisa ihmemaassa. Kirjoitustyylistä on helppo arvata, että Troostin omaan mielilukemistoon kuuluu brittiläinen matkakirjallisuuden klassikko, Eric Newby. Molemmat laittavat itsensä alttiiksi harjoittamalla itseironiaa ja —vähättelyä.

Kirjan alkupuolella vitsit kiinalaisen ja länsimaisen kulttuurin epäyhteensopivuudesta naurattavat makoisasti, mutta kohta alkaa kaivata moniarvoisempaa tulkintaa. Kiinalainen kulttuuri on länsimaisen tavoin kaukana yhtenäisestä. Maasta löytyy mitä erilaisempia alueellisia ja alakulttuureja. Harva kiinalainen edes kutsuu itseään kiinalaiseksi, vaan samastuu alueeseensa. Siksi kirjan alaotsikko “Yhden miehen yritys ymmärtää maailman mystisintä kansakuntaa” vie Troostin tekstiä harmillisesti yksiulotteisen kioskikirjallisuuden suuntaan.

Puoliväliä lähestyttäessä stereotyyppinen ja pakkomielteinen vitsinvääntö alkaa hieman puuduttaa ja loppua odottaa malttamattomana. Sitten seuraa yllätys. Arvio tylsäksi muuttuneesta kirjasta täytyy pistää uusiksi, kun kirjan kruunaa odottamattoman hieno, komediallinen päätös. Epätasaisuudesta ja toisteisuudesta huolimatta Troostin tapa kirjoittaa on sympaattinen.

J. Maarten Troost on tsekkiläis-hollantilaista sukujuurta. Hän on asunut Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Kiina oli hänestä liian saastunut kelvatakseen uudeksi kotimaaksi.

Asiasanat: J. Maarten Troost, matkakirja, Lost on Planet China, Eric Newby, itseironia, Kiina, Yhdysvallat, urbaanit nomadit, urbaani nomadi.

Love And Death | Woody Allen

2011-04-27T10:48:00.004+02:00

Woody Allenin parodia venäläisen kirjallisuuden klassikoista vilisee kasakkahattuisia partasuita, huivipäisiä baabushkoja ja ortodoksipatriarkkoja. Allen itse istuu joukkoon kuin kala kuivalle maalle, kuten komediaan sopiikin.

Elokuva	Love And Death/Sota ja rakkaus eli älkää ampuko Napoleonia
Vuosi	1975
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Diane Keaton
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia, parodia
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:nä

Love and Death (1975) on Woody Allenin Sota ja rauha ja Rikos ja rangaistus, parodia venäläisen kirjallisuuden klassikoista. Tarina alkaa dramaattisesti. Päähenkilö Boris Grushenko (Woody Allen) odottaa kuolemantuomiota Napoleonin murhayrityksestä ja pohtii: “Jos jumala on olemassa, hän on luuseri.”

Borisin vaiheita seurataan nuoruudesta rikokseen. Hän on vastahakoinen sankari, joka istuu elokuvan alussa teini-ikäisenä ullakolla miettimässä moraalia, jumalaa ja olemassaoloa pistooli kädessä kuten kunnon dostojevskiläisen kuuluu.

Kun Napoleon hyökkää Itävaltaan, alkaa sota. Pasifisti Boris lähtee rintamalle perhoskokoelma ja -haavi kädessään. Seuraa hieman samankaltaista kohellusta kuin komediassa Bananas, jossa Woody Allen törttöilee eteläamerikkalaisella sissileirillä. Tällä kertaa hän lentää kuulana tykin suusta ja saa kuulla motivaatiopuheita, joissa pelotellaan ranskalaisvaltaajien uhalla: “Haluatteko perheidenne syövän joka aterialla souffléta ja croissanteja?” Rintamalla kiertää isänmaallisesti blini-myyjä ja kuvassa vilahtaa myös pari cheerleaderiä kuin imperialistisena tulevaisuuden visiona.

Sotaisa tunnelma ulottuu ylhäisön makuuhuoneisiin. Kreivit ja kreivittäret sopivat salaisia yöllisiä tapaamisia. Boris vetää puoleensa kaunotar Alexandra Ivanovnan (Olga Georges-Picot), mikä johtaa tietysti kaksintaisteluun ennen kuin Boris purjehtii avioliiton satamaan nuoruudenrakkautensa Sonian (Diane Keaton) kanssa.

Perinteisellä tilannekomiikalla on loisteliaat puitteet salongeissa ja palatseissa, joissa soi kamarimusiikki, sinfoniat ja ooppera. Amerikkalaiset pääosan näyttelijät istuvat venäläisten karvahattujen alle kehnosti, mikä vain korostaa elokuvan parodista luonnetta. Amerikkalaiset osaavat harvoin tulkita venäläisyyttä, mutta Allenilta sekin sujuu komedian ja korkeakirjallisten viittausten keinoin yhtä vaivattomasti kuin sci-fi- tai dokumenttiparodiat.

Asiasanat: Woody Allen, Love and Death, Sota ja rakkaus eli älkää ampuko Napoleonia, komedia, elokuva, elokuva-arvio, Diane Keaton, Sota ja rauha, venäläinen klassikko, moraali, jumala, olemassaolo, Napoleon, sota.

Perussuomalaiset eli True Finns

2011-04-24T06:15:00.006+02:00

Selailin vanhaa Bangkok Post -sanomalehteä, jossa oli noteerattu Suomen tuore vaalitulos. Perussuomalaiset oli käännetty muotoon True Finns eli tosisuomalaiset.

Olisiko osuvampi käännös Simple, Yksinkertaiset? Vai Basic, Alkeelliset tai ehkä jopa Elementary eli Perus- aivan kuten sanassa peruskoulu. Ajatuskulku olisi näissä käännöksissä yhtä yksinkertainen kuin perussuomalaisten populismissa: me ei haluta muita meidän jääkaappiin syömään meidän maksalaatikkoja, juomaan meidän viinoja ja viemään meidän naisia. Hus pois pahat ulkomaalaiset!

Mikä sitten on meidän? Suomalaisuus on pelkkää ruotsalaista ja venäläistä lainaa, kuten kansallisfilosofi J.V. Snellman postmodernin tekotaiteellisesti totesi. Kansallisuusaate vain sattui sopimaan 1800-luvulla eliitin pirtaan, sillä sen avulla kansa saatiin sidottua turpeeseen ja pidettyä nöyränä.

Vuosisadat ovat vaihtuneet, mutta kansallismielisyys palvelee yhä valtaa tavoittelevien pyrkimyksiä. Äänestäjille luvataan valoisampaa tulevaisuutta, mutta tosiasiassa hyöty sataa puolue-eliitin laariin. Ahneus ja korruptio korjaavat tilanteen onneksi nopeasti. Vai tietääkö joku puolueen, joka olisi pitänyt lupauksistaan kiinni ja ajanut muuta kuin omaa etuaan missään maailmassa?

Asiasanat: Perussuomalaiset, True Finns, Simple Finns, Basic Finns, Elementary Finns, politiikka, populismi, rasismi, ulkomaalaisviha, kansa, oma etu, korruptio, ahneus, Timo Soini, Suomi.

Rakastelua Jean-Philippe Toussaint'n tapaan

2011-04-19T12:58:00.007+02:00

Belgialaisen Jean-Philippe Toussaint'n puhdas ja tarkkapiirtoinen kieli vie metafyysiselle matkalle näennäisen yksinkertaisen tarinan muodossa.

Faire l'amour (2002, ei suomennettu.) eli Rakastella on kuvaus yhdestä yöstä Tokiossa, rakkaussuhteen päättymisestä. Se on sensuelli ja julma sortumatta kliseisiin.

Toussaint'n tyyli on muuttunut edellisten teosten, etenkin Kylpyhuoneen jälkeen vuolaammaksi. Tarina on silti tuttuun tapaan minimalistinen. Siitä ei käy ilmi, miksi pariskunta eroaa ja mikä on heidän historiansa. Kertoja sanoo: “Rakastimme, mutta emme enää sietäneet toisiamme.” Kertoja on tuttuun tapaan nimetön ja vailla merkittäviä ominaisuuksia, mutta tällä kertaa hänellä ei ole kylpyhuoneessa majailevan kollegansa herkullista ja hienovireistä ironian tajua.

Faire l'amour on melankolinen ja kiinnittyy hetkeen: ajatuksiin, tekoihin, esineisiin, valoihin, varjoihin. Kieli on yhtä aikaa poeettista ja metafyysistä sileän pinnan alla.

Aikaeron tuomaa unetonta yötä lumisessa Tokiossa täyttävät pinnan alla muhiva intohimo ja tunteiden julmuus, höyryävät cappuccinot ja yöllinen uinti hotellin katolla uima-altaassa. Kaiken ylle heittää uhkaavan varjon kertojan matkalaukussa kuljettama suolahappo. Toussaint'n erikoislahja on kirjoittaa tuokiokuvia, tiivistyneitä hetkiä, jotka ovat itsessään täysiä.

Asiasanat: Jean-Philippe Toussaint, Faire l'amour, romaani, kirja-arvio, Ranska, Tokio, Japani.

Manhattanin murhamysteeri | Woody Allen

2011-04-15T05:04:00.005+02:00

Mitä tehdä, kun keski-ikä vaivaa ja parisuhde on muuttunut tylsäksi? Woody Allenin murhamysteerissä aletaan leikkiä yksityisetsivää.

Elokuva	Manhattan Murder Mystery/Manhattanin murhamysteeri
Vuosi	1993
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Diane Keaton, Anjelica Huston, Alan Alda
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Woody Allen, Marshall Brickman
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Manhattan Murder Mystery (1993, suomennettu nimellä Manhattanin murhamysteeri) on hauska pieni komedia. Se kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, Liptonista (Woody Allen) ja Carolista (Dianne Keaton), joiden elämä on muuttunut vaimon mielestä turhan tylsäksi. Jännitystä haetaan naapurinrouvan kuolemasta. Carol epäilee aviomiestä murhasta. Hän tunkeutuu miehensä vastustuksesta huolimatta naapurien asuntoon etsimään johtolankoja.

Vaikka murha kutkuttaa mieltä ja antaa aihetta spekulaatioille, ei se ole elokuvan keskiössä. Valokeila on suunnattu Carolin ja Liptonin suhteeseen. Parin yhteiselo on harmonista, mutta elämältä halutaan erilaisia asioita. Carolista murha on jännittävintä, mitä heille on avioliiton aikana tapahtunut, kun taas Liptonin mielestä se on liiankin jännittävää. Hänelle olisi riittänyt kalastusretki tai isänpäivän vietto.

Carolin leikkikumppaniksi tulee pariskunnan yhteinen ystävä Ted (Alan Aida), jolla seikkailunhalua riittää. Sukeutuu kilpailutilanne, joka ajaa kustantajana työskentelevän ja heiveröisen Liptonin yrittämään parhaansa klaustrofobiasta ja muista neurooseistaan huolimatta.

Kukapa ei olisi joskus kaivannut päähenkilöiden tavoin elämäänsä ruudinkäryä? Elokuvaan on helppo samastua ja nauttia taidokkaasti toteutetusta ja höyhenenkevyestä ajatusleikistä, jossa täydennetään murhatarinan aukkoja. Päästään identiteetin vaihtoon, tuoreeseen rakkauteen ja vanhan alta pois raivaamiseen, täydelliseen rikokseen. Mutta onko sellaista olemassa? Viekö kaunis teoria voiton tapahtumista?

Asiasanat: Woody Allen, Manhattan Murder Mystery, Manhattanin murhamysteeri, elokuva, elokuva-arvio, komedia, mysteeri, Diane Keaton, Alan Aida, Anjelica Huston, murha, yksityisetsivä, keski-ikä, pariskunta, tylsyys, jännitys, ajatusleikki, Manhattan, New York, Yhdysvallat.

Eksistentialistinen sankari

2011-04-09T12:02:00.007+02:00

Näytelmäkirjailija Eugène Ionesco on kirjoittanut yhden ainoan romaanin. Se kertoo miehestä, joka saa 35–vuotiaana perinnön ja vetäytyy maailmasta. Hänestä tulee filosofi.

Romaani Le solitaire (1973, suomennettu nimellä Erakko) on tuttua Ionescoa. Lyhyitä, yksinkertaisia lauseita ja eksistentialismin teemoja.

Päähenkilö ei tunne olevansa kotonaan maailmassa tai omissa nahoissaan (“Je me sentais mal à l'aise dans ma peau”). Hän tuntee inhoa (“la nausée”), kärsii muista ihmisistä (“les autres”), pohtii tyhjyyttä ja olematonta (“le néant”). Hän on elämässään kuin Sisyfos, joka palaa aina alkuunsa (“retourne sans cesse au commencement”).

Päähenkilö viettää pikkuporvarillista elämää ja pohtii asioita. Yksityiskohtaiset kuvaukset hänen päiväohjelmastaan luovat mielenkiintoisen, estoisen sankarin henkilökuvan, mutta loppuratkaisu jättää hieman onton olon. Samaa ei tapahdu Ionescon näytelmissä, kuten Oppitunnissa ja Sarvikuonoissa. Näytelmän toiminnallisuus sopii miehen pirtaan sittenkin paremmin.

Asiasanat: Ionesco, Eugène Ionesco, näytelmäkirjailija, Le solitaire, romaani, Oppitunti, Sarvikuonot, eksistentialismi, inho, vieraus, Sisyfos.

Äänestä Santeri eduskuntaan!

2011-04-01T05:11:00.007+02:00

Olet saattanut jo ehdokaslistoilta huomata, että Santeri on ehdolla tulevissa eduskuntavaaleissa. Ehdokkuuden takia olemme pikapuoliin palaamassa Suomeen ja kaipaisimme vinkkejä sopivista vuokra-asunnoista Helsingin keskustan tuntumassa. Merinäköala ja oma puutarha olisivat plussaa.

Santerin vaaliteemoihin kuuluvat monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus, antinationalismi, yksilönvapaudet, veganismi, paganismi, moottoriajoneuvojen käytön kieltäminen ja taloudellinen yhdenvertaisuus.

Santeri on sitoutunut vaatimaan julkisen sektorin puolittamista talouden tasapainottamiseksi. Lisäksi hän ajaa talouden ja tuotannon laskua teemalla “vähemmän on enemmän”. Pelastamalla maapallon pelastamme itsemme. Tervetuloa osallistumaan kampanjaan, levittämään sanaa ehdokkuudesta ja lahjoittamaan rahaa.

Voit lukea lisää Santerin vaaliteemoista virallisilta vaalisivuilta osoitteessa http://sites.google.com/site/aanestasanterieduskuntaan

Menestystä Santerille!

Asiasanat: Santeri Kannisto, eduskuntavaalit, 2011, äänestä, tue, vaalirahoitus, lahjoita, anna rahaa, lähetä rahaa, paljon rahaa, enemmänkin saa lahjoittaa, ihan totta, kiitos.

Viattomuuden aika | Martin Scorsese

2011-03-23T21:16:00.005+01:00

Rikas epookkidraama kuvaa sisäistä tyhjyyttä ja tukahdutettuja tunteita.

Elokuva	The Age Of Innocence/Viattomuuden aika
Vuosi	1993
Ohjaaja	Martin Scorsese
Pääosissa	Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer, Winona Ryder, Joanne Woodward, Geraldine Chaplin, Richard E. Grant, Miriam Margolyes
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Jay Cocks, Martin Scorsese. Perustuu Edith Wartonin samannimiseen romaaniin (1920).
Suomessa	Saatavana DVD:llä

The Age Of Innocence (1993, suomennettu nimellä Viattomuuden aika) perustuu Edith Whartonin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun romaaniin (1920). Se ei tunnu ilmeiseltä valinnalta ohjaajalle, jonka työt ovat olleet verisiä ja paranoidisia macho-kulttuurin tuotteita, kuten Mean Streets, Taxi Driver, Raging Bull ja Casino.

Scorsesea kiinnostivat Whartonissa tukahdutetut tunteet ja intohimot sekä pyrkimys status quohon, tapojen ja sosiaaliluokkien pysyvyyteen. Kysymykset ovat edelleen mitä ajankohtaisempia. Ihmiset verhoutuvat naamioin toisten katseelta ja näin tehdessään hukkaavat itsensä, omat ajatuksensa, tunteensa ja vapautensa. Niin yhteiskunnassa kuin yksilöiden elämässäkin kaikki on ennakoitavaa, tuttua ja säädyllistä aina tekopyhyyteen asti, kunnes jokin ulkopuolinen voima horjuttaa järjestystä.

Viattomuuden ajassa ulkopuolista voimaa edustaa Euroopasta saapunut kreivitär Ellen Olenska (Michelle Pfeiffer), jonka menneisyys ja käyttäytyminen kuohuttaa New Yorkin vanhoillisia seurapiirejä. Kreivitär Olenska ei kunnioita etikettiä. Hän on eroamassa aviomiehestään vasten yleistä moraalikäsitystä. Hän muodostaa uhan ja häntä hyljeksitään, kunnes salaisesti uusia ideoita kannattava lakimies Newland Archer (Daniel Day-Lewis) auttaa hänet alkuun.

Juonikaskasvoinen Newland muistuttaa hieman Choderlos de Lacloksen varakreivi Valmontia, joka on kirjeromaaniin perustuvan elokuvan Valheita ja viettelijöitä (1988) päähenkilö. Newland on tosin edeltäjäänsä nähden pidättyväisempi intohimoissaan. Vaikka hän rakastuu kreivitär Olenskaan, hän ei peru avioliittoaan sievän, lapsenomaisesti sulhastaan ihailevan May Wellandin (Winona Ryder) kanssa. Nuoripari lähtee Lontooseen katsomaan vanhan maailman nähtävyyksiä kuten tapoihin kuului.

Newland palaa vain sisäisesti. Rohkeimmillaan hän tunnustaa kreivittärelle katkeraan sävyyn, että tämä antoi hänelle ensi silmäyksen oikeaan maailmaan, mutta pakotti sitten takaisin valheelliseen. Newland on New Yorkin seurapiirien jäsenten tavoin tehnyt elämästään vankilan ja mieluummin teeskentelee. Ylhäisön arvomaailma on pikkuporvarillisuudessaan kuin Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä. Todellisia tunteita eletään vain oopperan ja teatterin näyttämöllä, jonne ylhäisö tungeksii ahkeraan.

Elokuva on paitsi vaikuttava kuvaus elämättömästä elämästä, myös näyttävä epookkidraama 1870–luvun New Yorkista. Kamera kiertää kristallikruunuissa ja -laseissa, posliiniastioissa, pöytähopeissa, taidokkaasti asetelluissa ruoka-annoksissa, ylellisten sisustusten yksityiskohdissa kuten takkatulessa, muotokuvissa, sikarilaatikoissa, kukissa ja sylikoirissa. Kaikki on asetelmallista. Illallispöydässä kamera kohdistuu puhujaan, jonka ympärillä on kaksi kynttilää kehyksinä. Kuvat korostavat teennäisyyttä. Kaikki julkiset esiintymiset on tarkkaan harkittu ja suunniteltu. Aitoudelle ja välittömyydelle ei ole sijaa: “Kaikki elivät hieroglyfisessä maailmassa. Oikeita asioita ei koskaan sanottu tai tehty tai edes ajateltu. Niitä esittivät keinotekoiset merkit.”

Tarina on saagamainen. Sitä johdattaa Scorseselle tuttuun tapaan minäkertoja, joka tekee elokuvaan hieman kirjallisen, tosin myös sisältöä tukevan harkitun vaikutelman.

Asiasanat: Martin Scorsese, The Age Of Innocence, Viattomuuden aika, elokuva, elokuva-arvio, draama, Daniel Day-Lewis, Michelle Pfeiffer, Winona Ryder, pikkuporvarillinen, säädyllinen, tukahdutetut tunteet, New York, Yhdysvallat.

Vähemmän haitallista | Eufemismit

2011-03-14T21:17:00.007+01:00

Ydinvoiman sanotaan olevan vähemmän haitallista kuin hiilivoima. Se ei saastuta eikä ilmaan vapaudu radioaktiivisia hiukkasia, kuten hiilen poltosta.

Jos ydinvoimalan jäähdytys pettää, on vähemmän haitallista päästää reaktorista höyryä ulos kuin antaa reaktorin ylikuumeta.

Yleisölle on vähemmän haitallista vakuuttaa kaiken olevan kunnossa, sillä muuten seuraisi paniikki ja vielä suurempia haittoja kuin karkuun päässeestä säteilystä.

On vähemmän haitallista jäähdyttää ylikuumenevaa reaktoria merivedellä ja ohjata säteilevä vesi takaisin mereen kuin antaa reaktorin ylikuumentua.

On vähemmän haitallista kertoa karkuun päässeen säteilyn olevan lähes normaalia taustasäteilyä kuin lietsoa paniikkia ja ajaa ihmiset hamstraamaan jodia.

On vähemmän haitallista kertoa reaktorin räjähtäneen, mutta sen suojakuoren pitävän, kuin aiheuttaa jättimäinen, hallitsematon muuttoaalto pois radioaktiivisen laskeuman tieltä.

Kun reaktori on sulanut, on vähemmän haitallista kertoa, että se saadaan turvallisesti peitettyä eikä säteilyä pääse jatkossa enää ilmaan.

On vähemmän haitallista kertoa ihmisille, että uusi suojakuori pitää ja he ovat turvassa kuin kertoa heidän kuolevan pian säteilyyn. Ei ole mitään syytä rasittaa heidän viimeisiä elinpäiviään turhilla teknisillä yksityiskohdilla.

Vai olisiko sittenkin vähemmän haitallista vähentää kulutusta vastaamaan paremmin maapallon kantokykyä kuin käyttää ydinvoimaa?

Asiasanat: Ydinvoima, vähemmän, haitallista, kivihiili, hiukkanen, säteily, radioaktiivinen, laskeuma, turvallista, STUK, säteilyturvakeskus.

Huhtikuun tytöt | Reijo Mäki

2011-03-07T12:02:00.005+01:00

Reijo Mäen kuudestoista yksityisetsivä Vares -kirja on moni-ilmeisempi ja rönsyilevämpi kuin koskaan.

Kauniille naisille perso Jussi Vares saa haastavan tehtävän. Hän tutkii Kyllikki Saaren ja Bodom-järven murhille vertoja vetävää historiallista rikosta. Kolme kaunista tyttöä on kadonnut peräjälkeen tietymättömiin. Kaksikymmentä vuotta vanha rikos on edelleen ratkaisematta.

Jeesus ratkaisee rikoksen

Tarina rönsyilee niin, että Vareksen tutkimuksia tärkeämmiksi nousevat hänen tuttunsa alamaailmasta ja eduskunnasta. Dekkarisarjan sex appeal lienee siinä, että lukijat — ennen kaikkea turkulaiset — saavat hänen kauttaan tutustua arkisen ympäristönsä jännittävämpään ja kiihottavampaan puoleen: alamaailmaan, S/M-piireihin, erotomaanien kokouksiin ja julkkisten salattuun elämään. Kun Vareksen aika kuluu enimmäkseen Turun mafiaa tavatessa apteekkiravintolassa, rikoksen ratkaisee lopulta hänen adoptoimansa kissa Jeesus.

Mäen dekkareissa ihmiset puhuvat kuten arkielämässäkin: jaarittelevat, kertovat puujalkavitsejä ja viljelevät kliseitä. Pitkä tarina soljui kuitenkin äänikirjana leppoisasti.

Asiasanat: Reijo Mäki, Huhtikuun tytöt, rikos, murha, katoaminen, yksityisetsivä, Jussi Vares, Turku, turkulainen, klisee, puujalkavitsi, kirja, arvio, kirja-arvio.

Muodikkaasti maahanmuuttokriittinen? | Eufemismit

2011-02-25T10:06:00.007+01:00

Kuulin juuri, että Pirkanmaan piraatit ovat vaaliliitossa Muutos 2011 -liikkeen kanssa. “Ei kiitos”, sanon minä.

Muukalaisvastaisuus eli kauniimmin sanottuna maahanmuuttokriittisyys edustaa politiikan populismia. Sen avulla liikutellaan pelokkaita kansan syviä rivejä ja vieläpä varsin onnistuneesti. Ideologian kannattajille ennustetaan murskavoittoa kevään vaaleissa. Jopa suvaitsevat ja liberaalit kandidaatit näyttävät etsiytyneen samalle haaskalle.

Rasismia ruokkivat vieraan ja toiseuden pelko. Minulle toiseus ja vieraissa kulttuureissa eläminen ovat olleet vuosikausia arkipäivää enkä voi sanoa nauttineeni rasismista, jota olen saanut kohdata valkoisen ihonvärini takia. Siksi en halua sellaista Suomeen enkä minnekään muuallekaan. Populistinen rasismi, joka rakentaa ihmisten ja kansojen välille rajoja, ei kuulu minun maailmankuvaani, jossa valtiot ja isänmaat ovat turhia menneen maailman dinosauruksia.

Niin kauan kuin Piraatit ovat liittoutuneet Muutos 2011:n kanssa, en tue sitä enkä mitään muutakaan puoluetta.

Asiasanat: rasismi, muukalaisvastaisuus, muukalaisviha, maahanmuuttokriittisyys, mamu, maahanmuuttaja, Muutos 2011, piraattipuolue, Pirkanmaan piraatit.

La Habanera sai kasvojenkohotuksen

2011-02-20T01:15:00.009+01:00

Julkaisimme kuusi vuotta sitten ensimmäisen painoksen La Habanerasta, joka kertoo matkastamme oravanpyörästä onnenpyörään. Se oli ensimmäinen Santerin kanssa yhdessä kirjoittamamme kirja ja myös ensimmäinen vapaa sähkökirjani.

Teimme kirjasta myös englanninkielisen raakakäännöksen ja toivoimme, että joku innostuisi oikolukemaan kirjan. Kuluneina vuosina monet aloittivat työlään urakan, mutta kukaan ei saanut sitä täysin valmiiksi.

