|
| |
Kun Paul Auster ja Wayne Wang saivat ohjattua Smoken, he tekivät kylkiäisfilmin. Se on kunnianosoitus kirjailijan kotipaikalle, Brooklynille.
| Elokuva | Blue In The Face | 
|
| Vuosi | 1995 |
| Ohjaajat | Paul Auster, Wayne Wang |
| Pääosissa | Harvey Keitel, Roseanne Barr, Lou Reed, Michael J. Fox |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Draama |
| Käsikirjoitus | Paul Auster, Wayne Wang |
| Suomessa | Saatavilla DVD:nä |
Blue In The Face on vapaamuotoinen jatko-osa elokuvalle Smoke. Ohjaajat Paul Auster ja Wayne Wang jäivät kuvausten jälkeen brooklyniläiseen tupakkakauppaan, kutsuivat tuttaviaan käymään ja antoivat kameran pyöriä. Elokuva sai nimensä siitä, että näyttelijöillä oli lupa puhua siihen asti, että henki loppuu.
Elokuvan seremoniamestarina on Smoken tavoin hyväntuulinen kauppias Auggie Wren (Harvey Keitel). Hänellä on seuranaan hieman yksinkertainen apupoika, hutsahtava latinoheila ja joukko kanta-asiakkaita, joiden kanssa viriää pseudofilosofisia keskusteluja muun muassa tupakanpoltosta. Elokuvaohjaaja Jim Jarmusch tulee polttamaan Auggien kanssa viimeisen tupakkansa. Hän ihmettelee, miksi elokuvissa panoksettomat aseet heitetään aina menemään kuin ne olisivat tupakantumppeja.
Blue In The Face on sarja tuokiokuvia. Jazz-bändi soittaa kaupan edessä, kun brooklyniläiset kertovat tilastoja ja anekdootteja kotikulmistaan ja valottavat paikallisia tapoja. Kamera kiertää kaupungilla ja välillä näytetään väläyksiä mustavalkoisesta menneisyydestä ennen kuin baseball-joukkue The Dodgers muutti Brooklynistä Los Angelesiin. Tunnelma on leppoisan nurkkakuntainen. Välillä kitaransoitto ja yhteislaulut viittaavat pikemminkin irkkubaariin kuin kansojen sulatusuuniin.
Elokuva saattaa jäädä vieraaksi, jos ei ole nähnyt Smokea, tosin nimekäs näyttelijäkaarti paikkaa puutetta. Elokuvassa esiintyvät mm. muusikko Lou Reed, joka kertoo harkinneensa New Yorkista pois muuttoa jo 35 vuotta. "I'm almost ready," mies vakuuttaa. Mukana ovat myös näyttelijät Michael J. Fox ja Roseanne Barr ja Madonnakin nähdään toimittamassa Auggielle musiikkisähkettä.
Asiasanat: Paul Auster, Wayne Wang, Blue In The Face, elokuva, elokuva-arvio, Smoke, Auggie Wren, Harvey Keitel, Roseanne Barr, Michael J. Fox, Lou Reed, Jim Jarmusch, Madonna, Brooklyn, New York, Yhdysvallat.
Lue lisää »
William Gibson on kulkeutunut Hahmontunnistuksessa kauas juuriltaan kyberpunkista. Köykäinen tarina ja nuortenkirjoista muistuttava päähenkilö tuovat mieleen Carolyn Keenen Neiti Etsivä -tarinat.
Pattern Recognition (2003. Suomennettu nimellä Hahmontunnistus.) -romaanin päähenkilönä seikkailee 32-vuotias Cayce Pollard, logoihin erikoistunut coolhunter, joka työskentelee mainostoimiston palveluksessa. Hänen erityislahjakkuutenaan on haistella orastavia trendejä ja arvioida yritysten logoja.
Henkilökohtaisessa elämässään Cayce kärsii logoallergiasta ja suosii sen vuoksi brändittömiä tuotteita. Kun Cacey saa tehtäväkseen selvittää nimettömien videoclippien tekijän henkilöllisyyden, tehtävä johdattaa hänet ensin Japaniin, sitten Venäjälle.
