|
| |
Jean-Philippe Toussaint on belgialainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Hänen ensimmäinen romaaninsa kertoo päähenkilöstä, joka muuttaa kylpyhuoneeseensa asumaan.
La salle de bain (Les éditions du minuit, Pariisi, 1985. Suomennettu nimellä Kylpyhuone.) -romaania saattelee Pythagoraan lause: hypotenuusan neliö on sivujen neliöiden summa.
Tarina jakaantuu matemaattisen lauseen mukaisesti kolmeen lukuun. Ensimmäisessä luvussa päähenkilö muuttaa Pariisissa kylpyhuoneeseensa. Toisessa luvussa hän matkustaa Venetsiaan ja sulkeutuu siellä hotellihuoneeseen. Kolmannessa luvussa tarina sulkeutuu takaisin Pariisin ammeeseen.
Päähenkilön elämää ohjaava kaava ei muutu. Toinen, maisemiltaan poikkeava jakso, ennakoidaan alku- ja loppuluvuista.
Lempeästi heikkouksista
Kylpyhuone on erinomainen esimerkki siitä, miten ulkoisesti vähäeleisestä tarinasta voi saada paljon irti. Toussaint'n tyyli on kurinalainen ja minimalistinen, mutta ei suinkaan tylsä. Päähenkilön numeroidut ja kronologisesti etenevät muistiinpanot on höystetty ironialla. Hän luo suljetuissa tiloissa suuria visioita itsestään, mutta varoo tekoihin johtavia ajatuksia. Näin hän kuvaa kuvitteellista diplomaatti-illallista ja siellä herättämäänsä huomiota:
Au retour, j'éxpliquerais à Edmondsson que les diplomates s'étaient pressés autour de moi pour m'entendre parler du désarmement, que les femmes s'étaient bousculées pour approcher du petit group où, un verre à la main, je tenai conférence et qu'Eigenschaften lui-même, l'ambassadeur d'Autriche, homme austère, mesuré, érudit, m'avait avoué être très impressionné par la finesse de mes raisonnements, frappé par l'implacabilité de ma logique et enfin, très sincèrement, ébloui par ma beauté.
Palatessani selittäisin Edmonssonille [päähenkilön vaimo], kuinka diplomaatit olivat kerääntyneet ympärille kuuntelemaan puhettani aseistariisunnasta. Naiset rynnivät kohti pientä ryhmää, jolle puhuin lasi kädessä. Itse Eigenschaften, Itävallan suurlähettiläs, ankara, harkitseva ja oppinut mies, kertoi olevansa vaikuttunut päättelyni hienoudesta, otettu logiikkani moitteettomuudesta ja vilpittömästi häikäistynyt komeudestani.(Käännös PK.)
Toussaint'n tyyli on myöhemmässä tuotannossa muuttunut monisanaisemmaksi ja kerronnallisemmaksi. Kylpyhuoneen kaltainen ilmava ja etäännyttävä teksti on helmi, joka virkistää etenkin vuolaiden vuodatusten jälkeen.
Asiasanat: Jean-Philippe Toussaint, La salle de bain, Kylpyhuone, romaani, kirja, kirja-arvio, minimalismi, Pariisi, Venetsia, Ranska.
Lue lisää »
Woody Allenin musikaali on korkean tason romanttinen leikki, joka on täynnä kauneutta, kepeyttä ja komiikkaa.