Pari viikkoa sitten saimme sähköpostia toiselta urbaanilta nomadilta, joka oli lukenut suomenkielisen La Habaneran ja tarjoutui auttamaan englannin kielenhuollossa. Nyt paranneltu laitos on valmis ja myös taitto ja typografia on korjattu. La Habaneran neljäs, korjattu painos on saatavilla sähköisessä kirjastossani.

Matka muistoihin

Korjauksia oikolukiessamme kirja tuntui edelleen kohdalliselta. Joitakin asioita on elämästämme karsiutunut, kuten tupakointi, eläinperäiset tuotteet, kahvilat ja ravintolat. Muu on kutakuinkin ennallaan. Vanhan tekstin lukeminen oli matka muistoihin ja herätti innostuksen käydä taas jossain vaiheessa Brasiliassa ja La Habanerassa.

Suomen ja englannin lisäksi kirjasta on tarjolla israelilaisen Noam Ben-Arin kääntämä hepreankielinen laitos. La Habanera on kieliversioiden ansiosta ylivoimaisesti suosituin teoksemme. Haluan kiittää kaikkia projektiin osallistuneita vapaaehtoisia, Tomi Astikaista oikoluvusta, palautetta lähettäneitä ja kaikkia kirjan lukeneita. Olisiko sinulla mielenkiintoa kääntää kirjaa jollekin uudelle kielelle?

Asiasanat: La Habanera, Matkalla oravanpyörästä onnenpyörään, The Escape From The Rat Race, Tomi Astikainen, vapaaehtoinen, vapaa, sähkökirja, oikoluku, 4. painos, englanti, heprea, oravanpyörä, elämäntaito..

Elokuva Moskiittorannikko

2011-02-09T05:00:00.007+01:00

Työnantajansa nuivuuteen ja amerikkalaiseen kulutuskulttuuriin tympääntynyt Allie Fox (Harrison Ford) myy talonsa ja muuttaa perheineen Väli-Amerikan viidakkoon.

Elokuva	Mosquito Coast/Moskiittorannikko
Vuosi	1986
Ohjaaja	Peter Weir
Pääosissa	Harrison Ford, Helen Miller, River Phoenix.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama, seikkailu
Käsikirjoitus	Paul Theroux, Peter Schrader
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Perhe nurisee radikaalista ratkaisusta, mutta keksijäisällä kiiluu silmissä mahdollisuus toteuttaa omia unelmiaan. Hän rakentaa perhettä työvoimanaan käyttäen lukaalin ja valtavan jääpalakoneen, joka aiheuttaa paikallisissa alkuasukkaissa ensin pelkoa, sitten ihastusta.

Elokuva Mosquito Coast (1986, suomennettu nimellä Moskiittorannikko) perustuu matkakirjailija Paul Theroux'n samannimiseen romaaniin. Sen mustavalkoinen asetelma uusintaa siirtomaa-ajan arvoja ja käsityksiä valkoisesta herruudesta.

Kolonialismin absurdiutta kuvaa hupaisasti kohtaus, jossa perhe viettää parhaimpiinsa sonnustautuneena kiitospäivää — keskellä palmunlehväviidakkoa. Mikä on muuttunut? Olosuhteita lukuun ottamatta ei mikään. Keksijäisä hamuaa edelleen tunnustusta työstään.

Harrison Ford on pääroolissa uskottavan maaninen. Hänen käytöksensä muuttuu elokuvan kuluessa yhä eksentrisemmäksi. Hän halveksuu lastensa haikailua tv:stä ja entisen kodin tarjoamista mukavuuksista ja haluaa sanoutua irti sivilisaatiosta kokonaan. Kun hänen rakas jääpalakoneensa tuhoutuu, hän huudahtaa: “I'm free. I'm happy.”

Foxille tilanne ei kuitenkaan ole valinta. Asiat lipuvat pois hänen hallinnastaan ja utopia muuttuu dystopiaksi. Samalla filmin sävy muuttuu yhä paatoksellisemmaksi ja melodramaattisemmaksi. Poissa on Theroux'n kirjassaan viljelemä ironia ja läntisen yhteiskunnan kritiikki. Seurauksena on moraalitarina.

Asiasanat: Peter Weir, Mosquito Coast, Moskiittorannikko, Paul Theroux, elokuva, elokuva-arvio, kulutusyhteiskunnan kritiikki, kulutusyhteiskunta, muutos, utopia, dystopia,Yhdysvallat.

Senkin sika!

2011-02-04T08:09:00.003+01:00

Ranskalaisen Marie Darrieussecqin tarina kertoo naisesta, joka muuttuu emakoksi.

Truismes (P.O.L, Pariisi, 1996. Suomennettu nimellä Sikatotta) on Darrieussecqin suurta kohua herättänyt esikoisromaani. Kertojana on työtön, kaunis nuori nainen, joka pestataan parfyymikaupan takahuoneeseen “hierojaksi”. Asiakkaat kohtelevat häntä eläimenä ja vähitellen hän myös muuttuu sellaiseksi.

“Bizarre”, tiivisti kirjan sisällön sitä minulle suositellut kirjastonhoitaja. Vaikka itse tarina jäi etäiseksi, outous piti otteessaan. Tarinan tehoa laimensivat vain alkusanat, joissa kertoja paisuttelee kirjan mahdollisesti aiheuttamia reaktioita:

Je sais à quel point cette histoire pourra semer de trouble et d'angoisse, à quel point elle perturbera de gens. Je me doute que l'éditeur qui acceptera de prendre en charge ce manuscrit s'exposera à d'infinis ennuis.

Tiedän, missä määrin tämä tarina saattaa kylvää hämmennystä ja ahdistusta, kuinka paljon se häiritsee ihmisiä. Epäilemättä käsikirjoituksen hyväksyvä kustantaja asettaa itsensä alttiiksi loputtomille vaikeuksille.

Alku- ja loppusanat voisi kieltää romaaneissa, paitsi jos niitä käytetään ovelasti—lukijan harhauttamiseen.

Asiasanat: Marie Darrieussecq, Truismes, Sikatotta, romaani, kirja-arvio, metamorfoosi, sika, nainen, Ranska.

Parasta Brooklynia elokuvassa Blue In The Face

2011-01-30T03:41:00.005+01:00

Kun Paul Auster ja Wayne Wang saivat ohjattua Smoken, he tekivät kylkiäisfilmin. Se on kunnianosoitus kirjailijan kotipaikalle, Brooklynille.

Elokuva	Blue In The Face
Vuosi	1995
Ohjaajat	Paul Auster, Wayne Wang
Pääosissa	Harvey Keitel, Roseanne Barr, Lou Reed, Michael J. Fox
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Paul Auster, Wayne Wang
Suomessa	Saatavilla DVD:nä

Blue In The Face on vapaamuotoinen jatko-osa elokuvalle Smoke. Ohjaajat Paul Auster ja Wayne Wang jäivät kuvausten jälkeen brooklyniläiseen tupakkakauppaan, kutsuivat tuttaviaan käymään ja antoivat kameran pyöriä. Elokuva sai nimensä siitä, että näyttelijöillä oli lupa puhua siihen asti, että henki loppuu.

Elokuvan seremoniamestarina on Smoken tavoin hyväntuulinen kauppias Auggie Wren (Harvey Keitel). Hänellä on seuranaan hieman yksinkertainen apupoika, hutsahtava latinoheila ja joukko kanta-asiakkaita, joiden kanssa viriää pseudofilosofisia keskusteluja muun muassa tupakanpoltosta. Elokuvaohjaaja Jim Jarmusch tulee polttamaan Auggien kanssa viimeisen tupakkansa. Hän ihmettelee, miksi elokuvissa panoksettomat aseet heitetään aina menemään kuin ne olisivat tupakantumppeja.

Blue In The Face on sarja tuokiokuvia. Jazz-bändi soittaa kaupan edessä, kun brooklyniläiset kertovat tilastoja ja anekdootteja kotikulmistaan ja valottavat paikallisia tapoja. Kamera kiertää kaupungilla ja välillä näytetään väläyksiä mustavalkoisesta menneisyydestä ennen kuin baseball-joukkue The Dodgers muutti Brooklynistä Los Angelesiin. Tunnelma on leppoisan nurkkakuntainen. Välillä kitaransoitto ja yhteislaulut viittaavat pikemminkin irkkubaariin kuin kansojen sulatusuuniin.

Elokuva saattaa jäädä vieraaksi, jos ei ole nähnyt Smokea, tosin nimekäs näyttelijäkaarti paikkaa puutetta. Elokuvassa esiintyvät mm. muusikko Lou Reed, joka kertoo harkinneensa New Yorkista pois muuttoa jo 35 vuotta. "I'm almost ready," mies vakuuttaa. Mukana ovat myös näyttelijät Michael J. Fox ja Roseanne Barr ja Madonnakin nähdään toimittamassa Auggielle musiikkisähkettä.

Asiasanat: Paul Auster, Wayne Wang, Blue In The Face, elokuva, elokuva-arvio, Smoke, Auggie Wren, Harvey Keitel, Roseanne Barr, Michael J. Fox, Lou Reed, Jim Jarmusch, Madonna, Brooklyn, New York, Yhdysvallat.

Hahmontunnistuksessa eletään eilistä | William Gibson

2011-01-24T09:20:00.003+01:00

William Gibson on kulkeutunut Hahmontunnistuksessa kauas juuriltaan kyberpunkista. Köykäinen tarina ja nuortenkirjoista muistuttava päähenkilö tuovat mieleen Carolyn Keenen Neiti Etsivä -tarinat.

Pattern Recognition (2003. Suomennettu nimellä Hahmontunnistus.) -romaanin päähenkilönä seikkailee 32-vuotias Cayce Pollard, logoihin erikoistunut coolhunter, joka työskentelee mainostoimiston palveluksessa. Hänen erityislahjakkuutenaan on haistella orastavia trendejä ja arvioida yritysten logoja.

Henkilökohtaisessa elämässään Cayce kärsii logoallergiasta ja suosii sen vuoksi brändittömiä tuotteita. Kun Cacey saa tehtäväkseen selvittää nimettömien videoclippien tekijän henkilöllisyyden, tehtävä johdattaa hänet ensin Japaniin, sitten Venäjälle.

Kyberpunkilla kuuluisuuteen ponnahtanut William Gibson teki uransa alkuaikoina oikeaan osuneita ennustuksia mm. tosi-tv:n suosion kasvusta. Hänen aikaisemmat romaaninsa ovat sijoittuneet tulevaisuuteen, mutta Hahmontunnistuksessa eletään tietoteknistä eilistä. Lähimpänä verkkoja ollaan silloin, kun Cayce lähettää sähköpostia ja chattaa kavereidensa kanssa. Wau mitä 2000-luvun scifiä.

Asiasanat: William Gibson, Hahmontunnistus, Patter Recognition, logo, brändi, sähköposti, chat, tietoverkko, scifi, kyberpunk, Yhdysvallat.

Elokuva Cape Fear | Martin Scorsese

2011-01-09T06:55:00.005+01:00

Valtavirrasta poikenneitakin elokuvia tehnyt Scorsese on tällä kertaa liikkeellä perinteisin eväin. Hänen uudelleentulkintansa J. Lee Thompsonin vuonna 1962 ohjaamasta elokuvasta tarjoaa yllätyksetöntä, joskin taidokkaasti toteutettua jännitystä.

Elokuva	Cape Fear
Vuosi	1991
Ohjaaja	Martin Scorsese
Pääosissa	Robert De Niro, Nick Nolte, Jessica Lange, Juliette Lewis
Maa	Yhdysvallat
Genre	Trilleri
Käsikirjoitus	James R. Webb
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Cape Fear (1991) kertoo asianajaja Sam Bowdenin (Nick Nolte) perheestä, jota 14 vuotta vankilassa raiskaustuomiosta istunut Max Cady (Robert De Niro) alkaa häiriköidä. Cady syyttää vankilareissustaan asianajajaansa ja uhkailee: “You're gonna learn about laws.” Mies istuu perheen piha-aidalla tarkkailemassa, myrkyttää koiran ja vihjailee olevansa kiinnostunut perheen 15-vuotiaasta tyttärestä Daniellesta (Juliette Lewis). Poliisi on voimaton, sillä rikoksesta ei ole näyttöä. Päähenkilö saa pärjätä yksin. Hän linnoittautuu taloonsa ja palkkaa yksityisetsivän. Talossa vallitsee jännittynyt tunnelma. Kun puhelin soi, kaikki hätkähtävät.

Alkuperäinen Cape Fear oli klassinen hyvän ja pahan taistelu, jossa pääosia näyttelivät Robert Mitchum ja Gregory Peck, joista jälkimmäinen vilahtaa myös uudessa elokuvassa Bowdenin asianajajana. Scorsese muokkasi elokuvastaan monisyisemmän. Cadyn uhka saa perheenjäsenten välit kiristymään, perheenisän uskottomuus tulee ilmi ja tytär osoittautuu kapinalliseksi lolitaksi. Myös oikeudenkäynnin kulkua on muutettu ja Cadyn kostolle on annettu raamatullisia ulottuvuuksia.

Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Erityisesti Robert De Niro tatuoituna lihaskimppuna ja kostonsa oikeutukseen uskovana psykopaattina on vangitseva. Scorsesen käsissä yhdeksänminuuttinen kohtaus, jossa Cady ja Danielle tapaavat koulun teatterisalissa, on sähköinen. Danielle on yhtä aikaa epävarma ja viettelevä lolita, mikä rooli on sittemmin langennut usein Juliette Lewisille.

Scorsese tekee trillerin seuraamisen katsojalle helpoksi Hollywoodin tyyliin: kaikille juonen käänteille on selitys. Musiikki on paikoin pateettista ja korostetun pahaenteistä, mutta kuvakulmat ovat oivaltavia. Cady roikkuu muun muassa pää alaspäin puhelimessa punertavana ja suonet pullistellen. Taidokkuudestaan huolimatta Cape Fear on muiden trillerien tapaan kertakäyttötavaraa. Kun juonen tuntee, ei elokuvaan ole tarvetta palata uudelleen.

Asiasanat: Martin Scorsese, Cape Fear, elokuva, elokuva-arvio, Robert De Niro, Nick Nolte, Jessica Lange, Juliette Lewis, Robert Mitchum, Gregory Peck, J. Lee Thompson, uhkaus, häiriköinti, linnakundi, asianajaja, lolita, Yhdysvallat.

This Is Not A Love Song | Jean-Philippe Blondel

2011-01-04T17:58:00.008+01:00

This Is Not A Love Song on nimestään huolimatta ranskalainen. Se kertoo Englannin ja Ranskan suhteista, emigrantin vaikeasta vaikkakin väliaikaisesta paluusta entiseen kotimaahan ja vastuusta.

This Is Not A Love Song (Laffont, Pariisi, 2007. Ei suomennettu.) -romaanin päähenkilö, ranskalainen Vincent, on jättänyt Ranskan ja aloittanut uuden elämän Englannissa. Hän menestyy työssään kahvilaketjun toisena omistajana ja on onnellisesti naimisissa, kunnes vaimo haluaa yllättäen viikon loman miehestään ja passittaa tämän Ranskaan sukuloimaan.

Vincent on vieraantunut vanhasta kotimaastaan eikä kaipaa takaisin. Kaikki on liian tuttua ja ennalta arvattavaa, vanhojen ystävien tapaaminen väkinäistä. Hän haluaisi unohtaa ranskan kielen, muttei harmikseen näe unia englanniksi.

Ranskalaisbrittiläinen asetelma tuo mieleen Stephen Clarkin kirjan A Year In The Merde, joka kertoo brittimiehen kommelluksista Ranskassa. Blondelin Vincentkin on siinä määrin brittiläistynyt, että hän kokee synnyinkulttuurinsa oudoksi. Mutta siinä missä Clarkin kirja on ulkopuolisen silmin kerrottua komediaa, Blondelin päähenkilöllä Ranskaan ja ranskalaisuuteen sekoittuu paljon ikäviä muistoja. Se tekee vierailun entiseen kotimaahan epämieluisaksi, jopa ahdistavaksi, etenkin kun poissaolon ajalta paljastuu ikäviä asioita.

Vincentin entinen kämppäkaveri, Étienne, oli joutunut Vincentin lähdön jälkeen ensin kadulle, sitten kuollut. Kirjassa pohditaan prekariaatin ongelmaa ja vastuuta. Tapahtumat vaivaavat Vincentiä, joka alkaa miettiä omaa vastuutaan tapahtumien kulusta.

Est-ce qu'on est responsable des gens avec lesquels on a vécu, une fois que notre histoire commune s'est terminée ? Est-ce qu'on se doit d'accompagner ceux qui nous ont accompagnés, doucement, jusqu'à la porte de sortie de notre existence pour que leurs fantômes ne viennent plus jamais s'interposer?

Onko ihminen vastuussa läheisistään, joiden kanssa on elänyt vielä senkin jälkeen kun yhteinen historia on päättynyt? Pitääkö kulkea rinnan niiden kanssa, jotka ovat olleet meidän rinnallamme, lempeästi aina elämämme loppuun saakka, jotta heidän haamunsa eivät palaa takaisin? (Käännös PK.)

Kirja on nopealukuinen. Blondelin lauseet ovat lyhyitä, toisinaan epätäydellisiä. Myös kappaleet ovat lyhyenläntiä, joskus vain lauseen mittaisia. Englannin opettajana työskentelevä kirjailija ei ole maassaan erityisen tunnettu tai juhlittu, mutta hänellä on oma lukijakuntansa. Tuotantoa kertyy kuluvaan vuoteen kolmentoista romaanin verran.

Asiasanat: Jean-Philippe Blondel, This Is Not A Love Song, romaani, ihmissuhteet, brittiläisyys, ranskalaisuus, prekariaatti, Englanti, Ranska.

Zelig | Woody Allen

2010-12-31T08:45:00.006+01:00

Zelig on hulvaton satiiri miehestä, joka hukkaa oman persoonallisuutensa yrittäessään miellyttää muita.

Elokuva	Zelig
Vuosi	1983
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Mia Farrow
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia, mockumentary
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Zelig (1983) johdattaa katsojat mustavalkoisin kuvin vuoteen 1928. Yhdysvalloissa juhlitaan: jazz ja charleston valtaavat maailmaa, moraali on löystynyt ja alkoholia saa halvemmalla kuin koskaan ennen. New Yorkin Long Islandilla kirjailija F. Scott Fitzgerald tekee vauraassa huvilassa havaintoja salaperäisestä ihmiskameleontista nimeltään Zelig. Mies puhuu kutsuvieraiden joukossa kuin aristokraatti ja keittiöväen kanssa kuin karkea juntti.

Zeligistä tehdään pian havaintoja eri puolilla maata, kunnes hän häviää salaperäisesti. Kun mies saadaan kiinni, hän on muuttunut kiinalaiseksi. Zelig suljetaan mielisairaalaan, jossa pitkällisten tutkimusten jälkeen selviää, että hänellä ei ole persoonallisuutta. Hän peilaa keskustelukumppaneitaan ja muuttuu psykiatrien seurassa psykiatriksi, tummaihoisten kanssa tummaihoiseksi.

Zelig on mockumentary eli fiktio, joka käyttää dokumentin kerrontatapaa. Mustavalkoiset filmikatkelmat ja valokuvat näyttävät 20- ja 30-lukujen elämän villiä puolta ja taustalla kuuluu neutraali kertojan ääni. Välillä käytetään mykkäfilmeistä muistuttavia tekstiplansseja. Uusi kuvamateriaali, jossa seurataan Zeligin vaiheita ja hoitojaksoja, istuu originaaleihin saumattomasti. Tarinaa maustetaan autenttisuutta tuovilla lehtileikkeillä, uutisotsikoilla, potilaskertomuksilla ja väläyksillä Zeligin Euroopan-kiertueilta. Värillisissä asiantuntijahaastatteluissa Zeligin tapausta kommentoivat mm. Susan Sontag, Saul Bellow ja Zeligiä hoitanut psykiatri Eudora Fletcher (Mia Farrow).

Elokuvan loistelias tekninen toteutus on jättänyt kritiikeissä sisällön varjoonsa. Tämä on vahinko, sillä materiaalin pohjalta syntyy nerokas tarina miehestä, joka yrittää epätoivoisesti saada muiden hyväksyntää. Zelig jää paradoksaalisesti yksin ja hukkaa muita miellyttäessään oman persoonallisuutensa. Samaa teemaa on sittemmin käsitellyt muun muassa Bret Easton Ellis Amerikan psykossa. Päähenkilö, massamurhaaja Patrick Bateman tilitti kirjassa, että hänet oli kasvatettu sopeutumaan ja hän olikin sopeutunut niin hyvin, ettei häntä enää tunnistanut muista. Näin käy myös Zeligille. Woody Allen vihjaa massa-ajattelun äärimmäisenä muotona fasismiin ja Hitlerin “yksi maa, yksi kansa” -ajatteluun.

Tarina on riittävän rautalangasta väännetty, jotta massaihmisyyden kritiikki menee perille. Samalla se on niin loisteliaan komediallinen, että opettavaisuuden aspekti häivyttyy ja elokuvasta voi nauttia paatoksetta.

Päähenkilön tragedian avulla Allen pääsee kritikoimaan yes-miesten lisäksi medioiden käyttämää valtaa ja kaupallisuutta. Lehdistö vuoroin ylentää ja alentaa Zeligiä. Hänestä tehdään sirkusnähtävyys ja suuren yleisön lemmikki ja kun nämä aiheet on kulutettu loppuun, aletaan kaivaa esiin skandaaleja, jotka mustaavat hänen maineensa. Zelig innoittaa myös tuotevalmistajia ja taiteilijoita. Kamera näyttää, kuinka Josephine Baker esittää Pariisin Folies Bergèressä Zeligin innoittamaa kameleonttitanssia ja kauppa käy mitä erilaisimmilla Zelig-tuotteilla.

Woody Allen antaa massaihmisille toivoa. Zeligin ongelmaan etsitään vastausta mitä erilaisimpien hoitomenetelmien avulla, mutta vasta psykiatri Fletcherin kärsivällisyyden ja rakkauden myötä mies parantuu ja tekee täyskäännöksen: hänestä tulee yksilöllisyyden ja sananvapauden puolestapuhuja.

Asiasanat: Woody Allen, Zelig, elokuva, elokuva-arvio, komedia, mockumentary, kameleontti, persoonallisuus, sulautuminen, persoonallisuus, psykiatria, Bret Easton Ellis, Amerikan psyko, Patrick Bateman, Hitler, massaihminen, fasismi, yksilöllisyys, sananvapaus, Yhdysvallat.

Joulutervehdys Keniasta

2010-12-20T10:20:00.004+01:00

Huviretki painajaisiin | Emmanuel Carrère

2010-12-13T10:52:00.006+01:00

Estoisen, ylisuojellun lapsen hiihtoleiri on täynnä pelkoja. Niistä pahimmat käyvät toteen, kun isä ottaa vahingossa pojan matkalaukun mukaansa eikä hänestä enää kuulu.

Emmanuel Carrèren La classe de neige (suom. nimellä Huviretki painajaisiin) on nimetty sympaattisesti ja teeskentelemättömästi tarinaksi ("un récit"), mikä kuvaa teosta hyvin. Se on peloilla ja enteillä leikittelevä mysteeritarina, joka kasvaa avoimen loppunsa ansiosta itseään suurempiin mittasuhteisiin.

Tarinan päähenkilö on kymmenvuotias, ujo ja vetäytyvä Nicolas, joka kärsii yökastelusta. Hän osallistuu vastentahtoisesti koulun järjestämälle hiihtoleirille, pelkää öistä vahinkoa ja sitä seuraavaa nöyryytystä. Hänen isänsä on kiertävä proteesimyyjä. Nicolas näkee painajaisia kidnappaajista, silvotuista ruumiista ja elinkauppiaista.

Kirja ei sisällä samaa mustanpuhuvaa huumoria, joka luonnehtii Carrèren Viiksiä. Lieneekö lapsen näkökulma rajoittanut? Joka tapauksessa ranskalainen naisyleisö oli tästä kirjasta innoissaan. Carrèrelle myönnettiin Prix Femina -palkinto, joka on feministinen vastine kuululle Goncourt-palkinnolle.

Asiasanat: Emmanuel Carrère, La class de neige, Huviretki painajaisiin, tarina, mysteeri, hiihtoleiri, lapsi, pelot, enteet, Viikset.

The King Of Comedy | Martin Scorsese

2010-12-04T12:47:00.007+01:00

The King Of Comedy on satiiri epätoivoisesta kuuluisuuden tavoittelusta. Elokuvan päähenkilönä on wanna-be koomikko Rupert Pupkin, joka ei esiinny stand-up — klubeilla, vaan kotonaan pahvista tehdyn yleisön ja tähtikaartin kanssa — itselleen.

Elokuva	The King Of Comedy/Koomikkojen kuningas
Vuosi	1983
Ohjaaja	Martin Scorcese
Pääosissa	Robert de Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbot
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia, draama
Käsikirjoitus	Paul D Zimmerman
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Robert Pupkin (Robert de Niro) ihailee tv-juontaja Jerry Langfordia (Jerry Lewis) ja tunkee eräänä iltana shown jälkeen hänen kanssaan samaan taksiin. Tähti antaa sihteerinsä yhteystiedot päästäkseen kiusankappaleesta eroon. Pupkin tulkitsee eleen rohkaisuksi ja pitää Langfordia jo vanhana kaverinaan, mutta saa studiolla rehvastellessaan tylyn kohtelun. Hän ei lannistu, vaan yrittää saada audienssia yhä uudelleen, kunnes tulee heitetyksi studion ovesta ulos.

Robert de Niro tekee uskottavan roolityön Jerryn raivostuttavana ja kaikkialle tunkevana perskärpäsenä. Henkilökuvaus etenee hitaanpuoleisesti ja saa välillä jo miettimään, mikä käänne elokuvassa tapahtuu: tappaako Pupkin hänet pettäneen idolin vai saako onnettomilla koomikonlahjoilla siunattu pelle revanssin oman menestyksensä muodossa.

