|
| |
 Suomalaiset luottavat viranomaisiin. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemän selvityksen mukaan 94 prosenttia kansalaisista luottaa poliisiin, 81 prosenttia tuomioistuimiin ja 29 prosenttia puolueisiin. Mutta luottavatko viranomaiset ja päättäjät kansalaisiin?
Lisääntyneestä valvonnasta ja kansalaisoikeuksien kaventamisesta voisi päätellä, että maastamme on 2000-luvulla tullut epäluottamusyhteiskunta.
Epäluottamus näkyy poliisin läsnäolona kansalaisten arjessa. Yhteisöpalveluihin tunkeudutaan hankkimaan tietoja, kouluja valvomaan kaavaillaan koulupoliiseja ja autojen renkaita syynätään syksyllä tien päällä. Lisääntynyt valvonta näyttää perustuvan ajatukseen siitä, että kansalaiset eivät vapaaehtoisesti noudata sääntöjä. Poliisin on oltava läsnä pelottelemassa ja rankaisemassa.
Mihin epäluottamus johtaa?
Valvomattomista joukkokokoontumisista ja mielenosoituksista halutaan eroon. Viikonloppuna Vantaalla motitettiin ja ratsattiin näyttävästi tuhat mopoilijaa ja kerättiin heidän henkilötietojaan. Kolme vuotta sitten Smash Asem -mielenosoituksessa poliisi ylitti virkavaltuutensa ja otti kiinni 136 mielenosoittajaa ja sivullista. Suuntaus on jännittävä. Kavahdetaanko jatkossa muitakin väenkokouksia?
Politiikassa epäluottamus johtaa uusiin lakeihin, joiden avulla halutaan valvoa kansalaisia yhä tehokkaammin. Lex Nokia sallii työnantajan vakoilla työntekijöidensä sähköposteja ja laki lapsipornografian levittämisen estämisestä on johtanut ennakkosensuurin, josta ei voi valittaa. Kaupunkeihin asennetaan lisää valvontakameroita ja sormenjälkiä rekisteröidään.
Oikeuden edessä meistä on tullut syyllisiä siihen saakka, kunnes toisin todistetaan. Syytetyt voivat myös joutua todistamaan itseään vastaan esimerkiksi ulosotossa. Kieltäytyminen tulkitaan syyllisyyden myöntämiseksi.
Luottamuksen pitäisi olla molemminpuolista
Luottamus on kaksisuuntaista. Miksi minä luottaisin sinuun, jos sinäkään et luota minuun? Kuinka kauan suomalaiset luottavat päättäjiin ja viranomaisiin, jotka eivät luota heihin? Maamme vuosisatainen alamaisuuden perinne on saanut meidät mieluummin puristamaan kätemme taskussa nyrkkiin kuin osoittamaan mieltä tai vaatimaan muutosta. Jos luottamuspula täydentyy vastavuoroiseksi, tilanne saattaa muuttua.
Epätasapaino yhteiskunnan ja kansalaisten välisessä luottamuksessa ruokkii väärinkäytöksiä. Viranomaisiin sokeasti luottava tulee höynäytetyksi ja oikeuksistaan luopuva muuttuu lainsuojattomaksi. Valtakunnan turvallisuuden tasolla kansalaisten enemmistö, prekariaatti, on jo Supossa määritelty uhaksi.
Suomi vs. Argentiina
Argentiinassa asuessani huomasin, että suurin kulttuuriero suomalaisiin verrattuna oli luottamuksessa. Argentiinassa ihmisten välisissä suhteissa vallitsee oletusarvoisesti epäluottamus. Päivittäisessä elämässä se näkyy vastapuolen hyväksikäyttönä: myyjät huijaavat kaupassa, asiakkaat jättävät laskut maksamatta eikä tehtyjä sopimuksia pidetä.
Argentiinassa ihmiset eivät myöskään luota yhteiskuntaan, vaan pyrkivät pärjäämään omillaan. Tämä onkin viisasta, sillä 2000-luvun talouskriisissä kansalaisten tilejä tyhjennettiin ja jäädytettiin. On tyhmää luottaa hallitukseen ja viranomaisiin, jotka ajavat vain omia etujaan. Mutta onko Suomen tilanne kovinkaan erilainen?
Vaaliraha- ja lahjusskandaalit osoittavat, että kähmintää esiintyy Suomessakin. Meillä se on vain onnistuttu tekemään hienostuneemmin erilaisten porsaanreikien avulla. Päättäjät käyttävät kansalaisten luottamusta häikäilemättä hyväkseen. Mitä pitäisi tapahtua, että suomalaiset havahtuisivat luottamuspulaan ja alkaisivat toimia?
Asiasanat: luottamus, epäluottamus, yhteiskunta, viranomainen, poliisi, oikeuslaitos, poliitikot, päättäjät, kansa, kansalainen, valvonta, mielenosoitus, Suomi, suomalainen, Argentiina, talouskriisi, mopomiitti, Smash Asem, Lex Nokia, lapsiporno, epäluottamusyhteiskunta.
Lue lisää »
Olen ollut Quentin Tarantinon elokuvien ystävä jo uran alkutaipaleelta. Natural Born Killers -elokuvan tarina samoin kuin ensimmäiset ohjaustyöt Reservoir Dogs ja Pulp Fiction olivat huikeita. Ne edustivat 90-luvun alussa uutta coolia, itsestään tietoista elokuvaa, joka paisutteli ja ironisoi keinonaan näyttävä väkivalta.
| Elokuva | Inglourious Basterds/Kunniattomat paskiaiset |  |
| Vuosi | 2009 |
| Ohjaaja | Quentin Tarantino |
| Pääosissa | Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Michael Fassbender,
Eli Roth, Diane Kruger, Daniel Brühl, Til Schweiger |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Toiminta, sota, draama |
| Käsikirjoitus | Quentin Tarantino |
| Suomessa | Ensi-ilta Suomessa 4.9.2009 |
90-luvun loppupuolella ilmestynyt Jackie Brown oli näppärästi toteutettu rikostarina ja Kill Bill -elokuvan ykkösosakin vahvoine pääosan esittäjineen oli lupaava. Kill Billin kakkososasta tuli kuitenkin Tarantinon ensimmäinen näkyvä ja tarinalle hallaa tehnyt myönnytys Hollywood-genrelle. Roisisti alkanut elokuva sai sokerisen ja kliseisen lopun. Kun tätä seurasi mitäänsanomaton Grindhouse Death Proof sekä joukko Tarantinon tuottamia ja näyttävästi omalla nimellään myymiä b-luokan leffoja, kuten Hero, alkoi kiinnostus miehen tuotantoon laimentua. Vaikka omat elokuvat olivatkin edelleen taitavasti tehtyjä, niistäkin puuttui jotain: alkuaikojen crazy meininki ja roteva huumori.