| Elokuva | Everybody says I love you/Kaikki sanovat: I love you | 
|
| Vuosi | 1996 |
| Ohjaajat | Woody Allen |
| Pääosissa | Alan Alda, Woody Allen, Drew Barrimore, Lukas Haas, Goldie Hawn, Gaby Hoffmann, Natasha Lyonne, Edward Norton, Natalie Portman, Julia Roberts, Tim Roth, David Ogden Stiers. |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Komedia, musikaali |
| Käsikirjoitus | Woody Allen |
| Suomessa | Saatavilla DVD:nä |
Everybody says I love you (1996, suomennettu nimellä Kaikki sanovat: I love you) on loistava hyvän tuulen elokuva, joka ei epäröi leikitellä romantiikan kliseillä. New Yorkissa on kevät, kukat ja puut kukkivat, kesäisesti sonnustautuneet parit kuhertelevat. Tarinan keskiössä on onnellinen neljän lapsen uusperhe, jossa nuoret ihastuvat, rakastuvat, eroavat ja ihastuvat uudelleen. Woody Allen on mukana kertoja–päähenkilö DJ:n (Natasha Lyonne) Pariisissa asuvana Joe–isänä, jolla on lämpimät välit entiseen puolisoonsa Steffiin (Goldie Hawn) ja tämän uuteen puolisoon Bobiin (Alan Alda). Joe voi aina tulla kylään kertomaan naishuolensa. Kukapa ei haluaisi elää yhtä sallivassa ja lämpimässä yhteisössä.
Juoni on Allenille ominaiseen tapaan kepeä ja vauhdikas. Kun sisarussarjan 50–luvun pinup–tyttöä muistuttavaa Skylaria (Drew Barrimore) kositaan romanttisesti piilottamalla sormus jälkiruokaan, tuleva morsian pisteleekin 8000 dollarin helyn poskeensa. Seurauksena on lääkärireissu, jossa tarkistetaan röntgenillä sormuksen ja kantajan kunto Makin' Whoopee –laulun säestämänä. Toisilta treffeiltä poimitaan mukaan sulhaskandidaatin rikolliskaverit ja lähdetään ryöstämään kauppaa aseet paukkuen. Miljööt ovat korostetun romanttisia. New Yorkin Upper East Sidelta matkustetaan gondolien Venetsiaan ja Seinen rantojen Pariisiin.
Elokuvan näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Etenkin vanha pari Woody Allen – Goldie Hawn on sykähdyttävä. Goldie Hawn tuo tunnetusti hyvää tuulta mukanaan, esitti hän sitten newyorkilaista seurapiirirouvaa tai naissotilasta, kuten elokuvassa Private Benjamin (ohj. Howard Zieff, 1980).
Kenelläkään näyttelijöistä ei ole takanaan laulu–uraa, mikä tekee musiikkinumeroista virkistäviä. Tanssikohtaukset korvaa vapaamuotoinen jammailu ja joukkokoreografiat. Mieleenpainuvin numero esitetään Seinen rannalla, kun Allen ja Hawn tanssivat. Lady leijuu ilmassa kung fu –elokuvista tutun näkymättömän vaijerin varassa ja esittää ultrakeveitä ja –korkeita hyppyjä. Ne ovat täynnä toivoa ja kauneutta, kuten elokuvakin.
Asiasanat: Woody Allen, Everybody Says I Love You, elokuva, elokuva–arvio, Goldie Hawn, Alan Alda, Natasha Lyonne, Drew Barrimore, Julia Roberts, rakkaus, komedia, musikaali, New York, Yhdysvallat, Pariisi, Ranska, Venetsia, Italia.
Lue lisää »
 Miten umpirehelliset valehtelevat? Ota oppia vaalirahakeskustelusta, korruption ja eufemismien Fort Knoxista.
Poliitikot ovat kunnostautuneet selityksillä kuin doupatut huippu–urheilijat rimanalituksen jälkeen. Harva tunnustaa valehdelleensa, kun asian voi ilmaista niin monella muullakin tavalla. Eufemismien käytön kärkisijoista kilpailee pääministeri Matti Vanhanen, joka on kärsinyt mm. lukuisista muistinmenetyksistä.
“Puhun totta, kaikkea ei voi muistaa”, pääministeri sanoi Uuden Suomen mukaan.
Unohtamisen eufemismin huono puoli on se, että puhujasta muotoutuu kuva huolimattomana, välinpitämättömänä, ylimielisenä ja jopa dementoituneena. Nämä tuskin ovat ominaisuuksia, joita kansa odottaa edustajiltaan.