Kun Jerry Langford torjuu faninsa henkilökohtaisesti, Pupkin ryhtyy tositoimiin ja kidnappaa idolinsa toisen pakkomielteisen ihailijan, Mashan (Sandra Bernhard), kanssa. Vapautumisen ehtona on se, että “The King” -niminen koomikko saa illan showsta kymmenen minuuttia itselleen. The King on luonnollisesti Pupkin itse, jonka usko omiin kykyihinsä on horjumaton.

Pupkin elää omassa maailmassaan. Kun Jerry kiittää Pupkinia erinomaisesta demonauhasta ja Pupkin menee naimisiin Jerry Langford-shown suorassa lähetyksessä, on kyse miehen päiväunelmista. Toivekuvien vahvuus tuo mieleen ranskalaisen elokuvan erotomaanista He Loves Me, He Loves Me Not (2002, ohj. Laetitia Colombani). Pääosaa näyttelevä Audrie Tautou vaalii elokuvassa rakkautta tohtoriin, joka on täysin tietämätön aiheuttamastaan tunnekuohusta, kunnes saa lemmenkipeän ja harhakuvitelmissa elävän vainoojan peräänsä.

The King Of Comedyn loppuratkaisu saattaa tuottaa pettymyksen, ellei sitä sitten tulkitse kuuluvaksi samaan lohduttavien päiväunien sarjaan. Tehdäkseen yhden unelmistaan todeksi Pupkin saa maksaa kalliisti, mutta mies toteaa, että oli se sen arvoista: “Better to be king for a night, than schmuck for a lifetime” eli parempi olla kuningas yhden illan kuin idiootti koko ikänsä.

Asiasanat: The King Of Comedy, Martin Scorcese, Robert de Niro, Jerry Lewis, komedia, elokuva, kuuluisuus, tähti, idoli, fani, Yhdysvallat.

Bret Easton Ellis: Imperial Bedrooms

2010-11-22T08:29:00.005+01:00

Ellisin uutuuskirja osoittaa, että kaupallisuuden vaateet eivät useinkaan käy yksiin luovan työprosessin kanssa. Imperial Bedrooms on tuupattu markkinoille väkinäisesti ja keskeneräisenä kuin Nokian kännykät.

Imperial Bedrooms (ei vielä suomennettu) on jatko-osa Ellisin esikoisteokselle Alta nollan. Parikymppiset päähenkilöt ovat varttuneet keski-ikään. Clay on menestyvä käsikirjoittaja, joka sukkuloi New Yorkin ja Los Angelesin luksusasuntojensa väliä. Hän nauttii hännystelijöistä, jotka halajavat osia elokuviin.

Yksi liehittelijöistä on Rain, jonka tarina on klassinen: tyttö on kaunis, mutta lahjaton. Hän haluaa rikkaan suojelijan, joka auttaisi uralla eteenpäin sänkykamarin kautta. Kun Clay ihastuu Rainiin, alkaa tapahtua outoja. Clayn kännykkään ilmaantuu outoja viestejä ja miehestä tuntuu kuin häntä seurattaisiin ja aivan kuin asunnossakin olisi vierailtu luvatta. Paranoiaa vai vainoa? Ellis kylvää vihjeitä saman pitkäpiimäisen kaavan mukaan, jolla henkilöiden väliset keskustelut polkevat paikallaan: ne ovat täynnä tyhjää.

Kirja on pettymys. Henkilöt ovat väsyneen oloisia, särmättömiä. Jokaiselle löytyy klooninsa, sillä kukaan ei erotu joukosta hyvässä eikä pahassa, mutta tästäkään teemasta ei löydy ironiaa kuten Amerikan Psykossa. Tulee väistämättä mieleen, että teos on pukattu ulos kustantajan vaateesta. Maineen ylläpitäminen vaatii julkaisuja ja niistä seuraavia mediajuttuja säännöllisin väliajoin — oli sanottavaa eli ei. Tämä uutuustuote jää valitettavasti edeltäjästään ja saa arvosanakseen alta nollan.

Asiasanat: Bret Easton Ellis, Imperial Bedrooms, romaani, kirja, kirja-arvio, Alta nollan, Amerikan Psyko, käsikirjoittaja, julkkis, julkisuus, menestys, kustantaja, kaupallisuus, Yhdysvallat.

Keskitysleirille tosi-tv:seen? | Amélie Nothomb

2010-11-15T14:35:00.003+01:00

Amélie Nothombin romaanissa Acide sulfurique uusi keskitysleirejä jäljittelevä sarja on aloittanut tuotantokautensa. Kansa kohisee ja kerääntyy vastaanottimien ääreen monilukuisempana kuin koskaan. Nekin, joilla ei ole televisiota, työntyvät naapurin sohvalle töllöttämään.

Acide sulfurique (Ei suomennettu.) on kuvaus yhdestä tämän päivän turhakkeesta, tosi-tv:stä. Nothombin tarina seuraa sen populistista logiikkaa: koukut käyvät yhä julmemmiksi katsojalukujen kasvattamiseksi ja kamerat seuraavat osallistujia kaikkialle. Kuten kirjailija J. G. Ballard kirjoitti romaanissaan Super Cannes: "La violence est la poésie du XXIe siècle", väkivalta on 2000-luvun runoutta.

Kyyninen ja harmaa

Kun yleisö alkaa puolen vuoden jälkeen kyllästyä keskitysleirileikkeihin, täytyy keksi' jotain uutta. Vastauksena on interaktiivisuus. Katsojat saavat valita, kuka eliminoidaan seuraavaksi vankien joukosta. "Vint le moment où la souffrance des autres ne leur suffit plus; il leur en fallut le spectacle." eli kun toisten kärsimys ei enää riitä, siitä tehdään spektaakkeli.

Pienoisromaanin päähenkilöinä ovat leirillä hengestään kamppailevat kaunis Pannonique, taiteilijanimeltään CKZ114, ja hänen vastakohtansa Zdena. Tuloksena on klassinen hyvän ja pahan kohtaaminen hieman kuten Nothombin Antikrista-romaanissakin. Kummatkin henkilöistä ovat muutaman löyhän idean ruumiillistumia.

Huolimatta ajankohtaisuudestaan ja aiheensa osuvuudesta Acide sulfuriquen tarina ei herää eloon. Se on kyyninen, harmaa ja osoitteleva, täynnä latteuksia kuten "Ihminen on ihmiselle susi" ja "Meissä kaikissa asuu tirkistelijä". Se ei jää edes häiritsemään.

Asiasanat: Amélie Nothomb, Acide sulfurique, rikkihappoa, tosi-tv, reality-tv, keskitysleiri, katsojaluvut, julmuus, interaktiivisuus, kärsimys, vanki, hyvä, paha, ihminen on ihmiselle susi, tirkistelijä.

Elokuva Alkeishiukkaset: Elämälle katkerat

2010-11-10T09:01:00.006+01:00

Oskar Roehlerin Alkeishiukkaset perustuu Michel Houellebecqin samannimiseen romaaniin. Elokuva on epätasainen, mutta enemmän Houellebecqin näköinen kuin kirjailijan omatekoinen ohjaus Mahdollinen saari.

Elokuva	Elementarteilchen / Atomised / The Elementary Particles / Alkeishiukkaset
Vuosi	2006
Ohjaaja	Oskar Roehler
Pääosissa	Moritz Bleibtreu, Franka Potente, Christian Ulmen, Martina Gedeck
Maa	Saksa
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Michel Houellebecq, Oskar Roehler. Perustuu Michel Houellebecqin romaaniin Les particules élémentaires (1993).
Suomessa	Saatavilla DVD:nä

Alkeishiukkaset (2006) kertoo kahdesta kolmekymppisestä velipuolesta, Michaelista ja Brunosta, joilla on tunne-elämän ongelmia. Koulussa kirjallisuutta opettava Michael (Christian Ulmen) vokottelee luokkansa teinityttöä impotenssinsa hoitamiseksi. Bruno (Moritz Bleibtreu) taas on sisäänpäin kääntynyt genetiikan tutkija, edelleen neitsyt. Molemmat pojat ovat kasvaneet isovanhempien hoivissa, sillä kaunis ja eloisa hippiäiti (Nina Hoss) ei halunnut lapsista muistutusta ikääntymiselleen.

Michaelista on saatu hienosti aikaan epäsympaattinen kuva hermoheikkona tempoilijana, joka on puuttuvan potenssinsa ja vaikean äitisuhteensa vanki. Eräs elokuvan tiheimmistä kohtauksista nähdään, kun Michael päästää äitiä kohtaan tuntemansa aggressiot ulos tämän kuolinvuoteen ääressä. Katkeruutta elättelevän miehen elämä on jatkuvaa taistelua eikä suhde swingeri Christianen (Martina Gedeck) kanssa tuo kuin väliaikaista helpotusta seksin nälkään, joka käänteisesti ilmentää kuolemanpelkoa. Bruno on veljeksistä tasaisempi. Hän löytää onnen lapsuudenrakastetustaan Annabellestä (Franka Potente).

Tiedemies Brunon kautta päästään tutustumaan Houellebecqin pakkomielteeseen: lisääntymisen ja seksin erottamiseen toisistaan kloonauksen avulla. Teema jää elokuvassa kuitenkin pinnalliseksi ja irralliseksi. Kokonaisuutenakin Roehlerin ohjaus on päättämätön. Amerikkalaisella popmusiikilla parodioidaan teinileffan kevyttä tunnelmaa, toisaalta taas revitellään houellebecqiläisittäin muka-tabuilla: seksillä, parinvaihdolla, kuolemalla ja pedofilialla.

Loppuratkaisu voi tuottaa kirjan lukeneille hienoisen yllätyksen. Elokuva päättyy eri tavoin kuin romaani, ohjaaja Oskar Roehlerin mukaan siksi, että hän ei saksalaisena halunnut juhlia uuden, ylemmän rodun voittokulkua.

Asiasanat: Elemenarteilchen, Atomised, Elementary Particles, Alkeishiukkaset, elokuva, elokuva-arvio, Oskar Roehler, Michel Houellebecq, Les particules élémentaires, Christian Ulmen, Moritz Bleibtreu, seksi, impotenssi, neitsyys, lisääntyminen, kloonaus, ihmissuhteet, Saksa, Ranska.

Hyvät ihmiset | Nick Hornby

2010-10-29T16:25:00.003+02:00

Brittiläisen Nick Hornbyn käsissä vaikeatkin aiheet kevenevät hersyväksi huumoriksi. Tällä kertaa kirjailija kysyy: miten olla hyvä ihminen.

How To Be Good (suom. nimellä Hyvät ihmiset.) kertoo nelikymppisestä Katiestä. Hän on lääkäri ja kahden lapsen äiti, joka haluaa eron 15-vuotisesta liitostaan. Tilanne kuitenkin mutkistuu, kun aviomies David tutustuu parantaja DJ GoodNewsiin ja muuttuu hyväksi ihmiseksi. Hän alkaa järjestellä niin naapureiden kuin omaankin vierashuoneeseensa tilaa Lontoon asunnottomille.

Katie käy sisäistä kamppailua. Hän on piiloutunut lääkärin roolinsa taakse ja kuvitellut olevansa hyvä ihminen, mitä hän myös toistaa mielessään itselleen (“Olen lääkäri. Olen hyvä ihminen.”) Katie ei ole kuitenkaan laittanut koskaan itseään likoon. Ongelmat jäävät työpaikalle. Katiesta on OK antaa hieman rahaa tarvitseville, mutta kun köyhät tunkevat naapurustoon ja oman katon alle, toiset arvot paljastuvat. Hieman samaa ajattelua voi nähdä suomalaisten suhtautumisessa romanialaisiin kerjäläisiin. Ongelmat on ennen siirretty pois silmistä veljeskoteihin ja yömajoihin, mutta kadulla ne muistuttavat ikävästi olemassaolostaan ja tuovat mieleen omantunnon rauhaa häiritseviä kysymyksiä.

Hyvät ihmiset on arkipäivän etiikkaa. Se pohtii mitä on hyvyys ja kuinka toteuttaa sitä omassa elämässään. Kumpi on parempi: maailmanparannus vai omien läheissuhteiden hoitaminen? Katielle kysymykset ovat liikaa ja hän antaa lopulta ulkopuolisen valita puolestaan.

Kirja on Hornbylle tuttuun tapaan jouheva. Päähenkilö on puheliasta sorttia ja jopa hieman liiankin lörpöttelevä. Teksti on suurelta osin Katien sisäistä monologia, jossa on paljon tarkentavia lauseita, sanojen ehkä rytmiseksi tarkoitettua toistoa ja puhekielelle ominaista rönsyilyä. Tyylillisesti kirja ei ole terävä, mutta toisaalta aihe on sitäkin kiinnostavampi, olkoonkin että loppuratkaisu tuottaa auttamattoman pettymyksen. Pikkuporvarillinen itsekkyys ja mukavuudenhalu voittavat kokeilut.

Asiasanat: Nick Hornby, How To Be Good, Hyvät ihmiset, kirja-arvio, huumori, avioero, parantaja, hyvyys, empatia, auttaminen, Englanti, kirja.

Broadway Danny Rose | Woody Allen

2010-10-24T10:07:00.003+02:00

Sympaattinen henkilökuva managerista, joka elää tähtiensä elämää.

Elokuva	Broadway Danny Rose
Vuosi	1984
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Mia Farrow, Nick Apollo Forte.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavilla DVD:nä

Broadway Danny Rose (1984) alkaa newyorkilaisessa kahvilassa. Joukko koomikkoja muistelee legendaarista manageria, Danny Rosea (Woody Allen), jonka mukaan eräs kahvilan voileivistä on nimetty.

Takaumassa palataan Dannyn tarinaan. Hän on tähdilleen manageri, ystävä, isä ja ripittäjä. Hän valitsee heidän vaatteensa, luo heidän maneerinsa. "I gotta get involved", Danny tilittää. Miehen tragedia on siinä, että todelliset tähdet jättävät hänet kun alkavat menestyä. Dannyn kaartissa ovat enää jäljellä laseja soittava nainen, hypnotisti, sokea ksylofonin soittaja ja yli-ikäinen ja -painoinen laulaja Lou Canova (Nick Apollo Forte), jonka hitti 'Agita' kertoo ruuansulatusongelmista.

Loun myötä Danny sotkeutuu italialaisiin mafiapiireihin, mistä saadaan elokuvaan lisää kierroksia. Tähti haluaa, että Danny käy hakemassa New Jerseystä hänen tyttöystävänsä Tina Vitalen (Mia Farrow) katsomaan keikkaa. Danny lähtee matkaan vastahakoisesti ja kohtaa hurjistuneen naisen. Mia Farrow on piiloutunut ison valkoisen kiharapörrön ja Italiassa juuri nyt suurta muotia olevien jättikokoisten aurinkolasien taakse. Ääni on kuitenkin jäljittelemätön. Varsinainen soppa syntyy, kun Dannya luullaan Tinan uudeksi poikaystäväksi. Italialainen kilpakosija vannoo latinalaiseen tapaan tappavansa hänet ja lähettää raggarit perään pesäpallomailat kädessä.

Elokuva on hieno henkilökuva hyväsydämisestä miehestä. Se on myös tarina ystävyydestä ja hienovireinen alku rakkauskertomukselle. Mustavalkoiseen elokuvaan tuovat maanläheistä tunnelmaa italialaiset pizzeriat ja tuhdit mammanpojat, mamone, joille perheen kunnia on kaikki kaikessa. Älylliset heitot tekevät tällä kertaa tilaa sympatialle.

Asiasanat: Woody Allen, Mia Farrow, Broadway Danny Rose, elokuva, elokuva-arvio, komedia, manageri, Italia, mafia, henkilökuva, ystävyys, rakkaus, Yhdysvallat.

Ne mainiot helleenit — tarinoita antiikin Kreikasta

2010-10-17T19:50:00.010+02:00

Maija-Leena Kallelan ja Juhani Sarsilan vastikään ilmestynyt Ne mainiot helleenit on nimensä mukaisesti mainio lisä antiikkia käsittelevään kirjallisuuteen. Se on taidolla ja viisaudella kirjoitettu, viihdyttävä. Tätä kirjaa on ilo suositella vaikkapa lahjaksi pukinkonttiin.

Kirjassa käydään läpi antiikin suuria nimiä taruajoista hellenistiseen kauteen kolmella kielellä: suomeksi, englanniksi ja latinaksi. Tekstissä esiintyy paljon superlatiiveja, kuinkas muutenkaan, kun käsiteltävänä ovat Aleksanteri Suuri, Aristoteles ja Arkhimedes vain a:sta aloittaakseni.

Kotiryssän tilalle kreikkalainen?

Epäilemättä jokainen lukija löytää kirjasta oman kuuluisan kreikkalaisen seurakseen, kuten tekijät esipuheessa ennustavat. Itse kiinnyin erityisesti klassisen kauden filosofeihin, kuten kyynikko Diogeneen, joka julisti olevansa kaikkien maailmojen kansalainen. Hän myös pyysi Aleksanteri Suurta riemastuttavasti väistymään pois tieltä aurinkoa varjostamasta.

Jo antiikin kreikkalaisista löytyi kiertolaiselämää viettäneitä, kuten Demokritos, joka matkusti Etiopiaan ja joidenkin tietojen mukaan Persian kautta jopa Intiaan asti. Aleksanteri Suuren tiedetään suuremmalla varmuudella saavuttaneen Intian, tosin hieman sotaisammissa merkeissä. Myös Pythagoras kierteli pitkin maailmaa. Hän oppi egyptiläisiltä papeilta salatieteitä, ja hänet oli vihitty erilaisiin Kreikan ja barbaarimaiden salaisiin menoihin.

Gordionin solmu ja Damokleen miekka

Filosofista nomadismia edusti Herakleitos, jonka mukaan pysyvyys oli pelkkää mielen harhaa, kun taas muuttuvuus oli totta: “Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.” Käytännöllisempää näkökantaa edusti Bias, yksi Kreikan seitsemästä viisaasta. Kun hän pakeni kotikaupungistaan, jonka vihollinen oli vallannut, hänen matkatavaroittensa vähyyttä ihmeteltiin. Bias vastasi: “Mutta minähän kannan kaiken omaisuuteni mukanani.”

Sisiliassa tämän vuoden viettäneenä luin kiinnostuneena myös Empedokleesta, jonka kerrotaan heittäytyneen Etnan kraatteriin, jotta hänen luultaisiin liittyneen jumalten seuraan. Sisilialaisen tulkinnan mukaan mies lienee kuitenkin jäänyt hirviön armoille. Paikallisen legendan mukaan Etnan kraattereissa asustaa nimittäin meduusa, joka muuttaa tunkeilijat katseellaan kiveksi.

Kirjasta selviää myös alkuperä sanonnalle “Suutari pysyköön lestissään” sekä tarinat käsitteiden Damokleen miekka ja Gordionin solmu ympärille. Arkhimedeen laki, kappale syrjäyttää painonsa verran vettä, saa uuden kontekstin, kun selviää, että se syntyi kaupallisista syistä, petoksen paljastamiseksi.

Suurmiehiä ja sosiopaatteja

Kertomukset ovat lyhyitä ja ilmavia, ja soveltuvat sellaisina erinomaisesti ääneen luettaviksi. Ne jättävät tilaa ajatella, riemastua ja hörähtääkin.

Selväksi käy, että kreikkalaisille sivistys oli elämässä kaikkein tärkeintä, ellei oteta lukuun Themistoklesta, joka tokaisi: “Mieluummin soisin oppivani unohtamisen taidon, sillä on paljon asioita, jotka haluaisin pyyhkiä pois muististani, vaan en siihen pysty.”

Hybriksestä eli ylimielisyydestä kreikkalaiset filosofit varoittivat toistuvasti ja monet heistä siihen myös sortuivat. Lieneekö tässä opettamisen paradoksi: harva profeetta tekee kuten saarnaa. Nykypäivän psykologit epäilemättä määrittäisivät monet antiikin suurmiehistä psykopaateiksi, sosiopaateiksi, Kristus-kompleksista kärsiviksi kylähulluiksi tai mustiksi messiaiksi. Vai mitä olet mieltä Hegesiaasta, joka ajoi opetuksillaan monia oppilaitaan itsemurhaan:

Esittäessään käsityksensä ihmiselämän surkeudesta Hegesias puhui niin taitavasti, että kuningas Ptolemaios kielsi häntä käsittelemästä aihetta luennoillaan, koska kohtuuttoman monet oppilaat olivat hänen opetustaan kuultuaan alkaneet vihata elämää ja päättäneet päivänsä oman käden kautta.

Antiikin Kreikassa ihannoitu seksuaalisuuden muoto, poikarakkaus, on kirjassa kierretty siististi viittauksella poikapalvelijoihin, joita tyranni Dionysios kehotti tarjoilemaan Damokleelle “mitä tämän mieli suinkin teki”. Ratkaisu on diplomaattinen, sillä homoteema on saanut kuluneen viikon aikana suomensukuiset liikkeelle.

Filosofiaa kuoleman varjossa

Kuoleman käsite, sen selittäminen ja ymmärtäminen, oli luonnollisesti suurin filosofien intohimoista. Moni kreikkalaisista uskoi kuoleman jälkeiseen elämään ja Manalaan, mutta myös jälleensyntymisopeille riitti kannatusta. Pythagoras esimerkiksi sanoi muistavansa monta entistä elämäänsä. Kun hän kerran näki miehen kurittamassa vikisevää koiranpentua, hänet valtasi sääli ja hän komensi:

Lakkaa pieksämästä sitä koiraa, sillä siinä asuu rakkaan ystäväni sielu. Tunnistin hänet äänestä.

Ne mainiot helleenit on julkaistu painettuna ja se soveltuisi kompaktin muotonsa ansiosta mitä erinomaisimmin myös e-kirjaksi, kuten tekijät alkusanoissa vihjaavat. Toivottavasti kustantaja tarttuu tilaisuuteen, joka toisi teokselle varmasti myös uudempien mediaformaattien suosijoita.

Asiasanat: Juhani Sarsila, Ne mainiot helleenit, Tarinoita antiikin Kreikasta, hype, hybris, kuolema, homo, homoseksuaalisuus, Demokles, Pyrhagoras, Aleksanteri Suuri, Aristoteles, Arkhimedes, Diogenes, filosofia, Gordionin solmu, Damokleen miekka, Arkhimedeen laki.

Elokuva Siivoton juttu

2010-10-12T09:43:00.004+02:00

Tästä ei suomalainen komedia parane. Siivoton juttu kertoo Ranesta ja Kokista, jotka ryhtyvät Pelastusarmeijan leipäjonosta yrittäjiksi. Tapio Piiraisen käsikirjoittama ja ohjaama elokuva kolmentoista vuoden takaa on taas pian ajankohtaisempi kuin koskaan, kun nyt pumpattava talouskupla puhkeaa.

Elokuva	Siivoton juttu
Vuosi	1997
Ohjaaja	Tapio Piirainen
Pääosissa	Kai Lehtinen, Pertti Koivula
Maa	Suomi
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Tapio Piirainen
Suomessa	Saatavana DVD:nä

Rane (Kai Lehtinen) ja Kokki (Pertti Koivula) ovat elokuvassa suoraselkäisiä suomalaisia. He tekevät kuten poliitikot 90-luvun laman jälkeen kansalaisia komensivat. Jokaisen piti luoda oma työpaikkansa, sillä yrityksissä tai valtionhallinnossa niitä ei ollut tarjolla.

Rane ja Kokki saavat pankista viiden tuhannen markan pääoman ja hakevat sen turvin Tukholmasta pesukoneen. Syntyy firma nimeltään Spesiaali-siivous, joka on erikoistunut huonekalujen päällisten ja mattojen puhdistukseen. Koska kummallakaan ei ole aikaisempaa kokemusta alasta, oppi hankitaan asiakkaissa.

Siivoton juttu on perisuomalainen: elokuvan koomisuus syntyy traagisuudesta. Ranen ja Kokin yrittäjäuralla on takaiskuja, mutta hieman Uuno Turhapuroa muistuttava Rane ei lannistu. Kun yksi yritysidea kariutuu ja jäljelle jäävät jättivelat, kypsyy mielessä jo seuraava bisnesidea.

Samaan sisukkaaseen asenteeseen (yllytyshulluuteen ja alamaisuuteen) perustunee se, että Suomen yrittäjäkielteisessä bisnesympäristössä on sentään 250 000 pientä ja keskisuurta yritystä. Ne muodostavat suomalaisen yrityskannan valtaenemmistön, lähes sata prosenttia. Aloittavien yritysten määrä lähti kasvuun nimenomaan 1990-luvun laman seurauksena, mikä todistaa siitä, että poliitikkojen lobbausretoriikka toimi.

Elokuva kertoo suomalaisen yhteiskunnan vinoutumista kevyesti. Kriitikiltä ei säästetä poliitikkoja ja poliiseja, mutta ei myöskään tottelemaan valmiita kansalaisia, jotka elättelevät lapsenomaista uskoa auktoriteetteihin.

Asiasanat: Siivoton juttu, Tapio Piirainen, Kai Lehtinen, Pertti Koivula, tv-elokuva, elokuva-arvio, 90-luvun lama, työttömyys, Pelastusarmeija, leipäjono, yrittäjyys, yrittäjä, bisnesidea, auktoriteettiusko, Suomi.

Antisankareita | Urbaanit nomadit

2010-10-06T10:20:00.009+02:00

Paul Austerin tempukkaasta tuotannosta löytyy äärettömän yksinkertainen tarina, jossa kivet ovat kiviä ja velka vankeutta.

Paul Austerin tuotantoon tulee palattua säännöllisin väliajoin. Hänen alkutuotantonsa absurdisti vaeltaviin ja askeettisesti eläviin henkilöhahmoihinsa on helppo samastua.

Toisinaan kerronnan eri tasoilla temppuilu, intertekstuaalisten viitteiden ylenpalttisuus ja pseudofilosofiat ärsyttävät snobbailuna, mutta silloin luen kirjan The Music Of Chance (1990. Suomennettu nimellä Sattuman soittoa).