Inglourious Basterds (2009, suomennettu nimellä Kunniattomat paskiaiset) oli sanotusta huolimatta pakko nähdä. Natsiaikaan sijoittuva tarina ei kuulostanut ohjaajan omimmalta alueelta, vaikka elokuvan tiedoissa varoitettiinkin väkivallasta. Aiheena toinen maailmansota on haastava, sillä se on kaluttu kuivaksi elokuvissa ja kirjallisuudessa. Siitä on vaikea innostua, vaikka ohjaajana olisikin huippunimi.
Elokuva jakautuu Tarantinolle tyypilliseen tapaan episodeihin. Tarina alkaa vuodesta 1941, natsi-Saksan valloittamasta Ranskasta. Maitotilalla eletään hikisiä hetkiä, kun natsieversti Hans Landa (Christoph Waltz) tulee joukkoineen etsimään piileskeleviä juutalaisia tilallisen, Perrier LaPaditen (Denis Menochet), luota. Kamera viipyilee miesten kasvoilla, kunnes piilottelija murtuu ja osoittaa lattialankkuja. Sotilaat syöksyvät sisään ja luutnantin provokatiivisesti rotiksi nimittämä saalis tulitetaan kuoliaaksi.
Ohjaaja näyttää luottaneen itsetietoisen sanailun voimaan, sillä sama kohtausmalli toistuu kaikissa episodeissa. Kamera katsoo kasvoista toisiin, mutta vailla hypnoottisuutta. Vitsitkään eivät jaksa kantaa. Omenastruudelista ei synny sellaista kuolematonta letkautusta kuin aikanaan Quarter Pounderista Pulp Fictionissa, vaikka siihen tumpataankin mielenosoituksellisesti. Myöskään natsimanipulaation ja pelon ilmapiirin luominen ei onnistu kaikin paikoin. Herkullisimmissa kohtauksissa kuullaan naurua, joka kaikuu vastapuolten suusta liian pitkään ja liian harkitusti.
Toisessa episodissa esitellään amerikanjuutalaisten, kunniattomien paskiaisten joukko, joka vainoaa natseja. Joukon johtajana on luutnantti Aldo Raine, jota näyttelee yksi elokuvan harvoista tähtinimistä, Brad Pitt. Aletaan päästä Tarantinon omimpaan tyylilajiin, näyttävään väkivaltaan. Kapinallishenkinen mafiajoukko skalpeeraa uhrejaan, hutkii kallot mäsiksi pesäpallomailalla tai tulittaa ruumiit seulaksi konekivääreillä. Henkiin jätetyille piirretään puukolla hakaristi otsaan.
Elokuvan miespääosan esittäjät tekevät mukiinmenevää, mutta hieman yksinappista työtä. Etenkään sikakoiriksi esitetyt natsit eivät juuri erotu toisistaan persooniksi. Poikkeuksen muodostaa paskiaisten joukkoa johtava rehvastelija. Tarantino on tunnettu vahvojen naisroolien ohjaajana ja tälläkin kertaa naisosan esittäjä vie inhimillisine piirteineen shown. Ranskanjuutalainen vastarintaliikkeen jäsen, maitotilalta pakenemaan päässyt Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent), vetää Pariisissa elokuvateatteria ja tulee yhdeksi suuren salajuonen toteuttajista. Tarkoituksena on tappaa Hitler, joka vilahtaa kuvassa koomisena, kiukuttelevana ja mahtailevana diktaattorina.
Juonen kulku hahmottuu lähes kaksi ja puolituntisen elokuvan keskimailla, minkä jälkeen seurataan vain melko yllätyksetöntä toteutusta. Tarina kuljettaa henkilöt toistensa luo ja näyttävään loppukohtaukseen. Kuvallista kikkailua elokuvassa ei ole juuri hidastuksia lukuun ottamatta eikä musiikillakaan briljeerata vanhaan malliin. Elokuvassa pelataan hiljaisuudella tai vanhoja elokuvia, erityisesti Kill Billiä, kopioivilla soundeilla. Mukana on sekalainen joukko kliseitä David Bowien Cat People -biisistä Ennio Morriconeen. Lopputulos on siloiteltua, joskin toiminnallista draama, mutta alkuaikojen herkulliset rosot, hullut henkilöhahmot ja popkulttuurin kirjava aarrearkku puuttuvat.
Asiasanat: Quentin Tarantino, Inglourious Basterds, Inglorious Bastards, Kunniattomat paskiaiset, sota, toiminta, draama, elokuva, elokuva-arvio, natsi, natsit, natsi-Saksa, juutalainen, vastarinta, Pulp Fiction, Natural Born Killers, Kill Bill, Jackie Brown, Grindhouse Death Race, Hero, Saksa, Ranska, Yhdysvallat.
Lue lisää »
Woody Allenin klassikko hälventää faktan ja fiktion keinotekoisen rajan elegantisti. Menestyselokuvan henkilö loikkaa valkokankaalta ja alkaa elää omaa elämäänsä lama-ajan lannistamassa pikkukaupungissa.
| Elokuva | The Purple Rose Of Cairo/Kairon purppuraruusu |  |
| Vuosi | 1985 |
| Ohjaaja | Woody Allen |
| Pääosissa | Mia Farrow, Jeff Daniels, Danny Aiello |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Komedia |
| Käsikirjoitus | Woody Allen |
| Suomessa | Saatavana DVD:llä |
The Purple Rose Of Cairo (1985, suomennettu nimellä Kairon purppuraruusu) sijoittuu korostetun harmaaseen pikkukaupunkiin, jonka tehdas on suljettu. Ihmiset tekevät mitä voivat, useimmat ovat onnettomia.
Päähenkilö Cecilia (Mia Farrow), herkkä ja kiltti tarjoilijatyttö, on onnettomassa liitossa moukkamaisen Monkin (Danny Aiello) kanssa. Mies ryyppää ja heittää noppaa päivät pitkät kavereiden kanssa, pettää ja pahoinpitelee vaimoaan. Elokuvat tarjoavat Cecilialle pakopaikan. Hän istuu teatterissa aina kun mahdollista, haaveilee penthouseista ja kuuluisuuksista. Sitten eräänä päivänä kaikki käy hetkeksi toteen, kun Kairon purppuraruusu -nimisen elokuvan päähenkilö, seikkailija Tom Baxter (Jeff Daniels), loikkaa ulos valkokankaalta ja kaappaa Cecilian mukaansa.