Viisaampaa on teeskennellä naiivia ja tietämätöntä. Tähän niin sanottuun Faux Naïf –rooliin tukeutuvat yleismiesjantuset, jotka esiintyvät eri alojen asiantuntijoina perehtymättä niistä yhteenkään. Naiivina esiintymisellä välttää asiantuntijan vastuun, jos lausunnot eivät aivan pidäkään paikkaansa.
Lausahda “En tiedä” tai “En osaa sanoa”, ja kuittaat mahdolliset virheet kuin kepeällä olankohautuksella.
Onko Vanhanen ottanut taas uuniperunaa?
Jos sinulla ei ole kanttia esiintyä yleisön edessä tyhjäpäisenä, voit selittää tietäneesi asioista yleisellä tasolla. Vanhanen esimerkiksi sanoi, ettei hänen kuulukaan tietää yksittäisten vaalilahjoittajien nimiä. Pääministeri keskittyy maan johtamiseen ja vastuu vaalirahoituksesta kuuluu puoluesihteerille.
“Meillä on selkeä työnjako”, Vanhanen kommentoi Ylelle ja siirsi vastuun kätevästi muuanne.
Yleinen valehtelun muoto on väistää tai kiistää puheena oleva asia. Tämä on kuitenkin yhtä epäsuositeltavaa kuin valehteleminenkin, sillä aina löytyy joku, joka on valmis todistamaan päinvastaista. Sinnikkäät toimittajat kaivavat niin kauan, että löytävät haluamansa ja pääsevät narauttamaan valehtelijan suurella älämölöllä. Muistellaanpa vaikka Ilkka Kanervan seksiviestikohua. Mies olisi päässyt paljon helpommalla jos olisi vähätellyt viestejä vetoamalla aikuisen miehen luonnollisiin tarpeisiin.
Kuumista uuniperunoista pitävä Vanhanen on käyttänyt vähättelyä menestyksekkäästi ja saattaahan jopa olla, että juuri tuo ruoka–aine on omiaan aiheuttamaan amnesiaa. Kun tukijajoukon suuruudella spekuloitiin, pääministeri räväytti vaalirahoittajia voidelleesta karonkasta:
“Minulle oli itse asiassa pettymys, että kaiken käsittelyn jälkeen selvisi, että se olikin vain tämä pikkuporukka.”
Vähättelyyn liittyy asian tunnustaminen siten, että se määritellään niin merkityksettömäksi (tai Kanervan tapauksessa luonnolliseksi), että siitä on turha puhua. Sama pätee valehtelussa. Siitä on tullut niin itsestään selvä politiikan osa, että seuraava mediakohu syntynee todenpuhumisesta.
Asiasanat: Matti Vanhanen, Vanhanen, pääministeri, Keskusta, vaalirahoitus, skandaali, korruptio, eufemismi, eufemismit, unohdus, muistinmenetys, naiivi, faux naif, työnjako, kiistäminen, valehtelu, vähättely, politiikka, Suomi.
Lue lisää »
 Rothin metamorfoositarinassa Kafkaan ja Gogoliin erikoistuneesta kirjallisuustieteen professorista tulee tissi.
The Breast (Vintage, 1972. Suomennettu nimellä Rinta.) alkaa laimenneen suhteen kuvauksena. Professori David Kepesh on huolissaan siitä, ettei halua enää kumppaniaan. Sitten halu tulee yhtäkkiä takaisin ennen kokemattoman voimakkaana ja samalla tapahtuu jotain odottamatonta: Kepeshistä tulee tissi.
Kepesh kokee uudessa olomuodossaan voimakkaita seksifantasioita ja uusia nautintoja, mutta ei uskalla heittäytyä niihin. Häntä vaivaa se, mitä muut ajattelevat ja näkeekö joku, sillä hän ei halua muuttua groteskiksi pilaksi. Kepesh etsii selityksiä tilalleen: onko hän tullut hulluksi, näkeekö hän unta vai onko syypäänä tutkimuskohde?