Ameebamaisia tulkintoja

Sattuman soittoa on rakenteeltaan perinteinen. Se etenee kronologisesti kolmannen persoonan kertojan johdatuksessa. Bostonilainen palomies Nashe saa perintönä 200 000 dollaria ja ajelee ympäri Valtoja, kunnes varat hupenevat. Hän tapaa pokerinpelaajan, Pozzin, laittaa viimeiset rahansa peliin ja: häviää.

Kaverukset joutuvat austermaiseen tapaan osaksi toisten megalomaanisia suunnitelmia. Heistä tulee velkavankeja ökyrikkaille pelikumppaneilleen, jotka rakentavat vanhasta brittilinnasta muuria jättääkseen jälkensä maapallolle.

Tarinan yksinkertaisuuden ja konkreettisuuden ansiosta se avautuu moneen suuntaan. Nashessa voi halutessaan nähdä Sisyfoksen kaltaisen eksistentialistisen sankarin tai arkisemmin vaikkapa osamaksuveloissa kamppailevan antisankarin.

Asiasanat: Paul Auster, The Music of Chance, Sattuman soittoa, Sisyfos, eksistentialismi, antisankari, velkavankeus, uhkapeli, Boston, Yhdysvallat.

Vastaukset maailman vaikeimpiin kysymyksiin

2010-10-01T08:37:00.013+02:00

Mikä on elämän tarkoitus? Kuinka kauan mina elän? Tohtorska Santeri päätti auttaa ihmiskuntaa vastaamalla maailman vaikeimpiin kysymyksiin.

Santerin vastaukset ovat luonnollisesti autoritatiivisia, objektiivisia totuuksia, joilla on jumalallinen alkuperä eikä niitä siksi sovi kyseenalaistaa.

Mikä on elämän tarkoitus?
Rakkaus.
Onko Jumalaa olemassa?
Ehdottomasti kyllä ja ehdottomasti ei.
Onko blondeilla hauskempaa?
Riippuu siitä, onko aidosti blondi vai blondattu, ja siitä pitääkö tukan värjäystä hauskana vai ei.
Millainen ruokavalio on paras?
Vesipaasto. Toiseksi paras on suolaton ja sokeriton vegaaniruokavalio.
Onko avaruudessa elämää?
Onko maapallo avaruudessa ja tunnetko sinä eläväsi?
Kuka on maailman suosituin ihminen?
Me kaikki. Olemme yhtä.
Mitä on rakkaus?
Elämän tarkoitus. (Vrt. kysymys nro 1.)
Mikä on onnen salaisuus?
Onnea ei voi ostaa eikä ansaita. Se pitää valita.
Kuoliko Tony Soprano?
Kukaan meistä ei synny eikä kuole, ei myöskään Tony Soprano.
Kuinka kauan mina elän?
Ikuisesti, mutta vain jos haluat uskoa niin.

Yksinkertaista, eikö totta?

Vai liiankin yksinkertaista? Maailman vaikeimmat kysymykset ovat retorisia. Niihin ei ole tarkoituskaan etsiä ratkaisuja. Jos vastaukset lyötäisiin lukkoon, ihmiselämä muuttuisi tarkoituksettomaksi. Kuten tieteessä, vastauksia tärkeämpiä ovat mielenkiintoiset kysymykset, jotka antavat tilaa mitä erilaisimmille spekulaatioille, teorioille, tulkinnoille ja mielipiteille. Elämä olisi tylsää mustavalkoisessa maailmassa, jossa olisi vain oikeita ja vääriä vastauksia. Se olisi kuin elämä suomalaisen koulun pulpetissa.

Asiasanat: Elämän tarkoitus, retorinen kysymys, rakkaus, onnellisuus, koska minä kuolen, Tony Soprano, kuinka kauan minä elän, mitä on rakkaus, onko Jumala olemassa.

Elokuva The Killer Inside Me, Tappaja sisälläni

2010-09-21T06:31:00.011+02:00

Tappaja sisälläni perustuu pulp-kirjailija Jim Thompsonin kehuttuun kioskiromaaniin vuodelta 1952. Ohjaaja Michael Winterbottomin versio aiheesta jää kalpeaksi ja vuotavaksi kuin Casey Affleckin ääni päähenkilön roolissa, mutta elokuva jättää sentään tilaa tulkinnoille.

Elokuva	Tappaja sisälläni/The Killer Inside Me
Vuosi	2010
Ohjaaja	Michael Winterbottom
Pääosissa	Casey Affleck, Jessica Alba, Kate Hudson
Maa	Yhdysvallat
Genre	Rikos, jännitys
Käsikirjoitus	John Curran. Perustuu Jim Thompsonin samannimiseen romaaniin vuodelta 1952.
Suomessa	Ensi-ilta 8.10.2010

The Killer Inside Me (2010, suomennettu nimellä Tappaja sisälläni) -elokuvan päähenkilö on Lou Ford. Mies työskentelee pikkukaupungin apulaissheriffinä 50-luvun Texasissa ja pääsee pätemään puhtoisena poikana paikallisten silmissä.

Hyvätapaista, mutta kyynistä ja karskia esittävä heinähattu-Lou osoittautuu epävarmaksi miehisyydestään ja identiteetistään. Hänen äänensä vuotaa pienenä ja tukahtuneena (mikä on melkoisen piinallista kuunneltavaa pariksi pitkäksi tunniksi) ja anger managementistä löytyisi parantamisen varaa.

Sheriffin pahaolo purkautuu sadismiin ja väkivaltaan. Uhreina ovat kaksi naista: viaton ja onnettomasti lainvartijaan rakastunut tyttöystävä Amy (Kate Hudson) ja alistujista halukkaampi, prostituoitu Joyce (Jessica Alba), joka ottaa mielellään läpsettä eri puolelle kehoaan. Osansa saavat myös onnettomat laitapuolen kulkijat, jotka sattuvat väärään aikaan väärään paikkaan ja uhkaavat olemassaolollaan sheriffin sisäistä rauhaa.

Ohjaaja Winterbottom on antanut kameroiden perehtyä päähenkilön agressionpoiston yksityiskohtiin niin, että heikkohermoisimmat katsojat ovat ehtineet pahoittaa mielensä. Amerikan Psykoon verrattuna väkivalta on tosin vähäisempää, mutta siihen suhtaudutaan vakavammin. Winterbottom antaa korostetusti ymmärtää, että kuvassa häilyy häiriintynyt yksilö.

Elokuvan ansioksi on luettava se, että päähenkilön käyttäytymistä ei edes yritetä ymmärtää. Tarinan kuluessa annetaan vihjeitä, mutta katsojalle jää vapaus tehdä omat päätelmänsä. Näin ei sorruta samanlaiseen patetiaan kuin vuoden 1976 leffaversiota (ohjannut Burt Kennedy) mainostaneessa suomalaisessa leffajulisteessa. Siinä jännitystä luotiin zombiemaisella sloganilla: “Ennemmin tai myöhemmin jokaisessa elävä paholainen pyrkii ulos.”

Asiasanat: Tappaja sisälläni, Killer Inside Me, 2010, Michael Winterbottom, elokuva, elokuva-arvio, rikos, jännitys, väkivalta, tappaja, patologia, anger management, aggressio, Yhdysvallat.

Kierrätys huijaa kuluttamaan

2010-09-13T17:02:00.005+02:00

Lajitellaanko teillä roskia? Tiedätkö mihin sinun jätteesi päätyvät? Miksi?

Odottelimme tohtorska Santerin kanssa linja-autoa etelä-Kiinassa. Istuimme päivän linja-autoasemalla ja seurasimme aikamme kuluksi paikallisten askareita. Keskellä odotussalia tönötti roska-astia, jossa oli kaksi lokeroa, toinen kierrätettäville materiaaleille, toinen sekajätteille. Päivän päätteeksi siivooja tyhjensi molemmat samaan muovipussiin.

Toimitaanko näin vain Kiinassa?

Mielenkiintomme heräsi. Kiinan jälkeen olemme kiertäneet Ranskaa, Espanjaa ja Italiaa, ja tavanneet matkailijoita eri puolilta maailmaa. Olemme kyselleet, miten lajiteltu kierrätysjäte käsitellään eri maissa. Suurin osa ei ole osannut vastata kysymykseemme. Asiaan perehtyneet ovat sen sijaan tienneet kertoa, että kierrätetyt jätteet poltetaan energiaksi.

Eurooppa ei ole jätteiden poltossa poikkeus. Samaa tehdään vihreänä tunnetussa Uudessa-Seelannissa. Maassa asuessamme huomasimme, että kierrätys oli asukkaille kunnia-asia. Naapurimme pesivät tohkeissaan jätteensä ja pakkasivat ne vihreisiin muovisäkkeihin. Kierrätysauto keräsi roinista käyttökelpoiset kierrätyskeskukseen näytille pariksi kuukaudeksi, minkä jälkeen ne toimitettiin laivalla Australiaan poltettavaksi. "Kierrätyksessä on heikkoutensa. On kuitenkin parempi tehdä edes jotain kuin ei mitään", totesi paikallinen kierrätystä kehittävä virkamies. Kirjoitin aiheesta satiirin nimeltään "Kerskakierrättäjä" Kullattuun kakkalapioon.

Silmänlumetta ja puhdasta omaatuntoa

Italiassa mafia on ottanut rahakkaita kierrätysbisneksiä hoiviinsa. He saavat rahaa muiden muassa supermyrkkyjen käsittelystä. Aineet lastataan vanhoihin, käytöstä poistettuihin tankkereihin ja upotetaan mereen. Lievemmät myrkyt haudataan kallionkoloihin, kuten ydinjätteet Suomessa. Napolin ympäristökunnissa ne kaadetaan ojiin, josta ne huuhtoutuvat mereen. Lopputulos on sama kuin jätteiden polttamisessa: myrkyt päätyvät käsittelemättöminä takaisin luonnon kiertokulkuun. Se on halvempaa kuin kierrättäminen.

Tiedätkö, miten sinun kunnassasi toimitaan? Kuinka suuri osa lajittelemistasi jätteistä päätyy uudelleen käytettäväksi, missä ne käytetään ja mitä niistä valmistetaan? Vai poltetaanko kaikki roskat sulassa sovussa? Soitto kaupungintalolle riittää asian selvittämiseen. Jos roskat poltetaan, kierrätys tuhoaa luontoa säästämisen sijaan. Jätteiden käsittelyn ainoaksi tarkoitukseksi jää omantunnon puhdistaminen kuluttamisen kannustamiseksi. Ainoa kestävä ratkaisu luonnon saastumiseen on vähentää kulutusta.

Asiasanat: kierrätys, ympäristö, lajittelu, vihreä, roska, jäte, myrkky, Italia, Ranska, Espanja, Kiina, Uusi-Seelanti.

Elokuva Viikset | Emmanuel Carrère

2010-09-04T06:57:00.006+02:00

Viikset (2005) on psykologinen mysteeritarina, joka pohjautuu Emmanuel Carrèren samannimiseen romaaniin. Kirjailija vastaa itse elokuvaohjauksesta.

Elokuva	La Moustache
Vuosi	2005
Ohjaaja	Emmanuel Carrère
Pääosissa	Vincent Lindon, Emmanuelle Devos, Mathieu Amalric, Hippolyte Girardot, Cylia Malki, Macha Polikarpova.
Maa	Ranska
Genre	Draama, mysteeri, psykologinen jännitys
Käsikirjoitus	Emmanuel Carrère, Jérôme Beaujour. Perustuu Carrèren romaaniin La Moustache.
Suomessa	2006

Elokuva avautuu parisuhdedraamana. Päähenkilö Marc Thiriez (Vincent Lindon), menestyvä pariisilainen arkkitehti, valmistautuu vaimonsa Agnèsin (Emmanuelle Devos) kanssa punaviininhuuruiseen illanviettoon ystävien luona. Kaikki näyttää viattomalta ja arkiselta, kunnes Marc ajaa ennen lähtöä viiksensä. Draama syntyy siitä, että kukaan ei huomaa muutosta. Muiden mukaan viiksiä ei ole koskaan ollutkaan.

Marc testaa lähipiiriään yhä uudelleen muuttuneella ulkomuodollaan, mutta ilman toivomaansa reaktiota. Agnèsia miehen itsepintaisuus alkaa pelottaa. Hän epäilee Marcin kärsivän hallusinaatioista ja ehdottaa kallonkutistajaa. Marc taas epäilee salaliittoteorioita. Haluaako Agnès raivata hänet tieltään ja ovatko parin ystävät juonessa mukana? Katsojaa hämätään puoltamalla milloin Marcin, milloin Agnèsin kantaa. Philip Glassin pahaa enteilevä musiikki johdattaa oudon kiehtovaan tunnelmaan.

Carrèrelle ominaiseen tapaan tarinan johtolangat jätetään auki, mikä jättää tilaa tulkinnoille. Marc voidaan nähdä non-eksistentialistisesta ahdistuksesta kärsiväksi sankariksi, joka tajuaa, että hänellä ja hänen elämällään ei ole merkitystä. Hän elää kafkamaista painajaista, jossa hän menettää oman elämänsä ohjat - tai pikemminkin porvarillisen illuusion kontrollista.

Elokuva käsittelee myös parisuhdetta, läheisyyttä ja erillisyyttä. Onko kahden ihmisen yhteisyys mahdollista? Onko parisuhde vain yhteistä shoppailua, pakotettua laatuajan viettämistä ja toisen miellyttämisen näyttelemistä? Mikä meissä on meitä itseämme, mikä heijastusta muista? Marc kirjoittaa Agnèsille: "Ilman sinun silmiäsi en näe itseäni", mutta heittää lopulta kortin pois, hylkää ajatuksen.

Pääosaa näyttelevä Vincent Lindon tekee roolityönsä pääosin uskottavasti. Ohjausta vaivaa kuitenkin epätasaisuus. Tarinan ratkaiseva siirtymä, jossa Marc pakenee ahdistustaan Hongkongiin, purkaa hienovaraisesti rakennetun jännityksen. Päähenkilön jo aiemmin monotoninen elämä muuttuu nyt yksinäisiksi rutiineiksi. Hän ajelehtii aamusta iltaan Hongkongin mantereen ja Hongkong Islandin välillä seilaavalla, pittoreskilla Star Ferry -lautalla. Carrère näyttää Marcin yhä uudelleen ostamassa lippua, kävelemässä nostosiltaa, etsimässä istuinta.

Idea tulee selväksi: sisyfosmainen sankari palaa aina alkuunsa eikä kysymyksiin ole vastauksia. Sohvamatkaajaa monotoninen seilaaminen alkaa kuitenkin puuduttaa ja Lindonin pitkänaamainen ihmetys siitä, mitä hänelle on tapahtumassa, alkaa lopulta näyttää pelkältä ilmeettömyydeltä. Puutteistaan huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen eikä vähiten siksi, että se tarjoaa jotain hollywoodilaisesta massatuotannosta poikkeavaa. Carrère ei ole varhaistuotannosssaan pettänyt yleisöään tarjoamalla helppoja ratkaisuja.

Asiasanat: Emmanuel Carrère, Viikset, Moustache, mysteeritarina, psykologinen, parisuhdedraama, salaliittoteoria, hallusinaatio, eksistentialistinen sankari, Pariisi, Hongkong, Star Ferry, Sisyfos.

Mikä on sinun perintösi? | Philip Roth

2010-08-29T07:22:00.003+02:00

Philip Roth kirjoittaa isästään, itsepäisestä moralistista ja realistista, mutta samalla ennen kaikkea itsestään ja omasta kuolevaisuudestaan.

Patrimony (Simon & Schuster, 1991. Ei suomennettu.) on Rothin isän, Herman Rothin, sairaskertomus. Elämästään neljäkymmentä vuotta vakuutusyhtiölle uhrannut mies halvaantuu. Tutkimuksissa selviää, että hän kärsii aivokasvaimesta.

Roth on käsitellyt isän kuolemaa aiemmin fiktiossa, romaanissa Zuckerman Unbound. Molemmissa teoksissa tapahtuma on päähenkilön elämässä keskeinen käänne: hänestä tulee ensin etäomaishoitaja, sitten hän saa huomata, ettei ole enää kenenkään poika. Kirjailija käy läpi menneisyyttään ja vanhempiensa suhdetta tarkkanäköisesti ja saa huomata myös oman kuolevaisuutensa. Hän joutuu ohitusleikkaukseen.

Kirjassa on vaikeiden kysymysten lisäksi huumoria. Kun näkönsä menettänyt ja viikon ummetuksesta kärsinyt isä paskoo kylpyhuoneen hammasharjoja ja kylpypyyhkeitä myöten, kirjailija pohtii, onko paskassa pankkitilin sijaan hänen perintönsä. Rothin innoittamana voidaan kysymyksenasettelua jatkaa: entä jos näissä kahdessa onkin lopulta kysymys samasta asiasta?

Asiasanat: Philip Roth, Patrimony, Zuckerman Unbound, isä, poika, sairaus, kuolema, perintö, Yhdysvallat.

Miten lukea Tarastin vaalirahoitusvinkkejä?

2010-08-21T07:57:00.007+02:00

Lauri Tarasti on suomentanut ohjeet syyskuussa voimaan tulevasta vaalirahoituslaista. Vaikka hän ottaa kantaa moniin tulkintaa herättäviin kysymyksiin, katsoi Kirjatohtori asiakseen antaa lukuohjeisiin lukuohjeet. Tarkennukset vastaavat totuttuja suomalaisia tapoja.

Päivitetty muistilista vaalirahoitettaville

1. Kunnallisvaaleissa kaikki yli 800 euron ja muissa vaaleissa yli 1500 euron tuet on ilmoitettava. Tuet pitää pilkkoa 799 ja 1499 euron eriin, jotta kytköksiä ei tarvitse paljastaa.

2. Ehdokas ei saa ottaa kuntavaaleissa yli 3000 euron tukea, eduskuntavaaleissa lahjoituskatto on 6000. Ehdokkaan tulee ottaa kunnallisvaaleissa yli 3000 euron tuet ja eduskuntavaaleissa yli 6000 euron tuet kohdan 1. mukaisiin eriin pilkottuina.

3. Ehdokas ei saa ottaa tukea valtiolta, kunnalta, valtion tai kunnan liikelaitokselta ja noin 30 julkisoikeudelliselta yhdistykseltä tiekunnista kauppakamareihin ja uittoyhdistyksistä Kuntien eläkevakuutukseen. Lahjoittajilta tulevat varat on ohjattava bulvaanien kautta.

4. Melkein kaikki tuki pitää ilmoittaa, mutta talkootyötä, puolison auton lainaamista tai esimerkiksi pientä vieraanvaraisuutta ei tarvitse ilmoittaa. Epäselvät tuet tulee vähätellä talkootyöksi, puolison auton lainaamiseksi tai pieneksi vieraanvaraisuudeksi, jolloin niitä ei tarvitse ilmoittaa.

5. Yhteismainoksista pitäisi ilmoittaa oma maksuosuus, ja puolueen perimät maksut merkitä oman kampanjan kuluiksi ja puolueelle maksut ovat vaalirahoitusta. Huomaa sana “pitäisi” ja vetoa siihen, ettet tiedä maksuosuuksista. Sitä ei voi ilmoittaa, mitä ei tiedä.

6. Ehdokas voi ottaa omalta puoluejärjestöltään yli 6000 euron tuen, oman puoluejärjestön on puolestaan tehtävä selkoa omista rahalähteistään. Kytkökset yksittäisten rahoittajien ja ehdokkaiden välillä häviävät, kun puoluejärjestöt pesevät rahat.

Vaalirahoitus on politiikan pyhä lehmä

Tarasti arvioi, että lainsäädäntöä politiikan rahoituksesta ei voida kirjoittaa niin yksiselitteisesti, ettei siihen jäisi tilaa tulkinnoille.

Kirjatohtori on eri linjoilla. Vaalirahoituslaki voidaan haluttaessa kirjoittaa niin, että jokainen sentti on ilmoitettava: keneltä se saatiin ja mihin se käytettiin. Tämä toimii yritysten kirjanpidoissa, joten miksi ei myös politiikassa. Näin ei jäisi mahdollisuutta nykyisen kaltaisiin kikkailuihin.

Asiasanat: Lauri Tarasti, vaalirahoitus, puolue, puolueet, korruptio, ohje, vinkki sääntö, määräys, ehdokas, laki, puoluejärjestö, rahalähde, ilmoitus, velvollisuus, maksu, lahjoitus, tulkinta, sääntö, uudistus, toimikunta, puheenjohtaja, puoluerahoitus.

What's New, Pussycat | Woody Allen

2010-08-10T20:49:00.006+02:00

What's New, Pussycat -elokuvan katsoo kertaalleen 60-luvun campina. Se on kasattu oudoista elementeistä ja täysin ryhdittömästi, mutta yhdestä asiasta elokuvantekijöitä ei ainakaan voi moittia: turhasta vakavuudesta.

Elokuva	What's New, Pussycat/Hei Pussycat/Quoi de neuf, Pussycat
Vuosi	1965
Ohjaajat	Clive Donner, Richard Talmadge
Pääosissa	Peter Sellers, Peter O'Toole, Romy Schneider, Paula Prentiss, Woody Allen, Ursula Andress
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:llä

What's New, Pussycat (1965, suomennettu nimellä Hei Pussycat) on stand up -koomikkona työskennelleen Woody Allenin ensimmäisiä elokuvia. Allen vastaa käsikirjoituksesta ja ohjaajina on kaksikko Clive Donner ja Richard Talmadge. Hän on jälkikäteen kommentoinut lopputulosta noloksi ja piti myöhemmin huolen siitä, että pääsi itse ohjaamaan omat skriptinsä. Näin on käynytkin lukuun ottamatta Herbert Rossin ohjaamaa, varsin kelvokasta elokuvaa Play It Again, Sam.

Pussycatin päähenkilö Michael James (Peter O'Toole) on James Bondia muistuttava naistenmies, joka työskentelee pariisilaisessa muotilehdessä. Ympärillä pörrää toinen toistaan kauniimpia naisia (mm. Romy Schneider, Paula Prentis, Ursula Andress), joita mies kutsuu kissimirreiksi. Seksiä urheiluna pitävällä miehellä on vaikeuksia sitoutua tyttöystäväänsä, joka yrittää vokotella häntä avioliittoon. Katsojia huvitetaan salatapaamisilla, housut kintuissa -yllätyksillä, kukkotappeluilla ja nymfomaanikoilla.

Elokuva on lähes kaksituntinen sekoilu, jota piristää sentään muutama camp-henkinen henkilöhahmo. Näihin lukeutuu lapsenomaisia kiukkukohtauksia saava psykoanalyytikko ja seksimaanikko Fritz Fassbender (Peter Sellers). Miehellä on päässään musta polkkapituinen, Beatlesin ajoista muistuttava peruukki ja perässään viikinki-Helgan asuun pukeutunut vihainen vaimo. Woody Allen näyttelee myöhemmistä elokuvistaan tuttua anti-naissankarin roolia. Hänen Victor Shakapopoliksensa on hermostunut pätkä, joka ampuu lähestymisyrityksissään yli.

Taustalla voidaan ihailla kitschistä Pariisia kahviloineen, yökerhoineen ja linnoineen ja kuunnella elokuvan nimikkokappaleena soivaa Burt Bacharachin ja Hal Davidin iskelmärenkutusta What's New Pussycat.

Asiasanat: Woody Allen, Clive Donner, Richard Talmadge, What's New Pussycat, Hei Pussycat, elokuva, elokuva-arvio, komedia, Peter Sellers, Peter O'Toole, Romy Schneider, Paula Prentiss, Ursula Andress, stand up -koomikko, naistenmies, James Bond, salatapaaminen, kukkotappelu, nymfomaanikko, psykoanalyytikko, Pariisi, Ranska, Yhdysvallat.

Onko maailmantalous pelkkä pyramidihuijaus?

2010-08-01T14:53:00.006+02:00

Talousuutisissa kohistaan pyramidi- eli Ponzi-huijauksista, mutta onko koko maailmantalous jatkuvan kasvun ihanteineen vastaavanlainen vedätys?

Yhdysvalloissa Bernard Madoff huijasi parin vuosikymmenen aikana 46 miljardia euroa. Suomessa Wincapita keräsi sijoittajilta noin 50 miljoonaa euroa. Molemmat ovat tunnettuja pyramidihuijauksia, joista on seurannut syytteitä. Mielenkiintoiseksi huijaukset tekee se, että ne toimivat samojen periaatteiden mukaan kuin talousjärjestelmästäkin. Molemmat perustuvat tulevaisuuden odotuksille ja kuvitteelliselle arvolle ja edellyttävät jatkuvaa kasvua.

Huomio tiukasti tulevaisuuteen

Pyramidihuijauksissa uhrien huomio kiinnitetään tulevaisuuteen. Heitä kehotetaan hankkimaan uusia jäseniä ja laajentamaan verkostoa, joka tulevaisuudessa myy tuotteita. Näin pyramidin huipulla voidaan teoriassa viettää lokoista elämää, kun alla olevat tekevät työt. Taloudessa luodaan samanlaisia odotuksia. Huomio suunnataan tulevaan ja investointien arvo määritellään kasvuodotusten mukaan. Sijoittajia houkutellaan leppoisalla elämällä: “Pistä raha poikimaan ja tekemään työ puolestasi.”

Talous tarvitsee jatkuvaa kasvua, ja kasvumahdollisuudet oletetaan rajattomiksi. Myös pyramidihuijaukset edellyttävät loputtomasti lisää jäseniä ja verkoston kasvua. Jos uusia jäseniä ei saada, rakennelma romahtaa. Käykö taloudelle samoin? Romahtaako sekin kasvun lakatessa?

Rahat varmassa hukassa

Pankit ovat talouden peruskivi. Ne lainaavat eteenpäin säästäjien rahoja. Pankeilla on tallessa rahoista vain kymmenen prosenttia. Jos siis joka kymmenes säästetty euro nostetaan pankista, pankki kaatuu. Samoin käy, jos ihmiset lakkaavat elämästä yli varojensa ja lopettavat lainaamisen.