Elokuvassa tarkastellaan kuinka käy, kun näytelmän henkilö kohtaa tavallisen maailman. Varhaisempi variaatio teemasta on italialaisen Luigi Pirandellon näytelmä Kuusi roolia etsii tekijää (Sei personaggi in cerca d'autore, 1921). Siinä viimeistelemättömän käsikirjoituksen henkilöt ilmaantuvat erään näytelmän harjoituksiin ja pyytävät kirjailijaa kirjoittamaan heidän tarinansa loppuun.
Pirandello kyseenalaisti realismin ja asetti sen tilalle ekspressionismin, unenomaisen ja symboliikan. Kairon purppuraruusussa herkullisimmat kohtaukset liittyvät rinnakkaistodellisuuksien väliseen rajankäyntiin. Ensin aloitetaan paikkojen vaihdolla: fiktiosta astutaan faktan maailmaan ja koetellaan sovinnaisuuden rajoja.
Reaktio on hämmentynyt. Loikkari Tom Baxterin perään huudetaan valkokankaalta: "Kuules nyt kaveri, olet väärällä puolella". Jäljelle jääneet kollegat valtaa paniikki: "Mitä jos Baxter ei tulekaan takaisin? Mitä jos me vain vetelehdimme täällä siihen saakka kunnes ne sammuttavat projektorin?" Näyttelijät pelkäävät häviävänsä tyhjyyteen, jos elokuva keskeytetään. Pelko ei ole aiheeton, sillä tuottajat uhkaavat ottaa Baxterin kiinni, tunkea hänet takaisin valkokankaalle, sammuttaa projektorin ja polttaa filmin. Yleisö on tapahtuneesta hurjissaan ja vaatii rahojaan takaisin: "Tämä ei ollut sitä, mitä näin viime viikolla. Haluan viimeviikkoisen tarinan."
Tom Baxter pitää päänsä ja katoaa kaupungin kaduille. Hänelle valinta realismin puolesta merkitsee vapautta. "Haluan tehdä itse omat valintani", hän sanoo, mutta saa pian huomata, että tosielämässä kaikki ei käy kuten elokuvissa. Leikkiraha ei kelpaa, auto ei käynnisty ilman avainta eikä suutelu pääty valojen himmenemiseen. Oikeat ihmisetkin näyttävät uskovan, että heidän elämässään on käsikirjoittaja: jumala. Vapaus on rajallista.
Tavallisen elämän karuuteen pettynyt Baxter tekee nurinkäännön: mitä jos elokuva onkin totta ja yleisö harhaa? Kysymykseen ei vastata suoraan. Innostunut Baxter toteaa vain, että elämä on liian lyhyt moisen kysymyksen pohtimiseen. On tärkeämpää elää ja nauttia. Teema on tuttu Allenin monista elokuvista, kuten Kesäyön seksikomediasta, jossa hetkeen tarttuminen ja uskallus asetetaan pelokkaan ja varovaisen elämänasenteen edelle. Baxter vetää Cecilian mukanaan valkokankaalle, jossa viini virtaa ja rytmit raikavat Manhattanin valojen loistaessa taustalla.
Yritykset palauttaa henkilöt oikeille paikoilleen alkaa, kun sana Baxterin loikkauksesta kantautuu roolin tehneen näyttelijän, Gilin, korviin. Hän pelkää kaksoisolentonsa seikkailuja maailmalla: "Kuka tietää, mitkä hänen aikeensa ovat?" Gil käyttää karismaansa ja hurmaa Cecilian valitsemaan itsensä fiktiivisen hahmon sijasta. Valitsemalla realismin Cecilia tuomitsee elämänsä samaan onnettomaan kierteeseen kuin aikaisemmin. Gil jättää hänet, lähtee takaisin Hollywoodiin ja vanha vainooja Monk odottaa kotona.
Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat hienoja, erityisesti ujoa naapurintyttöä näyttelevän Mia Farrow'n. Elokuvan suurin anti on älyllisessä rinnakkaistodellisuuksien käsittelyssä ja pistämättömissä elämänviisauksissa. Unelmointi ei riitä, sillä vain ottamalla riskin ja uskaltamalla toteuttaa unelmiaan voi saavuttaa jotain.
Asiasanat: Woody Allen, The Purple Rose Of Cairo, Kairon purppuraruusu, elokuva, elokuva-arvio, komedia, Mia Farrow, Jeff Daniels, Danny Aiello, fakta, fiktio, realismi, ekspressionismi, symbolismi, unenomainen, näyttelijä, henkilöhahmo, Luigi Pirandello, Kuusi roolia etsii tekijää, tosi, harha, Kesäyön seksikomedia, elämästä nauttiminen, hetki, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 Kiehtooko kirjoittaminen? Chabon tarjoaa sarkastisen näkökulman taiteilijaelämään.
Wonder Boys (Villard Books, New York, 1995. Ei suomennettu.) kertoo nelikymppisestä Grady Trippistä, kirjallisuuden professorista, joka viimeistelee yli 2600-sivuista mammuttiaan. Tapahtumat sijoittuvat Pittsburghin kirjailijafestivaaleille. Mukana on Gradyn lahjakas oppilas James Leer, joka elää yhtä aikaa useissa eri rinnakkaistodellisuuksissa sekä Gradyn newyorkilaiskustantaja, homo Crabtree.
Grady kärsii avio-ongelmista. Hänen kolmas avioliittonsa kauniin ja hauraan korealaissyntyisen Emilyn kanssa on vaakalaudalla syrjähypyn takia. Grady heilastelee yliopistonsa rehtorin, Saran kanssa, joka on raskaana Gradylle. Ironista, sillä Emily ja Grady eivät ole vuosien yrittämisestä huolimatta saaneet jälkeläistä.
Viikonlopun tapahtumista ei puutu älykästä komiikkaa ja boheemipiireihin sopivaa sekoilua. Grady ja James tappavat epähuomiossa käärmeen ja rehtorin koiran, piilottavat ne auton takakonttiin ja huristelevat mädän käry sieraimissaan bileistä toiseen kiskomaan jointteja ja ryyppäämään viinaa. Ympärillä hengailee joukko wannabe-kirjailijoita.