Rothin tarinan voi nähdä kunnianosoituksena Kafkalle ja Gogolille tai kirjailijan näppäryyden todistavana sormiharjoituksena. Kiistämättä se on myös valtikan ojennus miehen feminiiniselle, kätketylle ja usein hävetyllekin puolelle.
Tarinan päähenkilö David Kepesh on sittemmin jatkanut seikkailujaan romaaneissa The Professor of Desire ja The Dying Animal.
Asiasanat: Philip Roth, The Breast, rinta, tissi, metamorfoosi, muodonmuutos, Franz Kafka, Nikolai Gogol, kirjallisuustieteen professori, feminiininen, seksifantasia, seksi, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 Mitä yhteistä on Suomella, Ambomaalla, Kreikalla ja Somalialla? Kaikki painivat globaalissa kilpailutaloudessa samassa sarjassa.
Isänmaallisuus ruokkii kilpailuhenkeä. Suomessa kansallistuntoa pidetään yllä perinteisellä keppi–porkkana –menetelmällä: 1) ylistämällä maamme edistyksellisyyttä ja onnekasta osaamme hyvinvointivaltion jäseninä ja 2) harjoittamalla kansallista itseruoskintaa.
Itseruoskinnassa taloudelliset nokkamiehet haukkuvat maan pataluhaksi tarkoituksenaan saada poliittinen johto ja virkamiehet muuttamaan lainsäädäntöä, verotusta tai käytäntöjä oman mielensä mukaisiksi. Poliittinen johto puolestaan haukkuu kansaa saadakseen sen sisuuntumaan ja tekemään kovemmin töitä eliitin hyvinvoinnin eteen.
Alkuvuonna ruoskinnan retoriikkaa on hallinnut eri maiden keskinäinen vertailu.
"Suomi on vaarassa jäädä kierrätyksen Ambomaaksi", otsikoi Kauppalehti. Toinen otsikko samaisesta lehdestä kuuluu: "Puttosen painajainen: Suomi on uusi Kreikka".
Me ja ne muut
Vertaukset antavat ymmärtää, että eri maiden välillä käydään jatkuvaa kilpailua paremmuudesta. Valtiot on jaettu kehittyneisiin ja kehittymättömiin, ja jokaiselle on tärkeää osoittaa kuuluvansa parhaimpien joukkoon.
Suomalaisesta näkökulmasta Ambomaa ja Kreikka edustavat pohjasakkaa. Niihin vertautuminen kierrätyksessä ja taloudenpidossa on epäsuotuisaa. Mieluimmin suomalaiset rinnastuisivat Länsi–Euroopan kansoihin, kuten käy ilmi geeniperimää koskevasta uutisoinnista.
Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat geeniperimältään enemmän samankaltaisia hollantilaisten ja Moskovan itäpuolella asuvien venäläisten kanssa kuin unkarilaisten kielisukulaisten. Uutisoinnissa nostettiin esiin hollantilainen perimä ja venäläisestä vaiettiin: Suomalaiset geneettisesti lähempänä hollantilaisia kuin unkarilaisia.
Suomelle Itä–Eurooppaan ja erityisesti Neuvostoliittoon leimautuminen on ollut stigma. Siitä on pyristelty eroon, vaikka kansa saapuikin aikanaan Eurooppaan nimenomaan Venäjän Uralilta. Tänä päivänä rasisminkylläisessä retoriikassa vertaus "Suomi on Euroopan Somalia" lienee Venäjääkin rumempi maavertaus, mutta jätettäköön se tekemättä ettei Somalian maine tahraantuisi.
Saako ulkomaalainen haukkua Suomea?
Maakritiikkiä voivat esittää sekä suomalaiset että ulkomaalaiset. Eräs halpalentoyhtiö julisti taannoin, että Suomi on halpalentojen kehitysmaa. Samaa vertausta käytti kirjailija Jari Tervo: Suomi on ruoan kehitysmaa. Kumpi on pahempi, oman maanmiehen vai ulkomaalaisen esittämä arvostelu?