Kyberpunkilla kuuluisuuteen ponnahtanut William Gibson teki uransa alkuaikoina oikeaan osuneita ennustuksia mm. tosi-tv:n suosion kasvusta. Hänen aikaisemmat romaaninsa ovat sijoittuneet tulevaisuuteen, mutta Hahmontunnistuksessa eletään tietoteknistä eilistä. Lähimpänä verkkoja ollaan silloin, kun Cayce lähettää sähköpostia ja chattaa kavereidensa kanssa. Wau mitä 2000-luvun scifiä.
Asiasanat: William Gibson, Hahmontunnistus, Patter Recognition, logo, brändi, sähköposti, chat, tietoverkko, scifi, kyberpunk, Yhdysvallat.
Lue lisää »
Valtavirrasta poikenneitakin elokuvia tehnyt Scorsese on tällä kertaa liikkeellä perinteisin eväin. Hänen uudelleentulkintansa J. Lee Thompsonin vuonna 1962 ohjaamasta elokuvasta tarjoaa yllätyksetöntä, joskin taidokkaasti toteutettua jännitystä.
| Elokuva | Cape Fear |  |
| Vuosi | 1991 |
| Ohjaaja | Martin Scorsese |
| Pääosissa | Robert De Niro, Nick Nolte, Jessica Lange, Juliette Lewis |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Trilleri |
| Käsikirjoitus | James R. Webb |
| Suomessa | Saatavana DVD:llä |
Cape Fear (1991) kertoo asianajaja Sam Bowdenin (Nick Nolte) perheestä, jota 14 vuotta vankilassa raiskaustuomiosta istunut Max Cady (Robert De Niro) alkaa häiriköidä. Cady syyttää vankilareissustaan asianajajaansa ja uhkailee: “You're gonna learn about laws.” Mies istuu perheen piha-aidalla tarkkailemassa, myrkyttää koiran ja vihjailee olevansa kiinnostunut perheen 15-vuotiaasta tyttärestä Daniellesta (Juliette Lewis). Poliisi on voimaton, sillä rikoksesta ei ole näyttöä. Päähenkilö saa pärjätä yksin. Hän linnoittautuu taloonsa ja palkkaa yksityisetsivän. Talossa vallitsee jännittynyt tunnelma. Kun puhelin soi, kaikki hätkähtävät.
Alkuperäinen Cape Fear oli klassinen hyvän ja pahan taistelu, jossa pääosia näyttelivät Robert Mitchum ja Gregory Peck, joista jälkimmäinen vilahtaa myös uudessa elokuvassa Bowdenin asianajajana. Scorsese muokkasi elokuvastaan monisyisemmän. Cadyn uhka saa perheenjäsenten välit kiristymään, perheenisän uskottomuus tulee ilmi ja tytär osoittautuu kapinalliseksi lolitaksi. Myös oikeudenkäynnin kulkua on muutettu ja Cadyn kostolle on annettu raamatullisia ulottuvuuksia.
Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Erityisesti Robert De Niro tatuoituna lihaskimppuna ja kostonsa oikeutukseen uskovana psykopaattina on vangitseva. Scorsesen käsissä yhdeksänminuuttinen kohtaus, jossa Cady ja Danielle tapaavat koulun teatterisalissa, on sähköinen. Danielle on yhtä aikaa epävarma ja viettelevä lolita, mikä rooli on sittemmin langennut usein Juliette Lewisille.
Scorsese tekee trillerin seuraamisen katsojalle helpoksi Hollywoodin tyyliin: kaikille juonen käänteille on selitys. Musiikki on paikoin pateettista ja korostetun pahaenteistä, mutta kuvakulmat ovat oivaltavia. Cady roikkuu muun muassa pää alaspäin puhelimessa punertavana ja suonet pullistellen. Taidokkuudestaan huolimatta Cape Fear on muiden trillerien tapaan kertakäyttötavaraa. Kun juonen tuntee, ei elokuvaan ole tarvetta palata uudelleen.