Omaisuuden, kuten rahankin, arvot ovat kuvitteellisia. Todellista arvoa ei ole mahdollista määritellä. Mikä esimerkiksi on asunnon tai osakkeen todellinen arvo? Entä rahan? Samoin on laita pyramidihuijauksissa. Niissäkin kohteen todellinen arvo tai olemassaolo on uskon asia. Se on ostajan silmissä.

Pyramidi kaatuu, kun jäsenistön usko horjuu eikä uusia jäseniä saada houkutelluksi mukaan. Saadut rahat on jaettu eteenpäin palkkioina jäsenhankinnasta pyramidin jäsenille.

Pyramidipeli on laitonta silloin, kun raha tulee ensisijaisesti osallistujilta itseltään. Entä miten on taloudessa? Raha tulee meiltä itseltämme. Niin kauan kun haluamme uskoa rahaan ja näyttää uskomme toteen käyttämällä rahaa, tämä pyramidihuijaus jatkaa elämäänsä.

Kuka hyötyy ja mikä on lopputulos?

Pyramidihuijauksista hyötyvät eniten pyramidin perustajat. Historian suurimmalla, Madoffin pyramidihuijauksella, oli 4000 jäsentä. Heistä monet rahoittivat koko omaisuudellaan miehen luksuselämää.

Taloudessa hyödyn keräävät pankit. Ne huijaavat lainaamalla rahaa säästäjiltä alhaisella korolla ja ottamalla laina-asiakkailtaan korkeampaa korkoa. Periaate on sama kuin muussakin liiketoiminnassa: ostetaan halvalla ja myydään kalliilla. Asiakkaalle ei kerrota, mistä hän voisi ostaa halvemmalla.

Suomessa asuntosijoitukset ovat pankeille erityisen hyvää bisnestä, jota myös valtio tukee. Verovaroin tuettu kysyntä nostaa asuntojen hintoja, pankit lainaavat ja asuntosijoittajat velkaantuvat. Lainojen vakuutena toimivat asunnot. Kupla kasvaa, kunhan asuntojen hinnat nousevat ikuisesti. Muuten vakuusarvot romahtavat, asuntosijoittavat menettävät rahansa ja pankeille syntyy luottotappioita. Kun tappiot ylittävät kymmenen prosenttia pankin pääomasta, seuraa vararikko ja mukana voi kaatua muitakin pankkeja. Kuulostaako tutulta?

Jos maailmantalouden periaatteet keksittäisiin tänään, niitä todennäköisesti pidettäisiin pyramidihuijauksena, sillä ne kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta. Taloutta pitävät liikkeessä sen olemassaoloon tottuneet sukupolvet, jotka pelkäävat liikaa muutosta uskaltaakseen kyseenalaistaa sen lainalaisuuksia.

Asiasanat: talous, maailmantalous, pyramidi, pyramidihuijaus, ponzi, laina, asunto, velka, pankki, valtio, Madoff, Wincapita, arvo, raha, omaisuus, sijoitus, tuotto, voitto, sijoittaminen, pörssi.

Miksi Suomi ei houkuta huippujohtajia?

2010-07-23T10:42:00.013+02:00

Tuoreen talousuutisen mukaan Suomi ei vedä huippujohtajia. Maa ei kiinnosta asuinkohteena ja palkat ovat surkeita. Ilmiö ei ole uusi. Jo Ruotsin vallan aikana komennus Suomeen vastasi karkotusta.

1600–luvulla Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Per (Pietari) Brahe lähti maahan vastenmielisesti. Hän luonnehti kuninkaalle osoittamassaan kirjeessä Suomen tilaa synkin sävyin. Maassa oli vain autioituneita kouluja ja kirkkoja, asukkaat taas olivat laiskoja ja juoppoja.

Arvonimistäkään ei ollut apua

Brahe korosti selvinneensä komennuksestaan vain Jumalan avulla. Hän kertoi kohtaamistaan vaikeuksista ja vaaroista kuin varhaiset ulkomaiset matkakirjoittajat. Nämä kehottivat matkalaisia suojautumaan Suomessa ristinmerkein, koska suomipaholaiset pelottelivat usein ohikulkevia huudoillaan tai tekemällä kepposia.

Suomeen houkuteltiin virkamiehiä arvonimillä, mutta nämäkään eivät riittäneet. Virkamiehet vaihtoivat mieluusti toimensa muualle. Pentti-herttua esimerkiksi luopui Suomen ruhtinaan arvonimestä Linköpingin piispuuden hyväksi.

Kestävä ratkaisu kestämättömään ongelmaan

Suomessa pistäydyttiin ja sieltä poistuttiin niin pikaisesti kuin mahdollista. Etenkin kuninkaiden harvat vierailut Suomen maaperällä olivat yhtä pikaisia kuin nykyäänkin. Kustaa-kuninkaan kerrotaan ratsastaneen Suomen halki ja toisella läpikulkumatkallaan vielä rientäneen kuin maa olisi polttanut hänen ratsunsa kavioiden alla.

Varmimmin Suomessa viihtyivät Ruotsin valtakunnan viholliset, poliittiset vangit. Esimerkiksi Suomen historiankirjoituksen pioneeri Johannes Messenius teki työtään Kajaanin linnan tyrmään teljettynä. Häntä epäiltiin vääräuskoisuudesta (katolilaisuudesta).

1700– ja 1800–luvuilla Suomen surkeus vihdoin myönnettiin. Kulttuuriset nokkamiehet, Henrik Gabriel Porthan ja Zacharias Topelius, tunnustivat että maa ei ollut kelpoisa elinalustaksi. Se oli vasta muokattava sellaiseksi. Tähän tarvittiin suomalaisen rahvaan työpanosta ja sisua, mutta ankarasta raadannasta huolimatta työ ei näytä kantaneen hedelmää. Historian valossa saattaisikin olla viisaampaa, että asiaintila myönnettäisiin ja julistettaisiin pysyväksi.

Lisätietoja ja lähteet löytyvät Suolatuista säkeistä.

Asiasanat: Suomi, huippujohtaja, houkuttavuus, suomalaisuus, Kustaa, Johannes Messenius, Pentti-herttua, Henrik Gabriel Porthan, Zacharias Topelius, Nokia, Ruotsi.

Egoistien lahko

2010-07-22T06:03:00.008+02:00

Kun erakoitunut väitöskirjan tekijä tylsistyy kirjastossa, hän huvittelee avaamalla tietosanakirjan satunnaiselta kohdalta. Schmittin tarinassa tutkija löytää tarinan 1700-luvulla eläneestä hollantilaisfilosofista, Gaspard Languenhaertista, joka oli egoisti ja uskoi olevansa yksin olemassa.

Eric-Emmanuel Schmittin La secte de égoïstes (Albin Michel, Pariisi, 1994. Ei suomennettu.) eli egoistien lahko on filosofinen kokeilu, jossa leikitellään eksistenssin ongelmalla.

Languenhaertin mukaan maailmaa ei ole sinällään olemassa, vaan se on mielikuvituksemme tuotetta. Pariisin seurapiirit hämmästelevät miehen näkemystä ja tekevät filosofille erilaisia kokeita. Languenhaert ei hämmenny, vaan pikemminkin riemastuu teoriansa kritiikistä. Hän ei kuitenkaan usko edes seurapiirin olemassaoloon, vaan sanoo keksineensä heidät. Hänen mielestään kun on mukavampaa työskennellä vilkkaissa salongeissa kuin yksin työpöydän ääressä.

Tutkija-päähenkilö kiinnostuu Languenhaertista ja alkaa etsiä häntä koskevia tietoja. Niitä on vähän, mutta muutaman, hieman yliluonnollisen sattuman avulla hän pääsee tutkimuksissaan eteenpäin. Hän löytää oudon vanhan miehen, joka kehottaa: “Ne cherchez pas dans le visible ce qui est invisible”, älkää etsikö näkymätöntä näkyvästä. Tutkijan ongelmaksi muodostuu lopulta, onko hänkin vain keksinyt kaiken. Kirjaa vaivaa sama kuin monia Amélie Nothombin teoksia: idea on mielenkiintoinen, mutta toteutus ei jaksa kantaa koko tarinan mitalta.

Asiasanat: Eric-Emmanuel Schmitt, La secte de égoïstes, filosofia, materialismi Gaspard Languenhaert, tutkija, tutkimus, pariisilainen, Pariisi, Ranska, Amélie Nothomb.

Shine A Light | Martin Scorsese

2010-07-13T13:48:00.006+02:00

Scorsesen fanielokuva Rolling Stoneseista on vähäeleinen konserttitaltiointi. Papparaisten energistä, mutta jo hieman jähmennyttä menoa piristävät vuosien takaiset haastattelukatkelmat.

Elokuva	Shine A Light
Vuosi	2008
Ohjaaja	Martin Scorsese
Pääosissa	Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ron Wood
Maa	Yhdysvallat
Genre	Dokumentti, musiikki
Käsikirjoitus	Martin Scorsese
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Shine A Light (2008) -dokumentin alkumetreillä näyttää, että elokuva kertoo yhtä lailla ohjaaja Martin Scorsesen työskentelystä kuin Rolling Stonesistakin, sillä mies vilahtelee tiuhaan kuvissa valitsemassa biisejä ja otoksia. Sähellyksestä siirrytään kuitenkin pian New Yorkin Beacon-teatteriin ja syksyn 2006 konserttitaltiointiin.

Keikan kuvaus tehtiin kahdeksantoista kameran voimin, mikä näkyy siinä, että katsoja pääsee lähemmäksi lavan tapahtumia kuin intiimin teatterin yleisö konsanaan. Ikääntyneiden bändiläisten, Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Ronnie Woodin ja Charlie Wattsin kasvojen, kaulan ja käsien juonteet näkyvät ja suonet pullistelevat.

Bändin pitkä ura näyttää muodostuneen Scorseselle kuvausvaiheessa pakkomielteeksi. Keikan lomassa näytetään kahtakin vanhaa haastattelukatkelmaa, jossa vielä sileäkasvoisilta pojilta kysytään, kauanko he luulevat jatkavansa. Ensimmäisessä haastattelussa bändi on ollut kasassa kaksi vuotta ja Jagger arvelee kolmannen menevän vielä samaan putkeen. Myöhemmin mieli on jo suuntautunut pidemmälle. Kun haastattelija kysyy, voisiko Jagger kuvitella jatkavansa musiikintekoa vielä kuusikymppisenä, mies vastaa: “Helposti.”

Beaconin konsertin ensimmäiset biisit ovat latteaa perusrockia ennen kuin päästään vanhojen hittien makuun. Keikan aikana kuullaan mm. Jumpin’ Jack Flash, Shattered, Some Girls, Tumbling Dice, Sympathy for the Devil, Start Me Up, (I Can’t Get No) Satisfaction ja Brown Sugar. Vauhtiin päästyään Jagger varastaa tutusti shown bändikavereiltaan hyppimällä ja kukkoilemalla ympäri lavaa. Keikalla nähdään myös kolme vierasta: Jack White (biisissä Loving Cup), sukkahousuihin ja liian isoon paitapuseroon sonnustautunut Christina Aguilera (“Live With Me”) ja upea blues-kitaristi ja -laulaja Buddy Guy (Champagne and Reefer).

Haastattelupätkät uran alkuvaiheilta tarjoavat mielenkiintoisia väläyksiä pyrkimättä kertomaan bändin koko tarinaa. Valikoima on satunnainen. Aiheena ovat mm. bändin jäsenten pidätykset ja kansainväliset haastattelut. Pittoreskein yksityiskohta on se, kun japanilainen haastattelijatyttö kysyy Jaggerilta ujosti kihertäen: “Saanko kysyä, kuinka vanha sinä olet?” Jagger vastaa: “29”, mistä japanilaistyttö saa hulvattoman kikatuskohtauksen. Hän on saman ikäinen.

Shine A Light ei ole Scorsesen ensimmäinen musiikkidokumentti. Elokuvassa The Last Waltz (1978) nähtiin kanadalaisen päätähden, The Bandin, lisäksi vierailijaesityksiä mm. Muddy Watersilta ja Joni Mithcelliltä. Lisäksi Scorsese on tehnyt Bob Dylanin elämäkerran No Direction Home (2005).

Asiasanat: Martin Scorsese, Shine A Light, elokuva, elokuva-arvio, dokumentti, Rolling Stones, Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ron Wood, Jumpin’ Jack Flash, Shattered, Some Girls, Tumbling Dice, Sympathy for the Devil, Start Me Up, (I Can’t Get No) Satisfaction, Brown Sugar, yhtye, bändi, musiikki, rock, Christina Aguilera, Buddy Guy, Jack White, The Last Waltz, The Band, Muddy Waters, Joni Mitchell, No Direction Home, Bob Dylan, Englanti, Yhdysvallat.

Sentimentaalisesti ystävyyssuhteista: Anna Gavaldan Kimpassa

2010-07-02T12:17:00.006+02:00

Ranskalainen kirjastonhoitaja ihmetteli, kun kerroin Anna Gavaldan kuuluvan suomennettujen ranskalaiskirjailijoiden joukkoon. Hän mietti hetken ja tokaisi: “No, esitetäänhän hänen kirjoissaan hyviä tunteita”.

Gavaldan Ensemble, c'est tout (Le Dilettante, Pariisi, 2004. Suomennettu nimellä Kimpassa.) on heppoinen tarina kaltoin kohdelluista ihmisistä, jotka päätyvät kämppiksiksi. Romaanin keskushenkilönä on Camille, anorektinen siivooja, joka kärsii masennuksesta. Hän tapaa Philibertin, aatelisen ja ujon postikortinmyyjän, joka majoittaa hänet luokseen.

Kolmas kämppiksistä on Frank, rääväsuinen ja huonokäytöksinen keittiömestari, renttu, johon Camille luonnollisesti tarinan edetessä rakastuu. Myöhemmin joukkio täydentyy Frankin sairaalaan joutuneesta isoäidistä, La Paulettesta, jolloin saadaan mukaan myös vanhus- ja omaishoidon kysymyksiä hoivaviettisille.

Kirjan suosio perustuu siihen, että päähenkilöt ovat tuikitavallisen oloisia naapurintyttöjä ja -poikia. Tapahtumia katsotaan pienen ihmisen arkisesta näkökulmasta ja dramatiikkaa ammennetaan sentimentaalisuudesta. Teksti vetoaa tunteisiin manipuloiden ja itsestään tietoisesti, hieman Hollywoodin unelmatehtaan tapaan.

Kirjan kohderyhmä lienee keski-ikäisissä ja hieman varttuneemmissa naisissa. Jos Stieg Larssonin dekkari Millenium edusti miehistä fantasiaa useista partnereista ja vapaista suhteista, Kimpassa on platonista suhdetta kaipaavien naisten haavekuva. Camillella on kämppiksinä kaksi miestä, jotka pitävät hänestä huolta, ruokkivat ja pitävät seuraa, mutta eivät vaadi seksiä.

Kirja henkii melankoliaa ja luopumista. Elämä ei ole tuonut onnea, mutta sitä ei enää jakseta tavoitellakaan. Henkilöille riittää, että he ovat yhdessä: “Ensemble, c'est tout”.

Asiasanat: Anna Gavalda, Ensemble c'est tout, Kimpassa, kirja-arvio, romaani, ihmissuhteet, Ranska.

Väärinymmärretyt miehet: Philip Roth ja Nathan Zuckerman

2010-06-23T10:42:00.006+02:00

Philip Roth tunnetaan Zuckerman-kirjoistaan, joiden päähenkilö on tulkittu kirjailijan alter egoksi. Zuckerman on Rothin tavoin juutalainen kirjailija, mutta yhdennäköisyys on vain ovela harhautus.

Roth käsittelee alter egoa ironisesti Zuckerman-sarjan toisessa osassa nimeltään Zuckerman Unbound (Farrar, Straus And Giroux, 1981. Suomennettu nimellä Väärinymmärretty mies.). Kirja pyörii Rothille tutun teeman, kirjailijuuden kirojen, ympärillä. Zuckerman on tehnyt läpimurron teoksella Carnovsky. Hän on miljoonan taalan julkkis, jota ympäröi joukko ihailijoita ja vainoojia.

Antisemitisti ja roisto?

Pahin on edessä, kun kirjailijan isä kuolee. Veli syyttää, että Zuckerman on tappanut hänet häikäilemättömästi perheen elämää hyväksi käyttäneellä ja juutalaisuutta loukanneella romaanillaan.

Do you really think conscience is a Jewish invention from which you are immune? Do you really think you can just go have a good time with the rest of the swingers without troubling yourself about conscience? Without troubling about anything but seeing how funny you can be about the people who have loved you most in the world...when all he wanted to hear was 'I love you!'... Oh, you miserable bastard, don't you tell me about fathers and sons!

Uskotko todella, että omatunto on juutalainen keksintö, jolle sinä olet immuuni? Luuletko todella, että voit pitää hauskaa muiden pintaliitäjien kanssa omantunnon soimaamatta? Välittämättä mistään ja tekemällä pilaa ihmisistä, jotka rakastivat sinua eniten maailmassa. Isä halusi vain kuulla ‘Minä rakastan sinua’. Senkin onneton roisto, älä tule puhumaan minulle isistä ja pojista. (Käännös PK.)

Julkisuudessa kiertää sitkeitä huhuja, joiden mukaan Roth on Carnovsky, seksiseikkailuilla vanhempiaan vastaan kapinoiva juutalaismies. Isä kiroaa Zuckermanin kuolinvuoteellaan. Hänen viimeiset sanansa ovat: “Bastard”.

Roth vs. Zuckerman

Zuckerman sotketaan teoksessa tavan takaa oidipaaliseen henkilöhahmoonsa Carnovskyyn. Tilanne on tuttu Philip Rothille, joka sekoitetaan hengentuotteeseensa Zuckermaniin. Rothia on syytetty päähenkilönsä tavoin juutalaisuuden halventamisesta. Hänen teoksensa Portnoy's Complaint (1969) ilmestyi samana vuonna kuin Zuckermanin Carnovsky, teos käsitteli samoja teemoja ja sai yhtä kiihkeän vastaanoton.

Roth hämmentää tulkintoja esittämällä kirjoissaan myös vaihtoehtoisia teorioita. Patrimony -teoksesta esimerkiksi voidaan lukea, että toisin kuin Zuckermanin isä, Herman Roth kannusti poikaansa kirjailijanuralla ja puolusti hänen töitään.

Kumpikaan näkemyksistä - Roth perheensä häpäisijänä tai kannustettuna kirjailijana - ei ole faktaa eikä fiktiota, sillä Roth on oman elämänsä epäluotettava kertoja. Hän ruokkii tietoisesti ironialla alter ego -teoriaa, joka samastaa kirjailijan ja kertojan. Näin hän on luonut kerroksittaisia, keskenään vuoropuhelua käyviä maailmoja, joissa henkilökuvat ja tarinat lomittuvat. Kuten kirjailija toteaa omaelämäkerrassaan The Facts (Farrar, Straus & Giraux, 1988. Ei suomennettu.) Zuckermanin suulla: “Mitä minusta on jäljellä ilman teoksiani?”

Asiasanat: Philip Roth, Nathan Zuckerman, romaani, kirja-arvio, alter ego, Zuckerman Unbound, Carnovsky, Väärinymmärretty mies, anti-semitismi, Yhdysvallat.

Kesäyön seksikomedia | Woody Allen

2010-06-15T08:58:00.004+02:00

Viehkeä komedia kesäyön taiasta naittaa Ingmar Bergmanin ja Shakespearen.

Elokuva	A Midsummer Night's Sex Comedy/Kesäyön seksikomedia
Vuosi	1982
Ohjaaja	Woody Allen
Pääosissa	Woody Allen, Mia Farrow, Jose Ferrer, Julie Hagerty, Tony Roberts, Mary Steenburgen.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavana DVD:llä

A Midummer Night's Sex Comedy (1982, suomennettu nimellä Kesäyön seksikomedia) kertoo kesähuvilalla idyllisenä iltana kohtaavista kolmesta parista. Se on allenilainen pastissi, joka tuo yhteen Ingmar Bergmanin ja Shakespearen.

Isäntäpari Andrew'lla (Woody Allen) ja Adrianilla (Mary Steenburgen) on avio-ongelmia. Seksi ei ole maistunut puoleen vuoteen ja Andrew purkaa tarmonsa tekemällä vapaa-aikanaan keksintöjä. Hänen saavutuksiinsa kuuluvat lentävä polkupyörä, omenankuorimalaite ja kalanruotimiskone. Andrew on Wall Streetin pörssimeklari ja kuvaa ammattiaan hävitystaidon mestarinäytteeksi: "I help people do their investments until there's nothing left."

Pariskunta valmistelee huvilalla Adrianin serkun, Leopoldin (Jose Ferrer), häitä. Morsian on vaalea ja kaunis Ariel (Mia Farrow), joka ei tunnu aivan ilmeiseltä vaimokokelaalta jo varttuneeseen ikään ehtineelle, elämänasenteiltaan jäykälle ja ankaralle Leopoldille, joka saa liikanimen "Mr. Pompous Ass". Mies kertoo ylpeänä häämatkan suuntautuvan Lontooseen, jossa hänellä on pitkään odotettu tilaisuus esitellä morsiamelleen Thomas Carlylen hauta.

Juhlaseurueeseen liittyy mukaan lääkäri Maxwell (Tony Roberts), jonka avecina on seksikäs ja vapaamielinen, mutta hieman yksinkertainen sairaanhoitaja, Dulcey (Julie Hagerty). Maxwell on naistenmies ja kyynikko. Hänelle avioliitto edustaa toivon loppua: "Marriage is the death of hope."

Henkilöiden välillä alkaa väreillä pian parisuhderajojen yli. Maxwell iskee silmänsä morsiameen, vaaleaan Arieliin, johon myös Andrew on ollut heikkona vuosia aikaisemmin. Leopoldia puolestaan viehättää eläimellistä energiaa säteilevä Dulce. Pian järjestetään salaisia tapaamisia luonnon helmassa, emmitään valinnoissa ja tunnustetaan suuria tunteita.

Elokuva henkii bergmanilaista menneen ajan tunnelmaa. Kaksikerroksisen puuhuvilan seiniä koristavat posliinilautaset ja valkoiselle pohjalle kuvioidut tapetit. Naisilla on pitkät mekot ja korkeakorkoiset nauhakengät, miehillä kauluspaidat, mirrit ja olkihatut. Herrasväki pelaa sulkapalloa ja shakkia, kalastaa, tekee eväsretkiä niitylle ja musisoi. Henkeviä keskustelujakaan ei puutu. Illalla kaivetaan esiin Andrew'n rakentama spiritismipallo ja kysytään, onko elämässä muuta kuin aistein nähtävä. Leopold kiistää jyrkästi. Hänen mukaansa metafysiikassa on kyse ihmisten heikkoudesta hyväksyä elämää sellaisena kuin se on. Mutta kun kuu lipuu tummien varjojen taakse, tapahtuu odottamattomia.

Kevyen hupailun teemana on elämästä nauttiminen ja hetkeen tarttuminen, sillä mikään ei harmita enemmän kuin menetetyt tilaisuudet. Samaa teemaa Woody Allen on sittemmin tuonut esille esimerkiksi toisessa hyvän tuulen komediassa Everyone Says I Love You (1996).

Asiasanat: Woody Allen, A Midsummer Night's Sex Comedy, Kesäyön seksikomedia, elokuva, elokuva-arvio, Mia Farrow, Jose Ferrer, Julie Hagerty, Tony Roberts, Mary Steenburgen, ihmissuhteet, seksi, avioliitto, häät, menetetyt tilaisuudet, seize the moment, Yhdysvallat.

Haloo, hei ootsä siellä? | Bret Easton Ellis

2010-06-05T10:40:00.007+02:00

Bret Easton Ellisin esikoisromaanin dialogit ovat kuin tyypillisestä kännykkäkeskustelusta. Henkilöt puhuvat jonninjoutavia toistensa ohi. Kaikki on hyvin niin kauan, kun kumpikin pysyy vuorollaan äänessä eikä toisen tarvitse kysyä: "Haloo, ootsä vielä siellä?

Less Than Zero (Ilmestyi englanniksi 1985. Suomennettu nimellä Alta nollan) oli Ellisin läpimurtoteos, jota juhlittiin 80-luvun uutena romaanina. Se kuvaa rikkaiden amerikkalaisnuorten bileiden, merkkituotteiden ja huumeiden täyttämää elämää.

Hei, sähän oot alasti!

Kirjan päähenkilö Clay on joululomalla yliopistosta. Hän asuu vanhempiensa luona Los Angelesissa ja tapaa tuttujaan. Useimmat henkilöiden välisistä keskusteluista heijastavat sisäistä tyhjyyttä. Kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. He ovat kyllästyneitä itseensä, toisiinsa, elämään.

"Ça fait longtemps que je t'ai pas vue" je lui ai dit.
"Ouais, j'suis pas beacoup sortie ces jours derniers."
(--)
"Tu as passé un bon moment ici?"
"Non."
"C'est dommage."

"Ei olla vähään aikaan nähty", sanoin hänelle.
"Joo, ei oo tullut käytyä juuri missään viime päivinä."
(--)
"Oliks sulla kivaa täällä?"
"Ei."
"Harmi." (Suomennos PK.)

Kirjaa mainostettiin aikanaan rajuksi, sillä siinä harrastettiin vapaasti seksiä ja vedettiin viivaa. Rohkeimmillaan Ellis on kuitenkin siinä, kun hän riisuu henkilönsä yleisön edessä alastomiksi. Pornompaa saa hakea, sillä vaatteiden alla ei ole mitään nähtävää. Kaikki on jo esillä, pintaa syvempää ei ole. Jos kirja olisi kirjoitettu 2000-luvulla, olisi syynä ollut epäilemättä se, että kännyköiden säteily olisi keittänyt henkilöiden aivot.