Suomalaiset ovat kautta historian olleet herkkiä muiden arvostelulle. Meitä on kiinnostanut lähes patologisesti se, mitä muuta meistä ajattelevat. Ulkokultaisessa kulttuurissa julkisivun pitää olla kunnossa. Sisällöllä ei ole väliä, sillä se piilotetaan ulkopuolisten katseilta.
Tästä näkökulmasta ulkomaalaisten esittämä kritiikki voi olla jopa ikävämpää kuin maanmiesten. Se tarkoittaa kasvojen menetystä kansainvälisen yhteisön silmissä. Toisaalta ulkomaalaisten näkemykset voidaan torjua tietämättömyytenä tai tavoitteellisina. Halpalentoyhtiö ei tunne suomalaista ilmailulainsäädäntöä ja suomalaisten asiakkaiden tarpeita. He ajavat vain omaa etuaan. Tällöin on kuitenkin hyvä muistaa, että oma motivaationsa on suomalaisillakin kriitikoilla. Lassila & Tikanoja hakee Ambomaa–vertauksella lisämyyntiä. Kunnilla on kiire todistaa, etteivät ne suinkaan ole kierrätyksessä Afrikan tasolla.
Kaikessa ei ole pakko kilpailla
Miksi kilpailuasetelmaa pidetään yllä? Onko kansallinen itsetuntomme kiinni siitä, että onnistumme päihittämään muita tilastotiedoissa?
Hypoteesi näyttäisi pitävän paikkaansa uutisten osalta. Medioissa julkaistaan viikoittain uusia tutkimuksia, joiden otsikot antavat ymmärtää, että suomalaisille on kunnia–asia komeilla listojen kärkipäässä oli asia mikä tahansa, vaikka sitten kalleusvertailu.
Miksi suomalaiset haluavat ylpeillä maansa kalleudella? Yhdistetäänkö kalleus rikkauteen ja hyvinvointiin? Ovatko leivän ja asumiskulujen korkeus todisteita siitä, että maassamme asuu hienoja ihmisiä verrattuna halpaan Bulgariaan ja puoli–ilmaiseen Intiaan? Vai olemmeko me suomalaiset jääneet vilkuilemaan paikoillemme ja huolehtimaan brändityöryhmän johdolla omasta kuvastamme sen sijaan, että keskittyisimme tekemään olennaisia asioita?
Kilpailu erottaa, sillä se saa muut näyttämään vastustajilta. Kun katteeton kansallinen ylemmyydentunto kokee kisassa kolauksen, seuraa rasistista uhoa. Jos omalle paremmuudelle ei löydy todisteita, keskitytään toisten polkemiseen, haukkumiseen ja syrjimiseen. Sen tarkoituksena on häivyttää omaa huonoa itsetuntoa ja vieraan kohtaamisen pelkoa.
Voittajien ei tarvitse näyttää muille
Globaalissa maailmantaloudessa pärjäävät ne, jotka tietävät oman arvonsa ilman muiden palautetta ja joilla on kyky verkostoitua, solmia liittolaisuuksia ja tehdä yhteistyötä. Synergiaa ei synny, jos jokainen osallistuja haluaa jatkuvasti osoittaa oman paremmuutensa. Ylpeät, mutta salaa alemmuudentuntoiset akuankat jäävät yksin.
Kilpailussa ei ole voittajia ja häviäjiä, sillä kyse on nollasummapelistä. Kilpailuyhteiskunnissa kaikki häviävät.
Asiasanat: kilpailu, kilpailuyhteiskunta, tilasto, vertailu, media, uutiset, uutisointi, kalleusvertailu, talous, kierrätys, maailmantalous, verkostoituminen, yhteistyö, synergia, kansallinen omakuva, kansallinen itsetunto, suomalaiset, suomalaisuus, Suomen brändityöryhmä, Suomi, Ambomaa, Kreikka, Somalia.