Sarkasmia ja myötätuntoa
Gradya tarkastellaan pirullisesti, mutta myös myötätunnolla. Hänestä kasvaa ristiriitojen repimä, hieman klovnimainen hahmo, joka saa lukijan sympatiat osakseen, varsinkin kun hänen seitsemän vuotta hautomansa käsikirjoitus osoittautuu kustantajan mielestä julkaisukelvottomaksi. Gradyn oppilaaseen, Jamesiin, rakastunut kustantaja toteaa, että pojan esikoisromaanin käsikirjoitus on paljon tuoreempi ja perverssimpi ja kieltäytyy julkaisemasta Gradyn teosta, joka saattaisi hänet vain epävarmaan asemaan.
Grady ei tietenkään olisi tositaiteilija, ellei hän itse vertaisi itseään korkeisiin esikuviin, kuten nerokkaista juonikuvioista tunnettuun Vladimirin Nabokoviin tai postmodernisti Thomas Pynchoniin. Omasta mielestään hän on onnistunut luomaan kirjan, joka sisältää nerokkaan lukuohjeen, mutta kustantaja ei pidä teokseen sisältyvistä itsevalaisevista vauvoista ja tulevaisuutta ennustavista porsaista. Gradyn vannoutunut ihailijakin on pöyristynyt, kun käsikirjoituksessa ei ole yhtään ainoaa henkilöä 30-40 sivuun ja mies jaarittelee vain hautakivistä ja hevosten sukupuista.
Chabonin kieli on älykästä ja lyyristä, tosin välillä hieman liiankin yksityiskohtaista. Paikoittaista raskautta korosti se, että teksti on yhtä massaa, jota ei ole ryhmitelty lukuihin. Kahlaaminen kuitenkin palkitaan. Wonder Boys on yksi herkullisimmista kirjailijaelämän satiireista.
Asiasanat: Michael Chabon, Wonder Boys, kirjailija, kirjailijaelämä, taiteilija, tositaiteilija, kustantaja, boheemi, wannabe, sarkastinen, myötätunto, klovnimainen, Pittsburgh, Yhdysvallat.
Lue lisää »
Tietokoneasiantuntija Max Peterson saa oudon kännykän, joka alkaa lähetellä salaperäisiä onnenviestejä. Ensin päähenkilön henki pelastuu, sitten hän tienaa kasinolla omaisuuden.
| Elokuva | Echelon Conspiracy | 
|
| Vuosi | 2009 |
| Ohjaaja | Greg Marcks |
| Pääosissa | Shane West, Edward Burns, Ving Rhames, Tamara Feldman |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Toiminta, trilleri, rikos |
| Käsikirjoitus | Kevin Elders, Michael Nitsberg |
| Suomessa | Tulossa DVD:llä 23.9.2009 |
Max Petersonin (Shane West) saama lahja osoittautuu pian liian hyväksi ollakseen totta. FBI jäljittää hänet ja kertoo, että kännykkäviestien uhreja on ollut useita. Ensin he käärivät viestien avulla hyvät tuotot, sitten heidät usutetaan rikokseen ja lopuksi raivataan pois tieltä.
Tietoverkkorikollisuuden maailma tarjoaa rikostutkijoille lähes ylitsepääsemättömän haasteen. Kännykkäviestejä jäljitetään turhaan, sillä ne reitittyvät NSA:n, Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston kautta. Tylsää rikosselvittelyä näyttöpäätteen edessä on vältetty laittamalla päähenkilöt matkustamaan kaukomatkakohteissa, kuten Bangkokissa, Moskovassa ja Prahassa.
Juoni muistuttaa elokuvaa WarGames (1983), jossa kaikkivoipa tietokone alkaa elää omaa elämäänsä. Se tulee tietoiseksi itsestään ja haluaa aloittaa ydinsodan. Myös Kubrickin klassikossa, 2001: A Space Odyssey (1968) Hal 9000 -tietokone tekee yllättäviä, omapäisiä ratkaisuja, kunnes astronautit kytkevät sen pois päältä. Siinä missä Halistä tuli Kubrickin käsissä inhimillinen roolihenkilö, tietoisuuden saavuttanut Echelon-vakoiluohjelma jää etäisen abstraktiksi.
Ohjaaja Greg Marcks ei tuo ihmisälyn kanssa kilpailevan tietokoneen käsittelyyn juuri uutta eikä elokuvaa voi kehua Kubrickin visuaalisuudella, mutta vilinää ja vilskettä on runsaammin. Elokuvan eksoottisimmat näkymät tarjoaa takaa-ajo Moskovassa Kremlin tornien vilkkuessa taustalla.
Asiasanat: Echelon Conspiracy, elokuva, elokuva-arvio, Greg Marcks, Shane West, trilleri, tietoverkkotrilleri, verkkorikollisuus, jännitys, takaa-ajo, toiminta, FBI, kännykkä, tekstiviesti, NSA, WarGames, A Space Odyssey, Stanley Kubrick, Bangkok, Moskova, Praha, Yhdysvallat.
Lue lisää »
 Sensuuri yhdistetään Suomessa totalitarismiin, vaikka holhousyhteiskuntiin on aina kuulunut sensuuri. Joku kokee tietävänsä asiat paremmin kuin muut. Suomessa holhouksella on pitkät perinteet, sillä kansalaisia on kasvatettu avuttomuuteen jo vuosisatoja.
Ruotsin vallan aikana kuningas nähtiin isäksi, joka vapauttaa kansansa kurjuudesta. Taustalla oli 1600-luvun ajattelu, jonka mukaan kuningas oli saanut valtansa Jumalalta.
Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen, keisari peri kuninkaan aseman. Käsitystä suomalaisista holhottuina alamaisina vahvistettiin. Suomen asiain komiteassa vaikuttanut G. M. Armfelt neuvoi uutta hallitsijaa alamaisistaan sanomalla, että kansa ei kapinoi, jos sille tehdään oikeutta. Hemmotteluun ei kuitenkaan ole tarvetta, sillä kansa tyytyy vähään, kun sen ei anneta tietää paremmasta.
Alamaisajattelu ohjasi suomalaiset passiivisuuteen. Hallitsijan uskottiin pelastavan vaikeissakin tilanteissa. Kansa omaksui 1800-luvulla jopa sen käsityksen, ettei viljan säästämiseen ollut tarvetta, sillä katovuosina ”keisari kyllä ruokkii”. Alamaisajattelua kuvaa se, että ensimmäiset vaateet suomalaisten itsenäistymisestä esitettiin keisarin suulla:
Meidän onnemme, meidän hyvinvointimme riippuu siitä, että meistä rehellisesti
ja täydestä sydämestä tulee suomalaisia, sillä meidän on yhtä vähän sallittua poliittisessa mielessä hutiloida ruotsalaisilla aatteilla kuin olisi kunniallista ja mielipiteittemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että olemme suomalaisia; täyttäkäämme Jumalan nimessä tehtävämme. (A.I. Armfelt, 1811)
Suomalaisten avuttomuudessa ei ole kyse vain uudesta pullomössösukupolven ilmiöstä, vaan juuret ovat syvemmällä. Alamaisajattelu on osa suomalaista kulttuuria ja kansallista perintöämme, suomalaisuutta, siinä missä hakkapeliitat ja sisukin.