Asiasanat: Bret Easton Ellis, Alta nollan, Less than zero, kirja-arvio, seksi, huumeet, bileet, seksihuume, kännykkä, Yhdysvallat.

Vapaa vai ilmainen kirja?

2010-05-29T13:49:00.006+02:00

Avoimesta lähdekoodista tuttu vapaan käsite sekoittuu piratismissa usein ilmaiseen. Näillä kahdella käsitteellä on selvä ero. Vapaa tarkoittaa sitä, että tuote on tasapuolisesti kaikkien saatavilla ja levitettävissä, mahdollisesti myös vapaasti muokattavissa ja paranneltavissa. Ilmaisuuteen taas liittyy ajatus kaupallisen arvon puuttumisesta, bisneskielteisyydestä ja huonolaatuisuudesta maailmassa, jossa arvo mitataan rahassa.

Avoimen lähdekoodin yhteisö korosti piraattien tavoin aluksi ilmaisuutta. Tämä sai asiakkaat epäilemään ja yritykset sekä ohjelmistoalan etujärjestöt pelkäämään. Syytöksiä tuli mm. kommunismista ja ohjelmistoteollisuuden tuhoamisesta. Avoimen lähdekoodin yrityksillä ei uskottu olevan toimivaa bisnesmallia ja ohjelmistoja pidettiin huonolaatuisina — “eihän ilmainen voi olla hyvää”. Kriitikoiden mielestä myös vastuunkantaja puuttui: kuka vastaa ongelmatilanteessa?

Väitteiden pohjalla oli käsitys ilmaisuuden vahingollisuudesta ja bisneskielteisyydestä. Avoin lähdekoodin pelättiin vievän työpaikat ja kaatavan yritykset.

Ilmainen, vapaa ja avoin

Ongelman yhtenä juurisyynä oli englannin sanan free monimerkityksisyys. Sana tarkoittaa sekä vapaata että ilmaista, mikä loi harhaanjohtavaa kuvaa GNU/Linuxista ilmaisena käyttöjärjestelmänä. Suomessa free käännettiin lähes poikkeuksetta ilmaiseksi, mikä lisäsi hämmennystä. Santeri muistelee kirjassamme Platinainen pilvenreuna, kuinka hänen avoimen lähdekoodin yrityksensä SOT sai Suomessa aluksi ristiriitaisen vastaanoton:

Jos monen suuryrityksen oli vaikea ymmärtää avoimen lähdekoodin periaatteita ja ansaintalogiikkaa, sitäkin vaikeampaa se oli asiaan vihkiytymättömille. Minulta kysyttiin usein, miten SOT pystyi myymään ilmaista tuotetta ja saamaan siitä rahaa. Kysymys juonsi yleisestä harhakäsityksestä, jonka mukaan avoin lähdekoodi tarkoittaa samaa kuin ilmaisohjelma. Tämä tulkinta johtui epäilemättä osin englanninkielisestä termistä ‘free software’, joka vei ajatukset ilmaisuuteen.

Kun vapaiden ohjelmien sijaan alettiin puhua avoimista, ongelmat hälvenivät. Ajan myötä saavutettiin asiakkaiden luottamus ja avoin tuli merkitsemään turvallisuutta, vakautta, kustannustehokkuutta, skaalautuvuutta ja joustavuutta. Avoimet ohjelmat ovat räätälöitävissä ja paikattavissa, jos niissä ilmenee heikkouksia, mikä merkitsee parempaa tietoturvaa. Suljetun lähdekoodin ohjelmien ansaintalogiikka taas ei tue virheiden korjausta eikä sitä kautta paranna tietoturvaa. Valmistajat sanoutuvat lisenssiehdoissaan irti kaikesta vastuusta.

Voisiko kirjallisuus olla avointa?

Voiko avoimuuden ideaa hyödyntää kirjallisuudessa? Meidän mielestämme voi. Kirjailijat joutuvat uutta teosta laatiessaan vastaamaan aina kysymykseen: haluanko yrittää tehdä rahaa vai tavoittaa mahdollisimman paljon lukijoita? Ensimmäinen tavoite on Suomen kokoisella kielialueella haastava. Jälkimmäisessä taas ei-vapaa, kustannettu julkaisu on yleensä suurin este laajalle levikille. Kirjat ovat kalliita, jakelukanava raskas, verotus korkeaa ja kirjastotkin ostavat valikoimiinsa vain rajallisen määrän teoksia, lähinnä suurimmilta kustantajilta. Valtaosa suomalaisten kustannettujen kirjojen menekistä lasketaan sadoissa, korkeintaan tuhansissa, ei kymmenissä tai sadoissa tuhansissa. Tutkimusten ja omakustanteiden myyntimäärät jäävät helposti kymmeniin kappaleisiin.

Kun kirjan julkaisee avoimena, esimerkiksi sähkökirjana, se leviää laajemmalle kuin painettuna. Avoin kirja on joustavammin hyödynnettävissä eri formaateissa (painettu kirja, sähkökirja ja äänikirja kaikkine eri teknisine formaatteineen). Teksti voi olla myös korjattavissa, uudelleenkäytettävissä ja käännettävissä, jos kirjailija haluaa antaa lukijoilleen myös nämä vapaudet. Parhaimmillaan kirjasta syntyy johdannaisteoksia, jotka pidentävät tuotteen elinkaarta ja koskettavat yhä uusia lukijoita.

Avoimena teos on pysyvämmin saatavilla, sillä kustantajan tai oikeuksien omistajan katoaminen markkinoilta ei vaikuta sen saatavuuteen. Kustannustehokkuutta ja käytettävyyttä lisää se, että kirjaa ei tarvitse yrittää keinotekoisesti suojata piratismia vastaan. Se on lähtökohtaisesti avoin jakelulle.

Kustantajat ja kirjailijat suhtautuvat vapauteen epäluuloisesti, tai haluavat ainakin varmuuden vuoksi estää sen. Väitämme, että vapaudessa on kuitenkin enemmän voitettavaa kuin menetettävää. Tämä pätee erityisesti marginaalisen eli suomenkielisen kirjallisuuden kohdalla, sillä sen tuominen suuren yleisön tietoisuuteen vaatii perinteisillä julkaisutavoilla tuottoon nähden aivan liian kalliita markkinointiponnistuksia. Avoimessa tuotteessa kuka tahansa kirjan lukija on samalla potentiaalinen jakelija ja markkinoija, ja kirjaa voidaan jakaa esimerkiksi internetin vertaisverkkopalveluissa. Mahdollisimman laaja levikki on avoimessa kirjallisuudessa kaikkien edun mukaista.

Case: Onnelliset yhdessä ja La Habanera

Julkaisimme joulukuussa parisuhdekirjamme Onnelliset yhdessä Creative Commons -lisenssillä. Lisenssi mahdollistaa kirjan uudelleenkäytön, kääntämisen ja muokkaamisen ilmaisen kopioinnin ja jakelun lisäksi. Kirjan pohjalta kuka tahansa voi muokata oman parisuhdekirjansa. Kirjan kaupalliset oikeudet pysyvät meillä ja näin voimme halutessamme julkaista kirjan vielä joskus kustannettuna ja painettuna.

Onnelliset yhdessä keräsi puolessa vuodessa 7500 lukijaa, mikä on suomenkieliselle tietokirjalle erinomainen tulos. Edellinen vapaa sähkökirjamme, vuonna 2005 julkaistu La Habanera käännettiin vapaaehtoisvoimin englanniksi ja hepreaksi, ja se on tavoittanut yli 100 000 lukijaa. Olemme saaneet kirjasta runsaasti palautetta kaikkialta maailmasta.

Saimme Onnelliset yhdessä -kirjaan apurahan Suomen tietokirjailijat ry:ltä, mikä osaltaan vaikutti päätökseemme julkaista myös tämä kirja avoimena ensimmäisen onnistuneen kokeilun jälkeen. Suomessa suurin osa kirjoista tehdään apurahoilla ja meistä tuntui reilulta, että apurahoitetun työn tuotos olisi vapaasti kaikkien nautittavissa.

Haluamme omalta osaltamme olla luomassa kirjallisuuteen avoimen lähdekoodin kaltaista avoimuuden kulttuuria. Uskomme, että sen avulla kirjallisten tuotteiden kulutus lisääntyy ja kulutuksen kasvusta syntyy kirjailijoille uusia rahoitus- ja tukimuotoja. Ohjelmistoteollisuudessa vapaus on jo muuttunut valtavirraksi muun muassa maailman arvokkaimman ohjelmistotalon, Applen, ja hakukoneyhtiö Googlen myötä. Pioneerihenkeä ei siis tarvita, riittää kun seuraa menestyjiä.

Päivi ja Santeri Kannisto

Asiasanat: vapaa, ilmainen, avoin lähdekoodi, avoimen lähdekoodin yhteisö, Creative Commons -lisenssi, uudelleenkäyttö, muokkaus, kääntäminen, kopiointi, jakelu, piratismi, Piraattipuolue, sähkökirja, kustantaminen, apurahat, avoin kirja, avoin kirjallisuus, avoin kulttuuri, Onnelliset yhdessä, La Habanera, Platinainen pilvenreuna.

Vapaa parisuhdekirja houkutteli tuhansia lukijoita

2010-05-28T08:27:00.007+02:00

Lehdistötiedote 28.5.2010

Päivi ja Santeri Kanniston joulukuussa julkaisema parisuhdekirja Onnelliset yhdessä on kerännyt puolessa vuodessa 7500 lukijaa. Heistä 6200 on ladannut kirjan pdf-muodossa ja 1300 lukenut sen tietokoneensa näytöltä. Lukumäärään eivät sisälly lataukset vertaisverkosta ja lukijoiden jakelemat kopiot.

“Halusimme julkaista parisuhdekirjan niin, että se olisi vapaasti kaikkien käytettävissä ja jokainen voisi halutessaan muokata kirjasta mieluisen. 7500 lukijaa on Suomen kokoiselle pienelle kielialueelle erinomainen tulos”, kirjailija Päivi Kannisto kommentoi.

Parisuhdekirja soveltuu parisuhteessa eläville, eroa harkitseville, eronneille ja uutta suhdetta etsiville aikuisille. Se auttaa arvioimaan onnistumismahdollisuuksia ja antaa virikkeitä ongelmien ratkaisuun. Jos haasteet ovat ylitsepääsemättömiä, ero voi tarjota uuden alun. Uutta suhdetta etsivää kirja auttaa kumppanin löytämisessä ja auttaa välttämään vanhojen virheiden toistamista.

“Ensimmäinen vapaa sähkökirjamme oli La Habanera. Julkaisimme sen Brasiliassa vuonna 2005 kuudetta vuotta jatkuvan häämatkamme alussa. Vapaaehtoiset ovat kääntäneet kirjan englanniksi ja hepreaksi. Olemme saaneet kirjan kymmeniltä tuhansilta lukijoilta runsaasti onnellista parisuhdetta koskevia kysymyksiä, joihin Onnelliset yhdessä vastaa”, kertoo toinen kirjan kirjoittajista, Santeri Kannisto.

Creative Commons -lisenssillä julkaistu sähkökirja on avoin epäkaupalliselle jakelulle, kopioinnille, painamiselle ja kääntämiselle. Kirjan voi ladata A4-kokoon taitettuna pdf:nä, joka on myös helppo tulostaa paperille. Kannistot saivat kirjan kirjoittamiseen tukea Suomen tietokirjailijat ry:ltä.

Päivi ja Santeri Kannisto

Kirjailijat Päivi ja Santeri Kannisto ovat syntyneet vuonna 1970. Filosofian tohtori Päivi Kannisto työskenteli aiemmin liikkeenjohdon konsulttina ja Suomen Akatemian tutkijana. Santeri Kannisto tunnetaan avoimen lähdekoodin pioneerina. Parin aiempia kirjoja ovat Takaportti (Kustannus HD, 2009), Asiakaspalvelu (Amk-Kustannus, 2008), Platinainen pilvenreuna (Amk-Kustannus, 2007) ja Kullattu kakkalapio (Siniplaneetta, 2007).

Suomen tietokirjailijat ry

Suomen tietokirjailijat ry edistää suomalaista tietokirjallisuutta, valvoo tietokirjailijoiden tekijänoikeudellisia ja taloudellisia etuja, tukee tietoteosten kirjoittajia sekä edistää jäsentensä ammattitaitoa ja -etiikkaa. Yhdistyksessä on yli 2 500 jäsentä.

Lisätietoja webissä

Asiasanat: Onnelliset yhdessä, parisuhdekirja, lehdistötiedote, Suomen tietokirjailijat ry, parisuhde, Päivi Kannisto, Santeri Kannisto, Creative commons, vapaa, sähkökirja.

Moleskine-muistikirjat | Päde kirjallisuudella

2010-05-25T16:06:00.006+02:00

Tiesitkö, että kirjoittaminenkin on välineurheilua? Parhaat kirjailijat eivät suinkaan käytä tietokonetta, vaan menneestä maailmasta muistuttavia merkkituotteita.

Kuuluisimpia kirjailijoiden luksuslaatuisista työvälineistä ovat Moleskine-muistivihkot, joita kulttikirjailija ja kosmopoliitti Bruce Chatwin käytti. Chatwin kertoo teoksessaan Songlines (1987, suom. nimellä Näkymättömät polut), kuinka hän joka kerta Pariisissa käydessään osti uuden erän hienoja, mustakantisia muistivihkoja:

In France, these notebooks are known as carnets moleskines: ‘moleskine’, in this case, being its black oilcloth binding. Each time I went to Paris, I would buy a fresh supply from a papeterie in the Rue de l'Ancienne Comédie.

Ranskassa nämä muistikirjat tunnetaan nimellä carnets moleskines: ‘moleskine’ tarkoittaa vihon öljykangaspäällysteistä kantta. Joka kerta Pariisissa käydessäni ostin uuden erän eräästä paperitarvikekaupasta, papeterie, joka sijaitsi Rue de l'Ancienne Comédie -kadulla. (Suom. PK.)

Sitaatissa kiinnittää huomiota hienostunut ranskan kielen käyttö, johon muistivihot lienevät innoittaneet. Onko muusat korvattu tänä päivänä brändeillä, tuotteilla ja niihin liitetyillä mytologioilla? Näin näyttää olevan ainakin estetiikkaan ja taiteeseen viehtyneen Chatwinin kohdalla. Hän luo muistivihkojensa ympärille myyttisyyden auraa kertomalla, että niitä on kadonnut vuosien varrella kaksi, tietysti mitä eksoottisimmissa olosuhteissa. Ensimmäinen hävisi afganistanilaiseen bussiin, toisella kerralla Brasilian salainen poliisi takavarikoi vihon luullessaan, että se sisälsi tietoja maan poliittisista vangeista salakielelle koodattuna.

Moleskine-villitys iski 2000–luvulla myös Suomeen. Asiaan perehtyneet tiesivät kertoa, että niitä sai eräästä hyvin varustetusta kirjakaupasta sopuhintaan hieman alle 20 euroa kappale. Moleskineja esiteltiin tyylitietoisissa naistenlehdissä ja tunnetut blogistit kirjoittivat mieleenpainuvia todistuksia niiden maagisesta voimasta:

Moleskinin suurenmoisuus verrattuna esimerkiksi kiinalaiseen vihkoihin on tietysti hyvä, hapoton paperi, josta muste ei mene läpi. (--) Kynän kärki on rajapinta, koska kynä on oikeastaan ihmistä ja paperi maailmaa. Siksi niiden valintaan voi tuskin uhrata liian paljon huolta.

Ennen kirjakauppaan ryntäämistä lienee syytä tarkentaa, että nykyiset Moleskinet eivät ole samoja, joita Chatwin käytti. Alkuperäisten valmistus lopetettiin vuonna 1986. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, sillä jokainen tositaiteilija tietysti brändää omat mielituotteensa plagioimatta muita. Mikäpä onkaan hienompaa kuin oman nimen yhdistäminen hyvin myyvään kaupalliseen tuotemerkkiin?

Kirjatohtorin kädenjäljen takeena toimivat huippulaatuiset Top Budget Cahier de Brouillon -vihot, joita hän hankkii aina Pariisissa käydessään tietystä Intermarché-nimisestä ylellisyystavarakaupasta Avenue des Champs-Élyséellä.

Asiasanat: Muistivihko, muistikirja, moleskin, moleskine, kirjoittaminen, kirjailija, Bruce Chatwin, Songlines, Pariisi, Ranska, Suomi.

Pakkoruotsilla eroon neuvostoperinnöstä | Terveisiä marginaalista

2010-05-20T10:34:00.008+02:00

Minkälainen Suomi-kuva italialaisilla on? Suomi on tietysti entinen Neuvostoliiton satelliittivaltio kuten Viro tai Itä-Saksa. Käsitys ei johdu vain italialaisten koulujen oppisisällöstä, sillä samaa kuulee muidenkin länsieurooppalaisten suusta.

Santerilla on tapana vuotaa keskustelukumppaneille vaihtoehtoisia näkemyksiä Suomen historiasta, kuten liittolaisuudesta ja aseveljeydestä natsi-Saksan kanssa. Minä taas kuulen mielelläni itäeurooppalaisesta perinnöstämme, sillä Venäjältähän kansamme on alun perin kotoisin. Tosin keskustelukumppanin hämmästys on suuri kun paljastuu, etten puhu venäjää. Harmittaa se minuakin.

Vieläkin suuremman ällistyksen saa aikaan pakkoruotsi. Monissa Euroopan maissa kieltenopetus perustuu vapaaehtoisuuteen ja rajoittuu pariin valtakieleen. On vaikea ymmärtää, miksi suomalaisten on uhrattava aikaa ja vaivaa kummankaan marginaalisen kielen opiskeluun.

Olen itsekin havahtunut vasta nyt näkemään, miksi ruotsia pidetään Suomessa niin tärkeänä: maamme halutaan liittää sen avulla Pohjoismaihin — tehdä pesäeroa Itä-Eurooppaan. Ruotsin kielellä on tärkeä imagoarvo, joka viestii läntisestä perinnöstä ja arvoista. Olisi siinä selittämistä, jos meillä opiskeltaisiin pakkovenäjää tai -saksaa. Tosin pakottaminen viittaa jo sinällään itäperintöön, ei läntisiin vapauden ihanteisiin.

Muiden kuin eurooppalaisten kanssa Suomesta puhuminen on vaivattominta. Riittää kun kertoo Suomen sijaitsevan jossain Venäjän ja Yhdysvaltain välissä ja tiedonjano on tyydytetty.

Asiasanat: Ruotsin kieli, pakkoruotsi, Suomi-kuva, neuvostoperintö, satelliittivaltio, Itä-Eurooppa, Länsi-Eurooppa, Suomi, Ruotsi, Venäjä, Itä-Saksa.

WSOY:n Jokapiraatinoikeus | Nettisensuuri

2010-05-15T10:42:00.010+02:00

Tohtorska Santeri kunnostautui lukemalla Jokapiraatinoikeuden. Tässä hänen arvionsa mediaseksikästä aihetta käsittelevästä kirjasta.

Jokapiraatinoikeus (WSOY, 2010) oli minulle ensimmäinen loppuun saatettu lukukokemus sitten vuoden 2004. Kirja oli iloinen yllätys. Se oli sujuvaa luettavaa, herätti ajatuksia ja muistutti menneistä tietoteknisistä intohimoista. Kirjassa käsiteltiin osuvasti suomalaista oikeusjärjestelmää ja tekijänoikeuslain vaikutuksia. Tietotekniikan, avoimen lähdekoodin ja talouden osalta sen sijaan jäi toivomisen varaa.

Lataamisen lähteillä

Kirja alkaa tekijänoikeuksien synnystä ja historiasta, mikä oli mielenkiintoista luettavaa. Asian olisi voinut esitellä vieläkin laajemmassa kontekstissa yhdessä nettisensuurin ja kansalaisvapauksien kaventamisen kanssa. Verkkolataajien ja nettikirjoittajien vainoaminen kielii epäluottamusyhteiskunnasta, jossa jokainen on syyllinen kunnes toisin todistetaan.

Tarina juoksi jouhevasti ja verkkolataamisen rinnastaminen jokamiehenoikeuksiin oli erityisen osuva, mutta lukunautintoa häiritsivät hieman kunnollisten lähteiden puuttuminen ja oppikirjamainen, mustavalkoinen kirjoitustyyli. Ilman lähteitä on mahdotonta arvioida, kenen värittämästä historian versiosta on kyse ja mitä sillä haluttiin saada aikaan. Mustavalkoista hyvä-paha, totuus-valhe -ajattelua esiintyi kirjassa kautta linjan. Toisaalta kyse on pamfletista, joten kärjistäminen ei ole yksinomaan pahasta.

Tietoteknisiä ominaisuuksia

Piratismin ja avoimen lähdekoodin yhtäläisyyksiä luodaan kirjassa toistuvasti. Tämä on ymmärrettävää, sillä avoin lähdekoodi tuottaa positiivisia mielleyhtymiä siinä missä piratismiin liitetyt ovat usein negatiivisia. Avoin on yhteistä tekemistä, jakamista ja avoimuutta, piratismi taas merirosvoutta, varastamista ja luvatta käyttämistä.

Pamfletin perusteella piraateilla on enemmän eroja kuin yhteistä avoimen lähdekoodin yhteisön kanssa. Heillä ei ole vahvaa kaipuuta vapaaseen vaan ilmaiseen. Avoimen lähdekoodin yhteisössä vapauden käsitteellä ei oteta kantaa siihen, maksaako teos jotain vai ei. Vapaus tarkoittaa sitä, että teosta voi kuka tahansa käyttää, muokata ja jakaa vapaasti. Sillä ei ole mitään tekemistä hinnan kanssa.

Olen monessa asiassa eri mieltä kirjoittajien kanssa ja tässä pamfletti toimi erinomaisesti: se sai ottamaan kantaa. Kirjoittajien puolesta harmittaa se, että käsikirjoitusta ei ollut luetutettu tietotekniikan ammattilaisilla. Näin olisi vältytty lapsuksilta, kuten standardin ja protokollan sotkemiselta keskenään.¹

Pienten epämääräisyyksien lisäksi tekstiin on pujahtanut asiavirheitä. Torrent-tiedostot esimerkiksi eivät sisällä tietoa siitä, keiden ihmisten koneilta haluttu tiedosto löytyy, kuten kirjoittajat esittävät. Ne sisältävät vain osoitteen, josta tämä tieto on haettavissa. Kirjoittajat väittävät myös, että yli kymmenen vuotta vanhoja tietokoneohjelmistoja on vaikea saada toimimaan uusimmilla käyttöjärjestelmillä. Markkinat ovat kuitenkin pullollaan erilaisia emulaattoreita ja virtuaalikoneita, joilla voi suorittaa kaikkein vanhimpiakin ohjelmia. Taaksepäin yhteensopivuuden säilyttäminen on yksi ohjelmistotekniikan keskeisistä periaatteista.²

Taloutta perstuntumalta

Kirjan taloutta käsittelevissä osissa on piratismia puolusteleva sävy aivan kuin kirjoittajat kokisivat olevansa altavastaajia. Lataamista oikeutetaan esimerkeillä ja heitoilla, jotka jäävät hieman irrallisiksi. Kirjoittajien mielestä ilmaistuotteen saanut voi esimerkiksi päätyä ostamaan teoksesta kopion suoraan tekijältä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monet ostavat Jokapiraatinoikeuden WSOY:ltä tukeakseen tekijöitä tai aatetta.

Kulttuurimarkkinoista puhuttaessa on hyvä muistaa, että suurin osa teoksista ei maksa koskaan itseään takaisin. Hyvä jos tulot kattavat edes tuotanto- ja jakelukulut. Kirjan esimerkit taloudellisesti tuottoisista ilmaislevityksistä ovat suurilta kielialueilta. On vaikea uskoa, että sama pätisi pienillä suomenkielisillä markkinoilla, jossa kaikki on marginaalista, jopa bestsellerien myyntimäärät.

Kirja ei ole bisnestä käsitellessä vahvimmillaan. Kirjoittajat näkevät voiton maksimoinnin yritysten “houkutuksena” eikä yritystoiminnan keskeisenä tavoitteena:

Yrityksillä on aina houkutus myydä tuotteitaan selkeästi valmistuskustannuksia kalliimmalla ja siten maksimoida voittonsa.

Lause herättää monia kysymyksiä. Onko yritystoiminta hyväntekeväisyyttä? Saako hintaa ottaa vain sen verran, että kustannukset tulevat katettua? Pitääkö yritysten toivottaa kilpailijat avosylin tervetulleiksi? Talonpoikainen bisnesjärki sanoo, että kaikki yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa ja estämään uusien kilpailijoiden tulon markkinoille, eivät pelkästään kirjassa mainitut mystiset ja pahat monopolistit.

Olen myös eri mieltä ehdotuksesta, jonka mukaan tekijänoikeustuloilla voitaisiin kartuttaa taiteilijoiden eläkkeitä. Eläkerahat eivät nykyisellään riitä edes jo luvattujen eläkkeiden maksuun. Kuulostaa siis toiveajattelulta, mikäli joku alle 50-vuotias kuvittelee vielä joskus nauttivansa eläkettä.

Suutarin lapset söivät ja säästivät kakkunsa

Ajattelin loppuun päästyäni kiittää kirjasta korjaamalla löytämiäni virheitä. Ylevien ajatusten lukemisen jälkeen havahduin kuitenkin siihen, että nämäkin suutarin lapset olivat paljain jaloin. Teoksessa oli paljon hyvää, kuten loistava fanikulttuurin esittely, ja siitä olisi saanut muokattua pienellä vaivalla erinomaisen. Kirjoitusvirheet, kuten väärin merkityt lainausmerkit ja lähteiden rikkinäiset linkit, asiavirheet sekä sivulla 208 oleva kammottava palikkalaatikko, olisivat olleet helposti korjattavissa. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska sekä pdf:ssä että WSOY:n sivuilla lukee ainoastaan:

© Ahto Apajalahti & Kaj Sotala & Pulitzer Oy

Teksti on tekijänoikeuksien alainen eikä lukijalle anneta mitään vapauksia. Lisäksi WSOY tarjoaa sivuillaan kirjaa tulostuskelvottomassa muodossa. Piraattipuolueen kirjan julkistuksesta kertovan blogin kommentissa yksi tekijöistä lisää:

Moni innokas piraatti varmaan suunnittelee jo jos jonkinlaista teoksen uudelleenkäyttöä. Teos on ilmaisessa nettijakelussa ja tekijöiden puolesta sitä saa sellaisenaan kopioida ja levittää vapaasti epäkaupallisessa tarkoituksessa. Teoksen muuta käyttöä koskevat kuitenkin tekijänoikeuden normaalit rajoitukset.