Lue lisää »
Scorsesen ensimmäinen pitkä ohjaustyö on amerikanitalialaisten teinipoikien pullistelua, jota varjostaa katolinen syyllisyyden taakka.
| Elokuva | Who's That Knocking At My Door/I Call First/Kuka kolkuttaa ovelleni |  |
| Vuosi | 1967 |
| Ohjaaja | Martin Scorsese |
| Pääosissa | Zina Bethune, Harvey Keitel, Lennard Kuras, Michael Scala, Wendy Russel |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Draama |
| Käsikirjoitus | Martin Scorsese |
| Suomessa | Saatavana DVD:llä |
Mustavalkoinen Who's That Knocking On My Door (1967, suomennettu nimellä Kuka kolkuttaa ovelleni) elokuva alkaa enteellisesti. Italialainen perheenäiti valmistaa calzzonea nakuttavan musiikin tahdissa ja tarjoilee uunituoreen pizzan pöydän ääressä odottaville lapsille. Äiti-keskeisestä kulttuurista löydetään muitakin kliseitä. Tummatukkaiset, itsestään epävarmat italopojat näytetään pian kiskomassa viiniä ja kaljaa ja nahinoimassa kadulla hormonihyökkäyksen kourissa. Sisätiloissa kamera kiertää mauttomissa, muovisissa neitsytmarioissa ja ristiinnaulituissa.
Elokuva on helppo nähdä 25-vuotiaan ohjaajan omaan kokemuspohjaan perustuvaksi. Tuotos henkii ahdistusta katolisesta kotiperimästä, jossa hallitaan ripittäytymiseen usuttavalla syyllisyydentunnolla.
Siloposkinen Harvey Keitel näyttelee elokuvan päähenkilöä J.R:ää, joka tuntuu olevan hieman pihalla kaikesta. Hän ajelee kaverilauman kanssa tumma puku päällä ja kravatti kaulassa pitkin New Yorkin öisiä katuja. Kun J.R. alkaa hakkailla pitkätukkaista blondia (Zina Bethune), tutustuminen kulkee pitkän, jopa pitkäpiimäisen kaavan mukaan. Nuoripari hermoilee, kävelee New Yorkin katoilla ja muhinoi sängyssä vaatteet päällä. J.R. uskoo katoliseen madonna-äiti-huora -myyttiin, jossa naisia tarvitaan eri tarkoitukseen. Huorat ovat hauskanpitoon, madonnat avioitumiseen ja äitien valvova silmä kulkee Neitsyt Marian muodossa makuuhuoneeseen.
Elokuvan leikkaus on töksähtelevä ja eteen rävähtää toisinaan hieman kokeellisia kuvaratkaisuja, kuten tyhjä valkoinen ruutu, jonka jälkeen valkokankaalla alkaa vilistä lähikuvia kasvoista ja silmistä. Taustalla soi rautalanka, 50-luvun teinipoppi ja salsa, mutta Scorsese antaa myös hiljaisuuden puhua. Kun J.R. huvittelee - mielikuvissaan - lukuisten tyttöjen kanssa sängyssä, on hiirenhiljaista. Vain kamera nuuskii parin ympärillä kuin peep-shown tunkeileva silmä.
Elokuvan kliimaksi tulee loppumetreillä, kun J.R.:lle selviää, että hänen vaimokseen valitsemansa madonna onkin raiskattu eli käytetty. Machopojan ego kärsii kolauksen ja hän vierittää syyn tytön niskoille. Kun J.R. lopulta myöntyy antamaan hyväksikäytetylle anteeksi, tulee tempoilevasta antisankarista katsojan mielessä tahattoman koominen, kuten koko elokuvasta.