Passiiviset alamaiset vaativat huolenpitoa
Suomessa 1950- ja 60-luvuilta lähtien rakennettu hyvinvointiyhteiskunta nosti holhoamisen huippunsa. Kaikki tärkeät palvelut alettiin tuottaa valtiojohtoisesti ja kansalaisilta perittiin erilaisia sosiaaliturva-, työttömyys- ja eläkemaksuja. Taustalla oli ajatus siitä, että ilman ennakonpidätyksiä työntekijät hassaavat palkkapussinsa kykenemättä varautumaan tulevaisuuteen. Valtion, viranomaisten ja poliittisen eliitin tehtäväksi tuli korvata kuningas ja keisari, pitää huolta alamaisistaan.
Suomalaiset ovat alkaneet itsekin uskoa omaan kyvyttömyyteensä. Valtiota vaaditaan apuun useissakin henkilökohtaisen elämän tilanteissa: lasten- ja sairauksien hoidossa, nautintoaineiden käytössä, rahapulassa, työttömyydessä, asuntolainan korkotuissa, työelämästä pois jäädessä ja jopa lomailun rahoittamisessa. Myös yritykset luottavat hädässä valtion apuun, kuten nähtiin 90-luvun pankkikriisissä ja vuosituhannen vaihteen Sonera-kuprussa, samoin puolueet. Lama kutsuu valtion huomaan lisää autettavia.
Holhous ei ole demokratiaa tai pyyteetöntä heikomman auttamista, vaan vallankäyttöä kuten vaalirahoituskorruptiokin. Sen avulla ajetaan erilaisia asioita. Tärkeimpänä on sitoa kansalaiset yhteiskuntaan tuottaviksi yksiköiksi koulutuksen, työn, lasten ja velkaannuttamisen avulla. Holhous oikeutetaan ajattelemalla holhottavien parasta ja varjelemalla heitä itseltään. Kansalaisten kykyyn ottaa vastuuta elämästään ja tehdä päätöksiä ei luoteta, vaan heitä pidetään tyhminä, ajattelemattomina ja itselleen vaarallisina lapsina.
Teknologia tehostaa holhousta
Uusien teknologioiden myötä holhous ulottuu yhä syvemmälle kansalaisten yksityiselämään. Puhelu- ja viestiliikennettä voidaan salakuunnella ja tietokoneita takavarikoida. Nettisensuurin avulla valvotaan, mitä saa katsoa. Kiellettyjen sivujen listat ovat salaisia, joten kansalaiset eivät tiedä, mitä heidän ei haluta näkevän. Uusi Lex Nokia tuo valvonnan myös työnantajan ulottuville.
Yksittäisen kansalaisen elämässä kännykkä on holhouksen ja valvonnan äärimmäinen instrumentti. Sitä kantavat kaikki, jopa ekaluokkalaiset, mukanaan. Kännykän kautta jokainen on jatkuvasti viranomaisten, työnantajan ja vanhempien valvottavissa. Yksityisyyttä ei ole, vaan kännykkää pidetään päinvastoin haluttuna, ihailtavan elämäntavan symbolina ja välttämättömänä osana arkea. Ilman ei pärjäisi.
Kansalaiset ovat sisäistäneet holhouskulttuurin niin hyvin, että suorastaan vaativat sitä. Kaduille halutaan lisää valvontakameroita ja omia koordinaatteja ollaan valmiita jakamaan luottokortin, pankkitunnusten, osoitteiden, sormenjälkien ja passin RFID-tunnisteiden kautta. Yksin ei pärjää. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyminen herättää taikauskonomaista pelkoa: voiko ilman yhteiskunnan holhousta välttää katuojan?
2000-lukua pidetään entistä suuremman yksilöllisyyden ja itsenäisyyden aikana. Olisiko meidän holhousyhteiskunnan lasten aika ottaa vastuu omasta elämästämme ja lakata sysäämästä sitä muiden niskoille vai haluammeko jatkaa elämää personoiduissa vankiloissamme?
Asiasanat: Sensuuri, nettisensuuri, holhous, holhousyhteiskunta, kuningas, keisari, A.I. Arwidsson, G.M. Armfelt, suomalaisuus, Suomi, hyvinvointiyhteiskunta, palvelut, valvonta, teknologia, Lex Nokia, suodatus, poliisi, poliisivaltio, totalitarismi, yhteiskunta, alamainen, alamaisajattelu.
Lue lisää »
Tilaa kirja Kirjan tiedot Tekstinäyte Kirja julkisuudessa
Tiedote
Tapahtumat alkavat purkautua, kun Tampereella tapahtuu terrori-isku ja venäläinen ohjelmoija vuotaa julkisuuteen löytämänsä takaportin, jota kuka tahansa pystyy hyödyntämään.
Takaportin ovat kirjoittaneet Päivi Kannisto ja Santeri Kannisto. Kannistot avioituivat vuonna 2004 ja lähtivät kiertämään maailmaa rinkat selässään. Filosofian tohtori Päivi työskenteli aiemmin liikkeenjohdon konsulttina ja Santeri tunnetaan avoimen lähdekoodin pioneerina ja yrittäjänä.
Ylikomisario Karri Luoma heräsi ja etsi katseellaan kelloa. Se oli kaksitoista. Oliko lauantai vai sunnuntai? Suuta kuivasi ja päässä jyskytti, pesukone linkosi seinän takana. Mies nousi ylös, laahusti yläkertaan ja otti keittiön hanasta vettä, mutta oli purskauttaa sen altaaseen, niin pahalta se maistui. Ettei vain olisi käynyt Nokiat ja vesi saastunut viruksista, Luoma epäili ja korkkasi jääkaapista varmuudeksi olutpullon.
Vaimo pyörähti keittiöön silitysrauta kädessä ja rättikasa kainalossa.
”Ei tarvi raahata niitä asiakkaita kotiin.”
Mistä se puhui? Luoma ei muistanut eikä uskaltanut ajatella ohimoiden jyskytykseltä. Vaimo sai valaista eikä sitä tarvinnut siihen edes kehotella. Putkihuuto oli alkanut:
”Mitä sun päässäs oikein liikkui? Kaatokännissä jonkun häkistä karanneen lumppukasan kanssa tänne jatkoille, kun lapset nukkuu. Koko talo löyhkää vanhalle viinalle ja sille spurgulle.”