Asiasanat: Martin Scorsese, Cape Fear, elokuva, elokuva-arvio, Robert De Niro, Nick Nolte, Jessica Lange, Juliette Lewis, Robert Mitchum, Gregory Peck, J. Lee Thompson, uhkaus, häiriköinti, linnakundi, asianajaja, lolita, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 This Is Not A Love Song on nimestään huolimatta ranskalainen. Se kertoo Englannin ja Ranskan suhteista, emigrantin vaikeasta vaikkakin väliaikaisesta paluusta entiseen kotimaahan ja vastuusta.
This Is Not A Love Song (Laffont, Pariisi, 2007. Ei suomennettu.) -romaanin päähenkilö, ranskalainen Vincent, on jättänyt Ranskan ja aloittanut uuden elämän Englannissa. Hän menestyy työssään kahvilaketjun toisena omistajana ja on onnellisesti naimisissa, kunnes vaimo haluaa yllättäen viikon loman miehestään ja passittaa tämän Ranskaan sukuloimaan.
Vincent on vieraantunut vanhasta kotimaastaan eikä kaipaa takaisin. Kaikki on liian tuttua ja ennalta arvattavaa, vanhojen ystävien tapaaminen väkinäistä. Hän haluaisi unohtaa ranskan kielen, muttei harmikseen näe unia englanniksi.
Ranskalaisbrittiläinen asetelma tuo mieleen Stephen Clarkin kirjan A Year In The Merde, joka kertoo brittimiehen kommelluksista Ranskassa. Blondelin Vincentkin on siinä määrin brittiläistynyt, että hän kokee synnyinkulttuurinsa oudoksi. Mutta siinä missä Clarkin kirja on ulkopuolisen silmin kerrottua komediaa, Blondelin päähenkilöllä Ranskaan ja ranskalaisuuteen sekoittuu paljon ikäviä muistoja. Se tekee vierailun entiseen kotimaahan epämieluisaksi, jopa ahdistavaksi, etenkin kun poissaolon ajalta paljastuu ikäviä asioita.
Vincentin entinen kämppäkaveri, Étienne, oli joutunut Vincentin lähdön jälkeen ensin kadulle, sitten kuollut. Kirjassa pohditaan prekariaatin ongelmaa ja vastuuta. Tapahtumat vaivaavat Vincentiä, joka alkaa miettiä omaa vastuutaan tapahtumien kulusta.
Est-ce qu'on est responsable des gens avec lesquels on a vécu, une fois que notre histoire commune s'est terminée ? Est-ce qu'on se doit d'accompagner ceux qui nous ont accompagnés, doucement, jusqu'à la porte de sortie de notre existence pour que leurs fantômes ne viennent plus jamais s'interposer?
Onko ihminen vastuussa läheisistään, joiden kanssa on elänyt vielä senkin jälkeen kun yhteinen historia on päättynyt? Pitääkö kulkea rinnan niiden kanssa, jotka ovat olleet meidän rinnallamme, lempeästi aina elämämme loppuun saakka, jotta heidän haamunsa eivät palaa takaisin? (Käännös PK.)
Kirja on nopealukuinen. Blondelin lauseet ovat lyhyitä, toisinaan epätäydellisiä. Myös kappaleet ovat lyhyenläntiä, joskus vain lauseen mittaisia. Englannin opettajana työskentelevä kirjailija ei ole maassaan erityisen tunnettu tai juhlittu, mutta hänellä on oma lukijakuntansa. Tuotantoa kertyy kuluvaan vuoteen kolmentoista romaanin verran.
Asiasanat: Jean-Philippe Blondel, This Is Not A Love Song, romaani, ihmissuhteet, brittiläisyys, ranskalaisuus, prekariaatti, Englanti, Ranska.
Lue lisää »
| |