Asiasanat: Martin Scorsese, Who's That Knocking On My Door, I Call First, Kuka kolkuttaa ovelleni, elokuva, elokuva-arvio, draama, Harvey Keitel, Zina Bethune, amerikanitalialainen, neitsyt, madonna, huora, katolisuus, syyllisyys, New York, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 Viime syksynä tv-kuvausryhmä vieraili luonamme Etelä-Ranskassa. Työn alla oli Tuomas Enbusken ideoima dokumenttisarja Lamastalgia. Tohtorska Santeri ja minä esiinnymme sarjan viimeisessä osassa, joka esitetään tänään perjantaina 2.4.2010.
Lamastalgia kertoo edellisen laman sukupolvikokemuksesta. Sarjassa peilataan taloudellisen romahduksen aiheuttamia tuntoja ja ilmiöitä. Santerin näkökulmana ovat ohjelmistoyrittäjyys ja vuosituhannen vaihteen it-kupla. Minä näyn ruudulla rekvisiittana mm. kirjoittamassa tietoverkkotrilleri Takaporttia.
Meille kuvauspäivä oli viime vuoden harvoja kalenteriin merkittyjä tapahtumia ja muistutti oravanpyörästä, josta lähdimme vuonna 2004. Samassa jaksossa esiintyvät myös Timo Jutila, Mato Valtonen ja Alex Nieminen.
Lamastalgia 8/8 esitetään YLE Teema -kanavalla kaksi kertaa:
Ensiesitys perjantaina 2.4.2010 klo 21.00
Uusinta sunnuntaina 4.4.2010 klo 14.45
Ohjelma ei ole tällä tietoa tulossa nettijakeluun Ylen Areenaan. Santerin ja SOT:n tarinan voi lukea vuoteen 2007 asti Platinaisesta pilvenreunasta.
Asiasanat: Lamastalgia, 8/8, dokumentti, Tuomas Embuske, 1990-luku, lama, YLE Teema, SOT Oy Suomen Ohjelmistotyö Ab, Santeri Kannisto, Päivi Kannisto, Timo Jutila, Mato Valtonen, Alex Nieminen.
Lue lisää »
[In English]
Tutustuimme Kambodžassa hyvää onnea tuottaviin esineisiin ja kuvioihin. Tohtorska Santeri on kehittänyt nyt ohjelman, jolla voit luoda oman onnenkuviosi.
Onnenamuletit eivät ole pelkkää mytologiaa. Monissa Aasian maissa niillä on tärkeä kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys. Jokaisella temppelillä on oma onnenamulettipajansa, jossa tuotetaan hyvän onnen esineitä.
Santerin Python-ohjelmointikielellä tekemä ohjelma jäljittelee Phnom Penhissä sijaitsevan Wat Sam Rong Ander -temppelin onnenkuvioita. Kuvioiden katselun tai paperille tulostamisen uskotaan lisäävän hyvää onnea ja suojelevan huonolta tuurilta. Kuulimme paikallisilta lukuisia todistuksia niiden tehosta ja aloimme itsekin kantaa Yom Bak Boy -kortteja rinkoissamme.
Ohjelma toimii kätevästi selaimella. Klikkaa alla olevaa käynnistyspainiketta ja odota hetkinen ohjelman latautumista. Sen jälkeen selaimesi tulostaa sinulle tällä hetkellä parhaimmin onnea tuottavan kuvion. Voit katsella kuviota, tallentaa sen koneellesi tai tulostaa paperille. Huomaathan, että tulostaminen edellyttää vähintään 600 dpi:n A4-väritulostinta.
Asiasanat: hyvä onni, tuuri, amuletti, onnenkuvio, Kambodža, Wat Sam Rong Ander, Yom Balk Boy, Yom Preah Ang Kang Chack, Yom Khmeng Kach, Yom Chhnam Reasy, Yom Dak Lan.
Lue lisää »
| |
Jean-Philippe Toussaint on belgialainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Hänen ensimmäinen romaaninsa kertoo päähenkilöstä, joka muuttaa kylpyhuoneeseensa asumaan.