Luoma ähkäisi. Aalto-perkele? Tietenkin, sillä slipoveriin sonnustautunutta Henrik Renvallia ei kukaan nimittelisi spurguksi, ei edes vihainen vaimo.
”Jos täällä joku möykkäsi ja öykkäröi, se olin mä. Aalto on asiallinen jätkä ja sitä paitsi absolutisti. Ei todellakaan mikään tenukeppi.”
Katri tuijotti miestään kädet puuskassa. Aalto ei ilmeisesti ollut voittanut vaimon luottamusta pitkässä liehuletissään ja kauhtuneissa, risoissa vaatteissaan. Äly ja syvällisyys eivät näkyneet päällepäin.
Kai Aalto oli sentään mennyt yöksi kotiinsa? Luoma katsoi vaimoon kysyvästi. Ilmeestä päätellen oli, tai ainakin passitettu matkoihinsa. Aallon hienotunteisuuden tietäen hän oli poistunut itse.
”Onko töissä ongelmia?” Katri kysyi. Äänessä oli aavistus huolta.
Luoma korkkasi toisen olutpullon ja osti itselleen mietintäaikaa.
Mitä vähemmän Katri tiesi, sitä turvallisemmaksi hän tunsi itsensä.
9
”Liikaa töitä niin kuin aina”, hän murahti ja kosketti huulillaan vaimon poskea. Vaimo irvisti ja kavahti taaksepäin.
”Kai sä muistat, että tänään on keskiviikko?”
Jumankauta. Työpäivä, Luoma tajusi.
Tuntia myöhemmin Luoma haisi pahalta työhuoneessaan. Hän katseli tympääntyneenä valkoista kopperoa, joka oli funktionaalinen katosta lattiaan. Mitään ei ollut liikaa, vähiten tilaa. Kun 190-senttinen venytteli kuluneessa toimistotuolissa, raajat ulottuivat vaivatta ikkunalta ovelle. Asiakkaita huoneeseen ei mahtunut, mutta niitä ei myöskään ollut.
Luoma avasi koneensa. Sähköpostilaatikkoon oli tulvinut yön ja aamupäivän aikana lottovoittoilmoituksia, sukuelinten suurennusmainoksia ja nigerialaisten sijoitusvihjeitä. Hän avasi yhden posteista, luki pari riviä, mutta kyllästyi. Sitten hän klikkasi viestissä olevaa linkkiä ja löysi itsensä thaimaalaiselta pornosivulta.
Samaa paskaa, Luoma huokasi ja sulki palvelun. Hän oli juuri arkistoimassa postejaan roskakoriin, kun ohjelma ilmoitti uudesta viestistä. Sen otsikossa luki: Karri Luoma.
Luoma avasi viestin ja tuijotti tyhjää näyttöä harittavin silmin,
tarkensi ja tuijotti, mutta ei nähnyt mitään. Tyhjää täynnä, hän hymähti ja lennätti viestin yhdellä klikkauksella muiden seuraksi roskakoriin. Päivän työt oli tehty. Luoma risti kätensä niskan taakse, nosti jalat pöydälle ja mietti, mitä Aallolle mahtoi kuulua. Mies näki kaiken aina niin kirkkaasti, vaikka häntä oli välillä lähes mahdoton ymmärtää.
10
Kai Aalto istui Hervannan Kultaisessa apinassa kuten lähes joka päivä vankilasta vapautumisensa jälkeen. Vapautuminen, mies murahti. Se oli yksi kielen typerimmistä käsitteistä. Mihin
hän oli vapautunut ja mistä? Aallolla ei ollut vankilaelämästä
valittamista.
Koirat liikehtivät hermostuneesti pöydän alla, kun väkeä valui sisään. Aalto vilkaisi ovelle, mutta muisti, että Luomaa ei tarvinnut tänään odottaa. Mies oli jo käyttänyt perjantainsa.
Aalto muisteli edellisiltaista visiittiään Luoman kotiin Näyttelijänkadulle.
Olohuoneessa oli komeillut iso samettisohva ja täysi baarikaappi ja piirongit täyttivät joka nurkan. Luomalla täytyi olla autotallissa höyläpenkki piilossa, vaikka miestä olikin
mahdotonta kuvitella puutöitä väkertämässä. Perversionsa kullakin, Aalto tuumi ja hämmensi teetään.
Luoman vaimo oli ollut käynnistä pahana eikä ihme, sillä pariskunnan pienet lapset olivat heränneet rymyämiseen. Miehen oli ollut pakko mennä sanomaan niille hyvää yötä, vaikka ipanat olivat olleet syvässä unessa ja Aalto estellyt.
Siitä oli alkanut sellainen poru, että Aalto oli katsonut parhaimmaksi lähteä. Hän oli pahoitellut häiriötä emännälle, joka oli seisonut eteisessä kädet tiukasti puuskassa puolireiteen ulottuvassa satiiniyöpaidassaan. Nätti se oli, Aalto oli miettinyt, ottanut lippalakkinsa ja vilahtanut ulos vesisateeseen. Kotiin oli kilometri. Sen käveli alle vartissa. Aalto oli oppinut, että jokin oli pielessä, kun Luoma ilmaantui
baariin. Mies oli vastuuntuntoinen, ei ryypännyt geeniensä ajamana, mutta kantoi sisällään jotain, mitä ei saanut muuten sanottua.
Ristiriitainen poliisi kaipasi perhettä, mutta koki sen samanaikaisesti vastukseksi, janosi salaisesti menestystä, mutta joutui työssään syrjäytetyksi. Aalto pudisti päätään. Luoma kävi ammattiinsa liikaa tunteilla ja intuitiolla, kun tottelu ja suora toiminta olisivat riittäneet.
Aalto katseli pitkän tukkansa ja rotsinsa varjosta vieraisiin pöytiin. Hän kaipasi harvapuheista juttukumppaniaan, muistutusta siitä todellisuudesta, jolle oli kääntänyt selkänsä.
11
Takaportti on monikerroksinen teos. Se kommentoi filosofisesti sitä ihmismielen koneistamista, johon itä ja länsi ovat yksituumaisesti pyrkineet: MATRIX on jo täyttä totta, jos ei tänään, niin huomenna ainakin, vaikka "Das Man" ei sitä tajua. Tässä dokumentaarisessa dekkarissa, trillerissä havaitaan verbaalista ilottelua, älykästä huumoria, vauhtia kerrakseen ja alakuloista kauneutta, melankoliaa.