Teos ei toisin sanoen ole vapaa eikä sitä saa parannella. Jos tekijät ovat sanojensa mukaan kuitenkin valmiita sallimaan vapaan nettijakelun, miksi siitä ei ole mainintaa WSOY:n sivuilla tai kirjassa jakelun sallivaa lisenssiä? Selkeintä olisi julkaista teksti kirjan omien oppien mukaisesti vapaana esimerkiksi Creative Commons -lisenssillä ja sallia muutokset. Nykymuodossaan kirja on ristiriidassa sisältönsä kanssa, mikä koettelee sen uskottavuutta.

Santeri Kannisto

¹ Protokollan avulla määritellään sääntöjä tai toimintatapoja, joiden mukaan tiedonvälitys tapahtuu. Standardi taas on jonkin organisaation esittämä suositus siitä, miten jokin asia tulisi tehdä. Ne ovat kaksi eri asiaa.

² Haparointia oli myös avoimen lähdekoodin käsittelyssä. Kirjoittajien mukaan GNU/Linux-käyttöjärjestelmä on GPL-lisenssin alainen. Koodista kuitenkin vain reilu puolet on GPL-lisensoitua ja loppu on muun muassa BSD-, LGPL- ja Apache-lisensoitua.

Asiasanat: Jokapiraatinoikeus, Ahto Apajalahti, Kaj Sotala, WSOY, Barrikadi-sarja, ISBN 978-951-0-36468-0, Pulitzer Oy, pamfletti, jokamiehenoikeus, sähköiset oikeudet, piraattipuolue, laiton kopiointi, verkkojakelu, tiedostonjakaminen, tekijänoikeus, torrent, GNU/Linux, avoin lähdekoodi, vapaat ohjelmat, Santeri Kannisto.

Kundun ja elämäkerran ohjaamisen ongelma | Martin Scorsese

2010-05-08T08:21:00.009+02:00

Dalai-lamasta kertovaa elokuvaa vaivaa tyypillinen elämäkertojen ongelma. Ne kunnioittavat kohdettaan liikaa kertoakseen mielenkiintoista tarinaa.

Elokuva	Kundun
Vuosi	1997
Ohjaaja	Martin Scorsese
Pääosissa	Tenzin Thuthob Tsarong, Gyurme Tethong, Tulku Jamyang Kunga Tenzin, Tenzin Yeshi Paichang, Tencho Gyalpo, Tsewang Migyur Khangsar, Robert Lin.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama, elämäkerta
Käsikirjoitus	Melissa Mathison
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Kundun (1997) seuraa 14:nnen Dalai-laman elämää taaperosta maanpakoon. Elokuva keskittyy lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jolloin Dalai-lama hallitsi vielä Tiibetiä. Vaikka valinta tuntuu poliittisesti korrektilta, kiinalaisviranomaiset vastustivat elokuvaa. Se kiellettiin Kiinassa ja ohjaaja ja käsikirjoittaja saivat matkustuskiellon maahan.

Scorsese on tasapainotellut erilaisten intressien välissä, mikä näkyy siinä, että elokuva välttää kannanottoja ja painottuu visuaalisuuteen. Elokuvan huikeat näkymät on kuvattu Atlas -studioilla Marokossa sekä Karma Triyana Dharmachakra -luostarissa Woodstockissa.

Kundun muistuttaa kuvallisessa loisteliaisuudessaan Bernardo Bertoluccin ohjaamaa Kiinan viimeistä keisaria (1987, ohj. Bernardo Bertolucci). Bertolucci tosin teki elokuvansa kiinalaisten viranomaisten tuella. Hän pääsi kuvaamaan mm. Kiellettyyn kaupunkiin ja sai elokuvan joukkokohtauksiin tuhansia kiinalaisia avustajia.

Sekä Dalai-lama että Kiinan viimeinen keisari Pu Ji olivat etuoikeutettuja lapsia. Dalai-lama esimerkiksi leikki Tiibetin ensimmäisillä oikeilla autoilla. Scorsese näyttää hengellisen johtajan muutenkin materiaan mielistyneenä. Nuori guru on hurmioitunut ulkomailta tulleista lahjoista, kuten kaukoputkista, tinasotilaista ja elokuvaprojektorista. Kamera herkuttelee myös Dalai-laman munkinkaavun alta pistävillä kapeakärkisillä, länsimaisilla bootseilla ja kapinallisilla aterioilla, jotka sisältävät kiellettyjä ruoka-aineita kuten sianlihaa ja kananmunia. Tyypillisen elämäkerran tapaan kohteesta piirretään yhtäältä ihannoiva kuva, joka ylevöittää ja nostaa jalustalle. Toisaalta taas etsitään yleisölle tuttuja samastumispisteitä, kuten Dalai-laman tapauksessa materialismi.

Tarinan ja henkilökuvien pinnallisuudesta huolimatta Kundun on Scorsesen tuotannossa yksi elokuvallisimmista. Sitä eivät häiritse kirjalliset keinot, kuten kertojan käyttö. Kuvat, joskin ylisliipatut, puhuvat puolestaan. Koska päähenkilö on maanpakolainen, kerrontaa värittää vahva nostalgia. Dalai-laman Tiibet kuvataan myyttiseksi satumaaksi. Kuvissa vilahtelee tiuhaan lumihuippuisia vuoria ja korkeaa taivasta, taustalla soi Philip Glassin musiikki. Kamera zoomaa usein ulospäin laajoihin näkymiin ja kokonaisuuksiin tai näyttää tapahtumia ylhäältä alas.

Poliittisesti uskaliaimmat kohdat liittyvät Maon tapaamiseen. Elokuvassa näytetään, miten Maon uskontokielteisyys oli marxismista kiinnostuneelle Dalai-lamalle punainen vaate. "Te ette voi vapauttaa minua, vain minä voin vapauttaa itseni", oli Dalai Laman vastaus kiinalaisvalloittajille.

Elokuvaan palkatut tiibetiläiset ovat jäykkiä ja ilmeettömiä. He lausuvat repliikkinsä akikaurismäkeläisen yksitotisesti. Henkilökuvat jäävät aasialaiseen tapaan etäisiksi ja viileiksi ja koko tarina pikanteilla yksityiskohdilla briljeeraamiseksi. Vaikka dramaattisuutta pyritään luomaan eksoottisilla henkilöhahmoilla, kuten sihisevällä oraakkelilla, eivät ne riitä kantamaan yli kaksituntista elokuvaa.

Tutustu myös Dalai-laman elämäkertaan Freedon In Exile.

Asiasanat: Martin Scorsese, Kundun, elokuva, elokuva-arvio, draama, elämäkerta, Dalai-lama, hengellinen johtaja, maastapako, Philip Glass, Tiibet, Pu Ji, Kiinan viimeinen keisari, Bernardo Bertolucci, Kiina, Yhdysvallat.

Säästäväisyys on nyt syntiä

2010-05-04T14:05:00.008+02:00

Suomi on muiden EU-maiden mukana palkitsemassa Kreikkaa tuhlaavaisuudesta. Syyt päättömältä näyttävään toimintaan löytyvät työllisyydestä ja koroista.

Keskustelu Suomen takaaman lainan järjestämisestä Kreikalle kulminoituu kysymykseen: onko tunnettu riski parempi kuin tuntematon?

Tunnettua riskiä edustaa se, että Kreikka käyttää vanhaan malliin myös avustusrahat eikä mikään muutu. Tuntematon riski taas on se, että jos apua ei anneta, muita EU-maita saattaa kaatua Kreikan imussa. EU-alueen työttömyys voi lisääntyä ja mahdollinen pankkikriisi nostaa korkotasoa ja syöstä EU-maat uuteen lamaan.

Valitse oikea vastaus vääristä vaihtoehdoista

Valtiovarainministeri Kataisen mukaan Suomella on valittavanaan vain kaksi vaihtoehtoa:

Kataisen mukaan valittavana on joko Kreikan tukeminen erittäin tiukoin kriteerein tai hyppääminen tietoisesti kylmään, pimeään tuntemattomaan, kirjoitti Helsingin Sanomat.

Kataisen tueksi lehdessä esitettiin tukipäätöstä puoltavia heittoja suomalaiseen, vaihtoehdottomaan tapaan faktoina:

Kreikan irtaantumisesta eurosta olisi todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä.

Lennokkaissa lauseissa jäävät vastaamatta kysymykset: miksi Kreikan tukeminen on hyödyllisempää kuin tukemisesta kieltäytyminen ja kenelle? Kreikan kriisin syyt ovat holtittomassa tuhlaamisessa. On vaikea uskoa, että kriisi paranee sillä, että tuhlaaminen palkitaan ja hassattavaksi annetaan lisää rahaa. Pikemminkin on kysyttävä: onko Kreikan auttaminen sittenkään joko-tai -asetelma? Entä jos EU:n talouspolitiikka epäonnistuu joka tapauksessa?

On hyvin todennäköistä, että esimerkiksi Espanjasta tulee maksukyvytön ja pankkikriisi puhkeaa ihan ilman Kreikan apua. Nyt vallitsevaa pankkikriisiä ei nimittäin ole hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Sitä on ainoastaan liennytetty ja siirretty myöhäisemmäksi. Sama ongelmien piilottaminen tulevaisuuteen vaivaa myös Kreikan-tukipakettia. Kolmen vuoden avustusohjelma siirtää ongelmat parhaimmillaankin vain kolme vuotta eteenpäin seuraaville vaalikausille. Korjausliikettä sillä ei saada aikaiseksi.

Työllisyys ja alhainen korkotaso ihmelääkkeinä

Epävarmuus EU:n talouspolitiikan onnistumisesta näkyy poliitikkojen puheessa häilyvyytenä. Kreikan-pelastusta myydään kansalle milloin tukena, milloin lainana. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen kiiruhti tänään vakuuttamaan, että Kreikan-lainojen riski on vähäinen. Hänen mukaansa Kreikka maksaa rahat “aika varmasti” takaisin.

Miksi Liikanen haluaa vähätellä riskiä? Jos riski todella olisi mitätön, Kreikka saisi lainaa sopivalla korolla myös markkinoilta. Riskin suuruutta lisää Kreikan leväperäisen talouspolitiikan lisäksi se, että maalla ei ole tarjota lainoilleen vakuutta. EU:n näyttävässä pelastusoperaatiossa ei voi olla kyse edes Kreikan tukemisesta, sillä tukeminen on järkevää vain silloin, kun sen avulla saadaan pelastettua jotain arvokkaampaa. Kreikan tapauksessa kumpikaan hyvä, korkohyöty tai vakaus, eivät välttämättä toteudu. Pikemminkin kyse näyttää olevan lahjasta, mutta ketä tällainen lahja hyödyttää?

Pankkikriisi pelottaa Suomessa poliitikkoja. Kreikan tukemisen avulla maalle lainanneita, mm. suomalaisia pankkeja ja eläkevakuutusyhtiöitä, halutaan tukea ja piilotella heidän tappioitaan, ei suinkaan pelastaa Kreikkaa. Kyseessä on Sonera-ilmiön toistuminen. Virheinvestointeja paikataan investoimalla lisää rahaa, kuten julkisessa taloudessa on ollut tapana.

Toinen lahjaan kannustava tekijä on halu pitää korkotaso alhaalla. Kansalaisia ei kannusteta säästämään, vaan tuhlaamaan, mikä ohjaa lyhytnäköiseen asuntokeinotteluun, velkaantumiseen ja tätä kautta kansantalouden kuplan kasvattamiseen. Matalat korot hyödyttävät suoraan eduskunnassa tuesta päättäviä kansanedustajia, sillä he ovat pääosin asuntovelallisia. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni edustajista on saanut pankeilta lainoja rahvasta edullisemmin. Työttömyyden kasvu ja korkojen nousu ohjaavat kansaa säästämiseen velkaantumisen sijaan, mikä korjaisi tuhlaamisen nyt aiheuttamia vahinkoja.

Säästäväisyyden synti ja holhoamisen ihanuus

Suomen talouspolitiikassa työllisyys on ainakin juhlapuheissa ja poliittisessa retoriikassa ykkösprioriteetti ja Kreikan-avun uskotaan maagisesti parantavan sitä. On kuitenkin kyseenalaista, miksi työllisyyttä pitäisi väen väkisin parantaa tilanteessa, jossa tuotteilla ja palveluilla ei yksinkertaisesti ole kysyntää. Entä ketä hyödyttää julkisella sektorilla ylläpidettävä työllisyys, joka lisää turhaa byrokratiaa?

Kun Suomessa vouhkataan nyt ylemmyydentuntoisina Kreikan julkisen talouden epätasapainosta, voitaisiin näyttää esimerkkiä ja tasapainottaa oma julkinen talous. Pöhöttynyttä virkamieskuntaa pitäisi leikata kovalla kädellä ja poistaa puoluetuet ja muut epämääräiset korruption muodot. Tässä riittäisi varmasti suomalaisille tunnettua riskiä hoidettavaksi aivan omasta takaa, ellei sitten politiikkaa ohjaa tekemisen sijaan kansan kosiskelu eli populismi.

Asiasanat: Kreikka, Espanja, EU, Katainen, Liikanen, kupla, tuki, lahja, laina, työllisyys, työttömyys, korkotaso, Sonera-ilmiö, talous, vakaus, rahaliitto, euro, julkinen talous.

Minimalismia kylpyhuoneessa Toussaint'n tapaan

2010-04-28T15:20:00.006+02:00

Jean-Philippe Toussaint on belgialainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Hänen ensimmäinen romaaninsa kertoo päähenkilöstä, joka muuttaa kylpyhuoneeseensa asumaan.

La salle de bain (Les éditions du minuit, Pariisi, 1985. Suomennettu nimellä Kylpyhuone.) -romaania saattelee Pythagoraan lause: hypotenuusan neliö on sivujen neliöiden summa.

Tarina jakaantuu matemaattisen lauseen mukaisesti kolmeen lukuun. Ensimmäisessä luvussa päähenkilö muuttaa Pariisissa kylpyhuoneeseensa. Toisessa luvussa hän matkustaa Venetsiaan ja sulkeutuu siellä hotellihuoneeseen. Kolmannessa luvussa tarina sulkeutuu takaisin Pariisin ammeeseen.

Päähenkilön elämää ohjaava kaava ei muutu. Toinen, maisemiltaan poikkeava jakso, ennakoidaan alku- ja loppuluvuista.

Lempeästi heikkouksista

Kylpyhuone on erinomainen esimerkki siitä, miten ulkoisesti vähäeleisestä tarinasta voi saada paljon irti. Toussaint'n tyyli on kurinalainen ja minimalistinen, mutta ei suinkaan tylsä. Päähenkilön numeroidut ja kronologisesti etenevät muistiinpanot on höystetty ironialla. Hän luo suljetuissa tiloissa suuria visioita itsestään, mutta varoo tekoihin johtavia ajatuksia. Näin hän kuvaa kuvitteellista diplomaatti-illallista ja siellä herättämäänsä huomiota:

Au retour, j'éxpliquerais à Edmondsson que les diplomates s'étaient pressés autour de moi pour m'entendre parler du désarmement, que les femmes s'étaient bousculées pour approcher du petit group où, un verre à la main, je tenai conférence et qu'Eigenschaften lui-même, l'ambassadeur d'Autriche, homme austère, mesuré, érudit, m'avait avoué être très impressionné par la finesse de mes raisonnements, frappé par l'implacabilité de ma logique et enfin, très sincèrement, ébloui par ma beauté.

Palatessani selittäisin Edmonssonille [päähenkilön vaimo], kuinka diplomaatit olivat kerääntyneet ympärille kuuntelemaan puhettani aseistariisunnasta. Naiset rynnivät kohti pientä ryhmää, jolle puhuin lasi kädessä. Itse Eigenschaften, Itävallan suurlähettiläs, ankara, harkitseva ja oppinut mies, kertoi olevansa vaikuttunut päättelyni hienoudesta, otettu logiikkani moitteettomuudesta ja vilpittömästi häikäistynyt komeudestani.(Käännös PK.)

Toussaint'n tyyli on myöhemmässä tuotannossa muuttunut monisanaisemmaksi ja kerronnallisemmaksi. Kylpyhuoneen kaltainen ilmava ja etäännyttävä teksti on helmi, joka virkistää etenkin vuolaiden vuodatusten jälkeen.

Asiasanat: Jean-Philippe Toussaint, La salle de bain, Kylpyhuone, romaani, kirja, kirja-arvio, minimalismi, Pariisi, Venetsia, Ranska.

Everybody Says I Love You | Woody Allen

2010-04-22T10:41:00.006+02:00

Woody Allenin musikaali on korkean tason romanttinen leikki, joka on täynnä kauneutta, kepeyttä ja komiikkaa.

Elokuva	Everybody says I love you/Kaikki sanovat: I love you
Vuosi	1996
Ohjaajat	Woody Allen
Pääosissa	Alan Alda, Woody Allen, Drew Barrimore, Lukas Haas, Goldie Hawn, Gaby Hoffmann, Natasha Lyonne, Edward Norton, Natalie Portman, Julia Roberts, Tim Roth, David Ogden Stiers.
Maa	Yhdysvallat
Genre	Komedia, musikaali
Käsikirjoitus	Woody Allen
Suomessa	Saatavilla DVD:nä

Everybody says I love you (1996, suomennettu nimellä Kaikki sanovat: I love you) on loistava hyvän tuulen elokuva, joka ei epäröi leikitellä romantiikan kliseillä. New Yorkissa on kevät, kukat ja puut kukkivat, kesäisesti sonnustautuneet parit kuhertelevat. Tarinan keskiössä on onnellinen neljän lapsen uusperhe, jossa nuoret ihastuvat, rakastuvat, eroavat ja ihastuvat uudelleen. Woody Allen on mukana kertoja–päähenkilö DJ:n (Natasha Lyonne) Pariisissa asuvana Joe–isänä, jolla on lämpimät välit entiseen puolisoonsa Steffiin (Goldie Hawn) ja tämän uuteen puolisoon Bobiin (Alan Alda). Joe voi aina tulla kylään kertomaan naishuolensa. Kukapa ei haluaisi elää yhtä sallivassa ja lämpimässä yhteisössä.

Juoni on Allenille ominaiseen tapaan kepeä ja vauhdikas. Kun sisarussarjan 50–luvun pinup–tyttöä muistuttavaa Skylaria (Drew Barrimore) kositaan romanttisesti piilottamalla sormus jälkiruokaan, tuleva morsian pisteleekin 8000 dollarin helyn poskeensa. Seurauksena on lääkärireissu, jossa tarkistetaan röntgenillä sormuksen ja kantajan kunto Makin' Whoopee –laulun säestämänä. Toisilta treffeiltä poimitaan mukaan sulhaskandidaatin rikolliskaverit ja lähdetään ryöstämään kauppaa aseet paukkuen. Miljööt ovat korostetun romanttisia. New Yorkin Upper East Sidelta matkustetaan gondolien Venetsiaan ja Seinen rantojen Pariisiin.

Elokuvan näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Etenkin vanha pari Woody Allen – Goldie Hawn on sykähdyttävä. Goldie Hawn tuo tunnetusti hyvää tuulta mukanaan, esitti hän sitten newyorkilaista seurapiirirouvaa tai naissotilasta, kuten elokuvassa Private Benjamin (ohj. Howard Zieff, 1980).

Kenelläkään näyttelijöistä ei ole takanaan laulu–uraa, mikä tekee musiikkinumeroista virkistäviä. Tanssikohtaukset korvaa vapaamuotoinen jammailu ja joukkokoreografiat. Mieleenpainuvin numero esitetään Seinen rannalla, kun Allen ja Hawn tanssivat. Lady leijuu ilmassa kung fu –elokuvista tutun näkymättömän vaijerin varassa ja esittää ultrakeveitä ja –korkeita hyppyjä. Ne ovat täynnä toivoa ja kauneutta, kuten elokuvakin.

Asiasanat: Woody Allen, Everybody Says I Love You, elokuva, elokuva–arvio, Goldie Hawn, Alan Alda, Natasha Lyonne, Drew Barrimore, Julia Roberts, rakkaus, komedia, musikaali, New York, Yhdysvallat, Pariisi, Ranska, Venetsia, Italia.

Valehtele ja vaikuta | Eufemismit

2010-04-16T12:01:00.002+02:00

Miten umpirehelliset valehtelevat? Ota oppia vaalirahakeskustelusta, korruption ja eufemismien Fort Knoxista.

Poliitikot ovat kunnostautuneet selityksillä kuin doupatut huippu–urheilijat rimanalituksen jälkeen. Harva tunnustaa valehdelleensa, kun asian voi ilmaista niin monella muullakin tavalla. Eufemismien käytön kärkisijoista kilpailee pääministeri Matti Vanhanen, joka on kärsinyt mm. lukuisista muistinmenetyksistä.

“Puhun totta, kaikkea ei voi muistaa”, pääministeri sanoi Uuden Suomen mukaan.

Unohtamisen eufemismin huono puoli on se, että puhujasta muotoutuu kuva huolimattomana, välinpitämättömänä, ylimielisenä ja jopa dementoituneena. Nämä tuskin ovat ominaisuuksia, joita kansa odottaa edustajiltaan.

Viisaampaa on teeskennellä naiivia ja tietämätöntä. Tähän niin sanottuun Faux Naïf –rooliin tukeutuvat yleismiesjantuset, jotka esiintyvät eri alojen asiantuntijoina perehtymättä niistä yhteenkään. Naiivina esiintymisellä välttää asiantuntijan vastuun, jos lausunnot eivät aivan pidäkään paikkaansa.

Lausahda “En tiedä” tai “En osaa sanoa”, ja kuittaat mahdolliset virheet kuin kepeällä olankohautuksella.

Onko Vanhanen ottanut taas uuniperunaa?

Jos sinulla ei ole kanttia esiintyä yleisön edessä tyhjäpäisenä, voit selittää tietäneesi asioista yleisellä tasolla. Vanhanen esimerkiksi sanoi, ettei hänen kuulukaan tietää yksittäisten vaalilahjoittajien nimiä. Pääministeri keskittyy maan johtamiseen ja vastuu vaalirahoituksesta kuuluu puoluesihteerille.

“Meillä on selkeä työnjako”, Vanhanen kommentoi Ylelle ja siirsi vastuun kätevästi muuanne.

Yleinen valehtelun muoto on väistää tai kiistää puheena oleva asia. Tämä on kuitenkin yhtä epäsuositeltavaa kuin valehteleminenkin, sillä aina löytyy joku, joka on valmis todistamaan päinvastaista. Sinnikkäät toimittajat kaivavat niin kauan, että löytävät haluamansa ja pääsevät narauttamaan valehtelijan suurella älämölöllä. Muistellaanpa vaikka Ilkka Kanervan seksiviestikohua. Mies olisi päässyt paljon helpommalla jos olisi vähätellyt viestejä vetoamalla aikuisen miehen luonnollisiin tarpeisiin.

Kuumista uuniperunoista pitävä Vanhanen on käyttänyt vähättelyä menestyksekkäästi ja saattaahan jopa olla, että juuri tuo ruoka–aine on omiaan aiheuttamaan amnesiaa. Kun tukijajoukon suuruudella spekuloitiin, pääministeri räväytti vaalirahoittajia voidelleesta karonkasta:

“Minulle oli itse asiassa pettymys, että kaiken käsittelyn jälkeen selvisi, että se olikin vain tämä pikkuporukka.”

Vähättelyyn liittyy asian tunnustaminen siten, että se määritellään niin merkityksettömäksi (tai Kanervan tapauksessa luonnolliseksi), että siitä on turha puhua. Sama pätee valehtelussa. Siitä on tullut niin itsestään selvä politiikan osa, että seuraava mediakohu syntynee todenpuhumisesta.

Asiasanat: Matti Vanhanen, Vanhanen, pääministeri, Keskusta, vaalirahoitus, skandaali, korruptio, eufemismi, eufemismit, unohdus, muistinmenetys, naiivi, faux naif, työnjako, kiistäminen, valehtelu, vähättely, politiikka, Suomi.

The Breast eli Rinta | Philip Roth

2010-04-13T12:33:00.008+02:00

Rothin metamorfoositarinassa Kafkaan ja Gogoliin erikoistuneesta kirjallisuustieteen professorista tulee tissi.

The Breast (Vintage, 1972. Suomennettu nimellä Rinta.) alkaa laimenneen suhteen kuvauksena. Professori David Kepesh on huolissaan siitä, ettei halua enää kumppaniaan. Sitten halu tulee yhtäkkiä takaisin ennen kokemattoman voimakkaana ja samalla tapahtuu jotain odottamatonta: Kepeshistä tulee tissi.

Kepesh kokee uudessa olomuodossaan voimakkaita seksifantasioita ja uusia nautintoja, mutta ei uskalla heittäytyä niihin. Häntä vaivaa se, mitä muut ajattelevat ja näkeekö joku, sillä hän ei halua muuttua groteskiksi pilaksi. Kepesh etsii selityksiä tilalleen: onko hän tullut hulluksi, näkeekö hän unta vai onko syypäänä tutkimuskohde?

Rothin tarinan voi nähdä kunnianosoituksena Kafkalle ja Gogolille tai kirjailijan näppäryyden todistavana sormiharjoituksena. Kiistämättä se on myös valtikan ojennus miehen feminiiniselle, kätketylle ja usein hävetyllekin puolelle.