Juhani Sarsila, aate- ja oppihistorian dosentti ja latinan kielen yliopistonlehtori
Takaportti ei ole sci-fiä, vaan tämä maailma on täällä ja nyt. Kirja on valistava olematta alleviivaava. Kirjan henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Erityisesti pidin filosofi-Aallosta, joka sai pohtimaan jälleen kerran, kuinka suhteellinen käsite vapaus on.
Piia-Noora Kauppi, Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja
Takaportti on vauhdikas dekkari, joka koluaa maailmaa Bangkokista Irkutskiin ja takaisin Tampereelle. Pornosivuja työkseen vahtiva poliisi joutuu kafkamaiseen myllyyn, jossa harhat ja todellisuus kietoutuvat karvoja nostattavaksi trilleriksi. Teksti on sujuvaa ja dialogit luontevia. Kirjan keskiössä on jokaisen haave mahdollisuudesta päästä tirkistelemään toisen suurimpia salaisuuksia toisen tietämättä, käyttää valtaa yli muitten istumalla kotona turvassa oman koneen ääressä. Miellyttävä lukukokemus.
Kari Uoti, oikeustieteen tohtori, tietokirjailija
Moderni dekkari digitaalisesta nykypäivästä, jonka synkempi ilta koitti turhan nopeasti. Lukiessa alkaa miettimään että olisiko sittenkin parempi pysyä erossa tietoverkoista. Voi vain ristiä sormensa ja toivoa että digirikollinen ei ota juuri sinua tai minua silmätikukseen - pelottaa ajatella miten haavoittuvia järjestelmät ovat. Takaportti on vapauden, vastuun ja sensuurin ajankohtaisia kysymyksiä asiantuntevasti esiin tuova teos. Lue, mutta älä syytä kirjailijoita lapsenuskosi menetyksestä!
Andy Pilke, digimedia-asiantuntija
Jokainen internetiä käyttävä liikkuu vaarallisessa maailmassa. Bittiavaruuden mahdollisuudet ja arvaamattomuus ovat futuristinen kompleksi, jossa jo lähtökohtaisesti ovat trillerin perusainekset herkullisesti olemassa.
Juha Kaarsalo, muusikko, kirjailija, toimittaja
Kirja kertoo elämän uusista riskeistä elämän arjessa. Kansalainen voi löytää itsensä tietoverkkojen silmukoista, jotka ovat syntyneet huippuasiantuntemuksen ja rikollisen luonteen yhdistelmänä. On riski olla tuntematta näitä riskejä!
Olavi Ala-Nissilä, Euroopan tilintarkastustuomíoistuimen jäsen, KHT-tilintarkastaja
Tulevaisuudentutkijat pohtivat megatrendejä ja teknologia-aaltoja, mutta Takaportti antaa aavistuksen, millaista siinä tulevaisuudessa on elää. Siis aivan kohta.
Jyrki Kasvi, kansanedustaja, vuoden 2008 tietotekniikkavaikuttaja
Kerrankin tietoverkkotrilleri, jonka ymmärtämiseen ei tarvita help-deskiä! Takaportti todistaa, että nettimaailmasta on mahdollista kirjoittaa mehevästi ja ymmärrettävästi, koneiden näppäimistöjen kautta kommunikoiviin henkilöihin nojaten. Takaportin poliisit ja rikolliset eivät ole mustavalkoisesti hyviä tai pahoja,vaan loikkivat moraalisen harmaakortin vaaleilla ja tummemmilla alueilla kuten oikeat ihmiset.
Johanna Vuoksenmaa, elokuvaohjaaja
Yhden ihmisen tuhoava perintö.
Yhden yhteisön salaisuudet.
Mitä tapahtuu jos Takaportti toimii?
Harri István Mäki, kirjailija
- Verollinen hinta 26,50 euroa
- Sidottu
- ISBN 978-952-5556-62-9
- EAN 9789525556629
- Kustantaja Kustannus HD
- 205 sivua
- Julkaistu 29.9.2009
- Saatavana kirjakaupoista kautta maan
Asiasanat: Takaportti, kirja, trilleri, tietoverkkotrilleri, Päivi Kannisto, Paivi Kannisto, Päivi Rantanen, kirjailija, Santeri Kannisto, tietoverkkorikos, haavoittuvuus, nettiuhkaus, poliisi, dekkari, lapsiporno, sensuuri, nettisensuuri, suodatus, kiristys, rikos, jännitys, Tampere.
Lue lisää »
Bret Easton Ellisin Glamorama vie muodin ja terrorismin maailmaan, jossa Pradan puvun alle puetaan kevlarliivit.
Glamoraman (Alfred A. Knopf, New York, 1998. Suomennettu nimellä Glamorama.) päähenkilö on Victor Warden, malli, yökerhon omistaja, kuuluisan isän poika. Hän elää New Yorkin julkkispiirien pintaliitoelämää, kunnes saa tehtävän salaperäiseltä Palakon-nimiseltä mieheltä. Hän ajautuu terrorismiorganisaatioon, joka toimii muotimaailman ytimessä, Pariisissa.
Ei ryppyotsaisille
Tarina on Ellisille tuttuun tapaan kuvaus aikamme rappiosta, jossa brändit ja julkkikset korvaavat ideologiat. Henkilöt ovat kyllästyneet elämään ja nappailevat Xanaxia. "La vie est de mauvais gout" eli elämässä ei ole tyyliä, kuten päähenkilö toteaa.
Glamoraman tarkoitus ei ole kyntää syvissä pohjamudissa. Se on osaavaa ja mukaansatempaavaa viihdettä, jonka juonen käänteet hämäävät ja johtavat harhaan. Kukaan ei välttämättä ole se, kuka sanoo olevansa, henkilöistä liikkuu eri mantereilla kopioita ja kamerat seuraavat kaikkialle. Käsikirjoitusta todempaa ei ole.
Lue lisää Bret Easton Ellisin teoksista.
Asiasanat: Bret Easton Ellis, Glamorama, trilleri, muoti, terrorismi, Prada, kevlarliivit, Xanax, julkkis, pintaliitoelämä, viihde, valhe, kopio, epäaito, brändi, ideologia, rappio, Yhdysvallat, Ranska, Pariisi, New York.