Tarinan päähenkilö David Kepesh on sittemmin jatkanut seikkailujaan romaaneissa The Professor of Desire ja The Dying Animal.

Asiasanat: Philip Roth, The Breast, rinta, tissi, metamorfoosi, muodonmuutos, Franz Kafka, Nikolai Gogol, kirjallisuustieteen professori, feminiininen, seksifantasia, seksi, Yhdysvallat.

Onko Suomi Euroopan Somalia?

2010-04-09T13:46:00.013+02:00

Mitä yhteistä on Suomella, Ambomaalla, Kreikalla ja Somalialla? Kaikki painivat globaalissa kilpailutaloudessa samassa sarjassa.

Isänmaallisuus ruokkii kilpailuhenkeä. Suomessa kansallistuntoa pidetään yllä perinteisellä keppi–porkkana –menetelmällä: 1) ylistämällä maamme edistyksellisyyttä ja onnekasta osaamme hyvinvointivaltion jäseninä ja 2) harjoittamalla kansallista itseruoskintaa.

Itseruoskinnassa taloudelliset nokkamiehet haukkuvat maan pataluhaksi tarkoituksenaan saada poliittinen johto ja virkamiehet muuttamaan lainsäädäntöä, verotusta tai käytäntöjä oman mielensä mukaisiksi. Poliittinen johto puolestaan haukkuu kansaa saadakseen sen sisuuntumaan ja tekemään kovemmin töitä eliitin hyvinvoinnin eteen.

Alkuvuonna ruoskinnan retoriikkaa on hallinnut eri maiden keskinäinen vertailu. "Suomi on vaarassa jäädä kierrätyksen Ambomaaksi", otsikoi Kauppalehti. Toinen otsikko samaisesta lehdestä kuuluu: "Puttosen painajainen: Suomi on uusi Kreikka".

Me ja ne muut

Vertaukset antavat ymmärtää, että eri maiden välillä käydään jatkuvaa kilpailua paremmuudesta. Valtiot on jaettu kehittyneisiin ja kehittymättömiin, ja jokaiselle on tärkeää osoittaa kuuluvansa parhaimpien joukkoon.

Suomalaisesta näkökulmasta Ambomaa ja Kreikka edustavat pohjasakkaa. Niihin vertautuminen kierrätyksessä ja taloudenpidossa on epäsuotuisaa. Mieluimmin suomalaiset rinnastuisivat Länsi–Euroopan kansoihin, kuten käy ilmi geeniperimää koskevasta uutisoinnista.

Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat geeniperimältään enemmän samankaltaisia hollantilaisten ja Moskovan itäpuolella asuvien venäläisten kanssa kuin unkarilaisten kielisukulaisten. Uutisoinnissa nostettiin esiin hollantilainen perimä ja venäläisestä vaiettiin: Suomalaiset geneettisesti lähempänä hollantilaisia kuin unkarilaisia.

Suomelle Itä–Eurooppaan ja erityisesti Neuvostoliittoon leimautuminen on ollut stigma. Siitä on pyristelty eroon, vaikka kansa saapuikin aikanaan Eurooppaan nimenomaan Venäjän Uralilta. Tänä päivänä rasisminkylläisessä retoriikassa vertaus "Suomi on Euroopan Somalia" lienee Venäjääkin rumempi maavertaus, mutta jätettäköön se tekemättä ettei Somalian maine tahraantuisi.

Saako ulkomaalainen haukkua Suomea?

Maakritiikkiä voivat esittää sekä suomalaiset että ulkomaalaiset. Eräs halpalentoyhtiö julisti taannoin, että Suomi on halpalentojen kehitysmaa. Samaa vertausta käytti kirjailija Jari Tervo: Suomi on ruoan kehitysmaa. Kumpi on pahempi, oman maanmiehen vai ulkomaalaisen esittämä arvostelu?

Suomalaiset ovat kautta historian olleet herkkiä muiden arvostelulle. Meitä on kiinnostanut lähes patologisesti se, mitä muuta meistä ajattelevat. Ulkokultaisessa kulttuurissa julkisivun pitää olla kunnossa. Sisällöllä ei ole väliä, sillä se piilotetaan ulkopuolisten katseilta.

Tästä näkökulmasta ulkomaalaisten esittämä kritiikki voi olla jopa ikävämpää kuin maanmiesten. Se tarkoittaa kasvojen menetystä kansainvälisen yhteisön silmissä. Toisaalta ulkomaalaisten näkemykset voidaan torjua tietämättömyytenä tai tavoitteellisina. Halpalentoyhtiö ei tunne suomalaista ilmailulainsäädäntöä ja suomalaisten asiakkaiden tarpeita. He ajavat vain omaa etuaan. Tällöin on kuitenkin hyvä muistaa, että oma motivaationsa on suomalaisillakin kriitikoilla. Lassila & Tikanoja hakee Ambomaa–vertauksella lisämyyntiä. Kunnilla on kiire todistaa, etteivät ne suinkaan ole kierrätyksessä Afrikan tasolla.

Kaikessa ei ole pakko kilpailla

Miksi kilpailuasetelmaa pidetään yllä? Onko kansallinen itsetuntomme kiinni siitä, että onnistumme päihittämään muita tilastotiedoissa?

Hypoteesi näyttäisi pitävän paikkaansa uutisten osalta. Medioissa julkaistaan viikoittain uusia tutkimuksia, joiden otsikot antavat ymmärtää, että suomalaisille on kunnia–asia komeilla listojen kärkipäässä oli asia mikä tahansa, vaikka sitten kalleusvertailu.

Miksi suomalaiset haluavat ylpeillä maansa kalleudella? Yhdistetäänkö kalleus rikkauteen ja hyvinvointiin? Ovatko leivän ja asumiskulujen korkeus todisteita siitä, että maassamme asuu hienoja ihmisiä verrattuna halpaan Bulgariaan ja puoli–ilmaiseen Intiaan? Vai olemmeko me suomalaiset jääneet vilkuilemaan paikoillemme ja huolehtimaan brändityöryhmän johdolla omasta kuvastamme sen sijaan, että keskittyisimme tekemään olennaisia asioita?

Kilpailu erottaa, sillä se saa muut näyttämään vastustajilta. Kun katteeton kansallinen ylemmyydentunto kokee kisassa kolauksen, seuraa rasistista uhoa. Jos omalle paremmuudelle ei löydy todisteita, keskitytään toisten polkemiseen, haukkumiseen ja syrjimiseen. Sen tarkoituksena on häivyttää omaa huonoa itsetuntoa ja vieraan kohtaamisen pelkoa.

Voittajien ei tarvitse näyttää muille

Globaalissa maailmantaloudessa pärjäävät ne, jotka tietävät oman arvonsa ilman muiden palautetta ja joilla on kyky verkostoitua, solmia liittolaisuuksia ja tehdä yhteistyötä. Synergiaa ei synny, jos jokainen osallistuja haluaa jatkuvasti osoittaa oman paremmuutensa. Ylpeät, mutta salaa alemmuudentuntoiset akuankat jäävät yksin.

Kilpailussa ei ole voittajia ja häviäjiä, sillä kyse on nollasummapelistä. Kilpailuyhteiskunnissa kaikki häviävät.

Asiasanat: kilpailu, kilpailuyhteiskunta, tilasto, vertailu, media, uutiset, uutisointi, kalleusvertailu, talous, kierrätys, maailmantalous, verkostoituminen, yhteistyö, synergia, kansallinen omakuva, kansallinen itsetunto, suomalaiset, suomalaisuus, Suomen brändityöryhmä, Suomi, Ambomaa, Kreikka, Somalia.

Italopoikien ahdistus | Martin Scorsese

2010-04-06T14:34:00.008+02:00

Scorsesen ensimmäinen pitkä ohjaustyö on amerikanitalialaisten teinipoikien pullistelua, jota varjostaa katolinen syyllisyyden taakka.

Elokuva	Who's That Knocking At My Door/I Call First/Kuka kolkuttaa ovelleni
Vuosi	1967
Ohjaaja	Martin Scorsese
Pääosissa	Zina Bethune, Harvey Keitel, Lennard Kuras, Michael Scala, Wendy Russel
Maa	Yhdysvallat
Genre	Draama
Käsikirjoitus	Martin Scorsese
Suomessa	Saatavana DVD:llä

Mustavalkoinen Who's That Knocking On My Door (1967, suomennettu nimellä Kuka kolkuttaa ovelleni) elokuva alkaa enteellisesti. Italialainen perheenäiti valmistaa calzzonea nakuttavan musiikin tahdissa ja tarjoilee uunituoreen pizzan pöydän ääressä odottaville lapsille. Äiti-keskeisestä kulttuurista löydetään muitakin kliseitä. Tummatukkaiset, itsestään epävarmat italopojat näytetään pian kiskomassa viiniä ja kaljaa ja nahinoimassa kadulla hormonihyökkäyksen kourissa. Sisätiloissa kamera kiertää mauttomissa, muovisissa neitsytmarioissa ja ristiinnaulituissa.

Elokuva on helppo nähdä 25-vuotiaan ohjaajan omaan kokemuspohjaan perustuvaksi. Tuotos henkii ahdistusta katolisesta kotiperimästä, jossa hallitaan ripittäytymiseen usuttavalla syyllisyydentunnolla.

Siloposkinen Harvey Keitel näyttelee elokuvan päähenkilöä J.R:ää, joka tuntuu olevan hieman pihalla kaikesta. Hän ajelee kaverilauman kanssa tumma puku päällä ja kravatti kaulassa pitkin New Yorkin öisiä katuja. Kun J.R. alkaa hakkailla pitkätukkaista blondia (Zina Bethune), tutustuminen kulkee pitkän, jopa pitkäpiimäisen kaavan mukaan. Nuoripari hermoilee, kävelee New Yorkin katoilla ja muhinoi sängyssä vaatteet päällä. J.R. uskoo katoliseen madonna-äiti-huora -myyttiin, jossa naisia tarvitaan eri tarkoitukseen. Huorat ovat hauskanpitoon, madonnat avioitumiseen ja äitien valvova silmä kulkee Neitsyt Marian muodossa makuuhuoneeseen.

Elokuvan leikkaus on töksähtelevä ja eteen rävähtää toisinaan hieman kokeellisia kuvaratkaisuja, kuten tyhjä valkoinen ruutu, jonka jälkeen valkokankaalla alkaa vilistä lähikuvia kasvoista ja silmistä. Taustalla soi rautalanka, 50-luvun teinipoppi ja salsa, mutta Scorsese antaa myös hiljaisuuden puhua. Kun J.R. huvittelee - mielikuvissaan - lukuisten tyttöjen kanssa sängyssä, on hiirenhiljaista. Vain kamera nuuskii parin ympärillä kuin peep-shown tunkeileva silmä.

Elokuvan kliimaksi tulee loppumetreillä, kun J.R.:lle selviää, että hänen vaimokseen valitsemansa madonna onkin raiskattu eli käytetty. Machopojan ego kärsii kolauksen ja hän vierittää syyn tytön niskoille. Kun J.R. lopulta myöntyy antamaan hyväksikäytetylle anteeksi, tulee tempoilevasta antisankarista katsojan mielessä tahattoman koominen, kuten koko elokuvasta.

Asiasanat: Martin Scorsese, Who's That Knocking On My Door, I Call First, Kuka kolkuttaa ovelleni, elokuva, elokuva-arvio, draama, Harvey Keitel, Zina Bethune, amerikanitalialainen, neitsyt, madonna, huora, katolisuus, syyllisyys, New York, Yhdysvallat.

Kirjatohtori esiintyy tänään TV:ssä

2010-04-02T12:06:00.001+02:00

Viime syksynä tv-kuvausryhmä vieraili luonamme Etelä-Ranskassa. Työn alla oli Tuomas Enbusken ideoima dokumenttisarja Lamastalgia. Tohtorska Santeri ja minä esiinnymme sarjan viimeisessä osassa, joka esitetään tänään perjantaina 2.4.2010.

Lamastalgia kertoo edellisen laman sukupolvikokemuksesta. Sarjassa peilataan taloudellisen romahduksen aiheuttamia tuntoja ja ilmiöitä. Santerin näkökulmana ovat ohjelmistoyrittäjyys ja vuosituhannen vaihteen it-kupla. Minä näyn ruudulla rekvisiittana mm. kirjoittamassa tietoverkkotrilleri Takaporttia.

Meille kuvauspäivä oli viime vuoden harvoja kalenteriin merkittyjä tapahtumia ja muistutti oravanpyörästä, josta lähdimme vuonna 2004. Samassa jaksossa esiintyvät myös Timo Jutila, Mato Valtonen ja Alex Nieminen.

Lamastalgia 8/8 esitetään YLE Teema -kanavalla kaksi kertaa:

Ensiesitys perjantaina 2.4.2010 klo 21.00
Uusinta sunnuntaina 4.4.2010 klo 14.45

Ohjelma ei ole tällä tietoa tulossa nettijakeluun Ylen Areenaan. Santerin ja SOT:n tarinan voi lukea vuoteen 2007 asti Platinaisesta pilvenreunasta.

Asiasanat: Lamastalgia, 8/8, dokumentti, Tuomas Embuske, 1990-luku, lama, YLE Teema, SOT Oy Suomen Ohjelmistotyö Ab, Santeri Kannisto, Päivi Kannisto, Timo Jutila, Mato Valtonen, Alex Nieminen.

Klikkaa itsellesi hyvää onnea

2010-04-01T00:00:00.003+02:00

[In English]

Tutustuimme Kambodžassa hyvää onnea tuottaviin esineisiin ja kuvioihin. Tohtorska Santeri on kehittänyt nyt ohjelman, jolla voit luoda oman onnenkuviosi.

Onnenamuletit eivät ole pelkkää mytologiaa. Monissa Aasian maissa niillä on tärkeä kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys. Jokaisella temppelillä on oma onnenamulettipajansa, jossa tuotetaan hyvän onnen esineitä.

Santerin Python-ohjelmointikielellä tekemä ohjelma jäljittelee Phnom Penhissä sijaitsevan Wat Sam Rong Ander -temppelin onnenkuvioita. Kuvioiden katselun tai paperille tulostamisen uskotaan lisäävän hyvää onnea ja suojelevan huonolta tuurilta. Kuulimme paikallisilta lukuisia todistuksia niiden tehosta ja aloimme itsekin kantaa Yom Bak Boy -kortteja rinkoissamme.

Ohjelma toimii kätevästi selaimella. Klikkaa alla olevaa käynnistyspainiketta ja odota hetkinen ohjelman latautumista. Sen jälkeen selaimesi tulostaa sinulle tällä hetkellä parhaimmin onnea tuottavan kuvion. Voit katsella kuviota, tallentaa sen koneellesi tai tulostaa paperille. Huomaathan, että tulostaminen edellyttää vähintään 600 dpi:n A4-väritulostinta.

Tutustu myös Kirjatohtorin aiempiin aprillipiloihin.

Asiasanat: hyvä onni, tuuri, amuletti, onnenkuvio, Kambodža, Wat Sam Rong Ander, Yom Balk Boy, Yom Preah Ang Kang Chack, Yom Khmeng Kach, Yom Chhnam Reasy, Yom Dak Lan.

David Lodge viihdyttää älykkäästi

2010-03-28T11:13:00.005+02:00

David Lodge kirjoittaa hyväntuulista komediaa yliopisto- ja tv-työläisistä. Lukuvuorossa kolme kirjaa: Nice Work, Thinks ja Therapy.

Nice Work (Penguin Books, Lontoo, 1989. Suomennettu nimellä Mukava homma.) kuvaa akateemisen ja liikemaailman yhteentörmäystä kuvitteellisessa Rummidgen kaupungissa, joka muistuttaa kirjailijan kotikaupunkia Birminghamia. Kirjan päähenkilöt ovat Vic Wilcox, konservatiivisia arvoja puolustava Pringle's -yhtiön toimitusjohtaja ja Robyn Penrose, nuori feministi ja yliopisto-opettaja.

Juoni saattaa henkilöt yhteen varjo-ohjelmalla. Robyn laitetaan seuraamaan Vicin työtä ja keräämään siitä niin kutsuttua hiljaista tietoa. 1800-luvun työläisromaanien asiantuntija joutuu tehdaskäynneillään kauhistumaan melua, likaa ja työläisten sortoa. Samaan aikaan Robyn kärsii yliopistossa thatcherilaisesta säästöpolitiikasta. Virkoja lakkautetaan ja nuoret tutkijat passitetaan pätkätöihin. Lukija saa huomata, että työläisillä ja yliopistoihmisillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin nämä haluavat uskoa.

Semioottisia syrjähyppyjä

Yliopistojen kuvaus kuulostaa tutulta myös suomalaisittain. Rahat eivät riitä, sponsoreista ja vähistä viroista käydään ankaraa kilpailua ja liike-elämää kumarretaan. Entinen yliopistomies Lodge ei kuitenkaan valita, vaan lähestyy aihetta kevyen komediallisesti. Kirjassa Robynin poikaystävä kyllästyy ainaiseen köyhäilyyn ja tekee takinkäännön. Hän siirtyy kirjallisuustieteestä paremmin palkatulle pankkiiriuralle:

I regard myself as simply exchanging from one semiotic system for another, the literary for the numerical, a game with high philosophical stakes for a game with high monetary states, but a game in each case, in which satisfaction comes ultimately from playing rather than winning since there are no absolute winners, for the game never ends.

Mielestäni vaihdan vain yhdestä semioottisesta järjestelmästä toiseen, kirjallisesta numeeriseen, korkeiden filosofisten panosten pelistä korkeiden rahallisten panosten pariin. Kummassakin tapauksessa on kyse pelistä, jossa tyydytys tulee pelaamisesta eikä voittamisesta, sillä todellisia voittajia ei ole. Peli ei pääty koskaan. (Käännös PK.)

Sitaatti kolahti, sillä se muistutti omasta semioottisesta syrjähypystäni. Yliopisto tuntui valmistumisen aikaan suojatyöpaikalta, jossa olisi hautautunut pölyyn ja byrokratiaan. Oli kiire päästä jakkupuku ojossa bisnekseen oppimaan markkinointia ja myyntiä.

Terapiaa ja ajattelua

Therapy (Martin Secker & Warburg, Lontoo, 1995. Ei suomennettu.) sijoittuu tv-maailmaan. Päähenkilö Lawrence Passmore on menestyvä sitcom-käsikirjoittaja, hieman Woody Allenia muistuttava neuroottis-koominen hahmo, joka kärsii masennuksesta. Hän käy terapiassa, minkä jälkeen alkavat myös avioelämän ongelmat. Kirja on erinomaisen hauskaa luettavaa ja johdattaa lukijan lopulta myös synnintuskista puhdistavalle, ikiaikaiselle pyhiinvaellusreitille Santiago de Compostelaan.

Kolmas Lodge-kirjoista, Thinks (Martin Secker & Warburg, Lontoo, 2001. Ei suomennettu.) hyödyntää Nice Work -romaanista tuttua asetelmaa. Erilaisista elämänpiireistä tulevat päähenkilöt kohtaavat, tietysti yliopistossa, ja kokevat romanssin. Thinks on myös viettelykomedia, joka leikittelee Choderlos de Lacloksen kirjeromaanin Les liaisons dangereuses (1782) teemoilla. Kognitiotieteiden professori Ralph Messenger esiintyy varakreivi Valmontin roolissa, yliopistossa luennoiva kirjailija Helen Reed on yksi hänen valloituksistaan.

Thinks on tyylillinen runsaudensarvi. Se sisältää saneluja, päiväkirjamerkintöjä, kirjeenvaihtoa ja tarinoita tarinan sisällä. Omaan makuuni kertojat olivat liian lörpötteleviä ja Reed parantumaton neurootikko ja tosikko. Tarina ei imaissut mukaansa aivan edellisten tavoin, vaikkakin pohdinnat kognitiotieteistä ja kirjailijan työstä olivat mielenkiintoisia.

Lodgella on kirjailijana harvinainen taito yhdistää tieteellisiä teorioita ja erikoisalojen asiantuntemusta elegantisti ja humoristisesti kerrontaan. On ilo lukea älykästä viihdettä, joka ei aliarvioi lukijaansa.

Asiasanat: David Lodge, Nice Work, Mukava homma, Therapy, Thinks, romaani, kirja, kirja-arvio, komedia, romanttinen, yliopisto, akateeminen, liike-elämä, Englanti.

Kosmopoliitin kehitysvuodet | Amélie Nothomb

2010-03-23T14:52:00.006+01:00

Amélie Nothomb on mieltynyt fiktiivisiin omaelämäkertoihin. Kirjailija yhdistää menneisyytensä tapahtumia kuvitteellisiin ja luo näin elämänsä käänteisiin dramatiikkaa ja myyttisyyden auraa.

La biographie de la faim (Albin Michel, Pariisi, 2004. Ei suomennettu.) jatkaa kirjojen Nöyrin palvelijanne ja Samuraisyleily linjoilla. Tällä kertaa aiheena on kirjailijan lapsuus ja nuoruus maailmalla konsuli-isän matkassa.

Romaani alkaa hieman kankeasti nälän ja eri kulttuurien välisen suhteen erittelystä, mutta siirtyy sitten Japaniin, Nothombin suosikkimaahan, johon myös kaksi muuta fiktiivistä omaelämäkertaa sijoittuvat. Kirja sisältää kulttuurinnälkäisille paljon mielenkiintoista paikallisväriä ja ekspattielämän kuvausta. Japanista matka käy Maon kommunistiseen Kiinaan, jossa kommunikoiminen paikallisen väen kanssa oli ankarasti kiellettyä. 70-luvun New Yorkissa nuori kirjailijatar kävelee asuinympäristöstään ylpeänä nenä kohti taivasta ja Bangladeshissä hän kohtaa zombeja ja lepraisia. Kun Nothomb menee Brysseliin opiskelemaan kielitieteitä, hän tajuaa niin sanotun kotimaansa olevan arvoituksista suurin.

Uteliaisuus, levottomuus, nälkä

Matkat ovat Nothombille nälän kohde. Hän kertoo, kuinka hän ahmi pienenä maailmankartastoa ja unelmoi vieraista maista, kielistä ja kulttuureista. Tähän on helppo samastua. Omaa mielilukemistoani oli kotona kirjahyllyssä komeillut Valittujen palojen suuri maailmankartasto, jossa oli karttojen lisäksi erilaisia tilastoja maista ja kuvia maailman suurkaupungeista.

Nothombin nälkä ulottuu laajalle: sanoihin, kirjoihin, kirjoitukseen, kulttuureihin, uuteen. Hänessä on maailmanmatkaajan levottomuutta, jota John Steinbeck kutsui virukseksi ja matkakirjailija Bruce Chatwin ihmisen onnellisimmaksi tilaksi, mahdollisuudeksi elää jatkuvassa liikkeessä niin henkisesti kuin fyysisestikin, vapaana omistuksista.

Nälkä ulottuu lopulta myös fyysiseen nälkään, kun kirjailija sairastuu teinivuosinaan anoreksiaan. Hän saa mielihyvää taistelusta itsensä kanssa ja kieltäymyksestään. "Minä olen nälkä", hän toteaa, "La faim, c'est moi."

Nothombin ansiona on itseironia, jolla hän kuvaa anoreksian kääntöpuolena kehkeytynyttä bulimiaansa ja voimakasta viehtymystään makeaan, jolla on yhteys seksuaalisuuteen. Hän kertoo, kuinka varasti pikkuleipäpaketin ja ahmi sitä kylpyhuoneessa peilin edessä aivan kuin bordellin asiakas, joka ihailee omaa kuvaansa kattopeilistä:

Sans le savoir, je procédais comme des gens qui allaient dans les bordels singapouriens dont les plafonds n'étaient que miroirs, afin qu'ils se regardent faire l'amour, allumés au spectacle de leurs propres ébats. Ma mère entra dans la salle de bain et décourit le pot-aux roses. J'étais tellement absorbée par ma contemplation que je ne la vis pas et poursuivis mon exercice de double dévoration./Sa première réaction fut la fureur: "Elle vole" Et des sucreries en plus! Et du premier choix, notre unique paquet de Spéculoos, un vrai trésor, on ne risque pas d'en trouver d'aures à Pékin."/S'ensuivit la perplexité:" Pourquoi ne me voit-elle pas? Pourquoi se regarde-t-elle manger?"/Enfin, elle comprit et sourit. "Elle a du plaisir et elle veut voir ça!"

Tietämättäni käyttäydyin kuin vieraat niissä singaporelaisissa bordelleissa, joissa oli katossa peilejä. Niistä saattoi katsoi itseään rakastelemassa, kiihottuneena oman paininsa näkemisestä. Äitini tuli kylpyhuoneeseen ja huomasi salaisuuteni. Olin niin syventynyt puuhaani, että en huomannut häntä, vaan jatkoin kaksinkertaista ahmimistani./Äitini ensimmäinen reaktio oli raivo: "Hän varastaa!" Ja vielä makeaa! Tietenkin meidän ainokaisen keksipakettimme, aarteemme, jota ei taatusti saa Pekingistä."/ Sitten seurasi hämmennys: "Miksi hän ei huomaa minua? Miksi hän katsoo syömistään?"/Lopulta hän ymmärsi ja hymyili. "Hän nauttii ja haluaa nähdä sen!" (Käännös PK.)

Nothombin tyylissä yhdistyvät naiivius ja älykkäät huomiot, mutta itse tarina on kronologisen luettelomainen. Kirja on Nothombille tyypillinen pienoisromaani. Luvut ovat lyhyitä, usein vain sivun mittaisia, nopeasti hotkaistavissa.

Asiasanat: Amélie Nothomb, La biographie de la faim, kirja-arvio, pienoisromaani, fiktiivinen omaelämäkerta, autofiktio, lapsuus, maailmankartasto, ekspattielämä, nälkä, anoreksia, bulimia, itseironia, Japani, Kiina, New York, Bangladesh, Bryssel, Belgia.