Lue lisää »
Costa-Gavrasin ohjaamassa mustassa komediassa on jotain perisuomalaista: töihin halutaan hinnalla millä hyvänsä ja väkivalta on vain yksi keino muiden joukossa ratkaista asioita.
| Elokuva | Le couperet/Kirves/Työtön tappaja/The Axe |  |
| Vuosi | 2005 |
| Ohjaaja | Constantin Costa-Gavras |
| Pääosissa | José Garcia, Karin Viard, Geordy Monfils |
| Maa | Belgia, Ranska, Espanja |
| Genre | Komedia, trilleri, rikos |
| Käsikirjoitus | Constantin Costa-Gavras, Jean Claude-Grumberg. Perustuu Donald E. Westlaken romaaniin The Axe (1998). |
| Suomessa | Saatavilla DVD:nä |
Le couperet (2005) kertoo Bruno Davertista, paperitehtaan myyntitykistä, joka potkitaan viidentoista vuoden työputken päätteeksi pois. Bruno ei näe muuta vaihtoehtoa kuin alkaa eliminoida kilpailijoitaan saadakseen uuden työpaikan.
Murhat eivät alun hermoilun jälkeen tuota Brunolle suuriakaan tunnontuskia. "Zappé, comme à la télé", hän sanoo ensimmäisen murhansa jälkeen. Uhri on pois silmistä kuin huono tv-kanava kaukosäätimen painalluksella. Jäljet eivät johda Brunoon, vaikka mies ajelee omalla autollaan murhapaikalle. Sankari saa katsella tyytyväisenä kotona ruokapöydässä, kuinka murhaajaksi epäilty viaton mies hyppää oikeustalon ikkunasta alas ja kuolee. Murhia suuremmaksi haasteeksi muodostuvat työnhaku ja kotiongelmat, teini-ikäisen pojan kasvatus sekä avioliiton ehjääminen.
Elokuva on teemoiltaan niin suomalainen, että sitä on vaikea uskoa ranskalais-espanjalaiseksi yhteistyöksi. Työn tärkeys oman identiteetin rakennusaineena ja häpeä työttömyydestä eivät ole Ranskassa yhtä painavia ongelmia, vaikkakin elokuvassa ne kuvataan uskottavasti. Costa-Gavrasin mustan huumorin värittämä toteutus on hykerryttävä.
Asiasanat: Le couperet, Kirves, Työtön tappaja, The Axe, elokuva, elokuva-arvio, komedia, trilleri, rikos, Constantin Costa-Gavras, Donald E. Westlake, José Garcia, Karin Viard, työttömyys, potkut, murha, työhaastattelu, työpaikka, Belgia, Ranska, Espanja.
Lue lisää »
Ballardin hieno ja synkeäsävyinen trilleri kertoo kulutusmanian riivaamista ihmisistä, joille ostoskeskus on pyhättö.
Kingdom Come (HarperCollins, Lontoo, 2006. Ei suomennettu.) -romaanin päähenkilö on potkut saanut mainosmies Richard Pearson, joka alkaa selvittää isänsä kuolemaa Brooklandsissa, Lontoon esikaupungissa. Lähiötä hallitsee valtava ostoskeskus, jossa isä sai surmansa kuohuttavalla, mutta muodikkaalla tavalla: riehumaan alkaneen ampujan luodista.
Lähiöstä tulee Richardille pakkomielle ja hän muuttaa sinne selvittääkseen isänsä kuolemaa. Hän epäilee poliisia, jonka kiinnostus jutun selvittämiseen laimenee, kun ensimmäinen epäilty osoittautuu syyttömäksi. Kaikki muutkin Richardin tapaamat henkilöt tuntuvat pelaavan omaan pussiinsa. Juttu mutkistuu entisestään, kun Richard löytää isänsä kaapista runsaasti natsirekvisiittaa. Oliko entinen lentokapteeni sekaantunut fasistisiin järjestöihin ja saanut siksi surmansa?
Valokeila kohdistetaan Brooklandsin myyttiseen ostoskeskukseen, johon mennään kuin kirkkoon, täyttämään emotionaalisia tarpeita ja sisäistä tyhjyyttä. Brooklandsissa vain harvoilla on omia mielipiteitä. Sisäistä köyhyyttä paikataan kulutuksella. Kirjan eräässä osuvassa sitaatissa kysytään, onko kansalaisoikeuksilla virkaa tällaisessa maailmassa. Mitä hyötyä on mielipiteen ilmaisun vapaudesta, jos ei ole mitään sanottavaa? Entä mitä hyötyä on yksityiselämästä, jos se on vain personoitu vankila?
Ballard näyttää, että kulutusyhteiskunnan tyhjyydestä on lyhyt matka fasismiin. Mielipiteettömät tarvitsevat jonkun, joka sanoo mitä tehdä, olkoon se sitten poliitikko tai vaikka tv-juontaja kuten Brooklandsin ostoskeskuksen kanavalla alati hymyilevä David Cruise. Kuluttaminen turruttaa ja etäännyttää ihmiset itsestään ja elämästä.
Britannian sisäministeriölle Brooklands on oiva testilaboratorio, jossa selvitetään päivän politiikan trendikkäitä koukkuja: ihmisten unelmia ja tarpeita, pelkoja ja toiveita. Tavoitteena on johtaa ihmisiä yhä tehokkaammin ja karsia erilaisia epävarmuustekijöitä. Jopa väkivalta on lähiössä strukturoitua. Paikallisissa urheilukisoissa kytee rasismi, jonka seurauksena kokonaisia katuja sytytetään tuleen etnisten puhdistusten suorittamiseksi. Hulluus jää ainoaksi vapaudeksi, joka lähiön asukeille on suotu.
Ballardin kuvaus materialistisesta yhteiskunnasta on kiehtova. Kirjassa on paljon kertovaa osuutta ja vähän dialogia, mutta tarina vie siitä huolimatta mukaansa.
Ballardilta on suomennettu teokset Super-Cannes, Tornitalo (High rise), Crash = Kolari, Kiitos naisten (The Kindness of Women), Luomisen päivä (Day of Creation) ja Auringon valtakunta (Empire of The Sun).
Asiasanat: J.G. Ballard, Kingdom Come, kirja, kirja-arvio, trilleri, kulutusyhteiskunta, kuluttaminen, ostoskeskus, ostosparatiisi, fasismi, mielipiteen ilmaisun vapaus, yksityiselämä, testilaboratorio, lähiö, Brooklands, Lontoo, Englanti.
Lue lisää »
| |
Suomalaiset luottavat viranomaisiin. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tekemän selvityksen mukaan 94 prosenttia kansalaisista luottaa poliisiin, 81 prosenttia tuomioistuimiin ja 29 prosenttia puolueisiin. Mutta luottavatko viranomaiset ja päättäjät kansalaisiin?
