|
| |
 Kun mainostoimistomaailma sai jo osansa, Beigbeder vitsailee tällä kertaa osuvasti kirjallisuuden kustannuksella.
L'égoïste romantique (Grasset, Pariisi, 2005. Ei suomennettu.) eli Romanttinen egoisti kertoo Beigbederin tunnetuimman henkilöhahmon, Octave Parangon, kaltaisesta kirjailijasta päiväkirjamerkintöjen välityksellä. Miehen nimi on nyt vain Oscar Dufresne.
Kirjan alussa Oscar istuu Pariisin kahviloissa ja katselee, kuinka nimekkäät ranskalaistähdet kohtaavat. Seuraa Bret Easton Ellisiltä tuttuja name-dropping -jaksoja, joissa kaikki tärkeimmät starat tulevat mainituiksi. Lista on hyvä johdatus Ranskan nykykirjallisuuden suuriin nimiin: Christine Angot, Antoine Blondin, Emmanuel Carrère, Maurice Dantec, Marie Darrieussecq, Virginie Despentes, Philippe Djian, Anna Gavalda, Michel Houellebecq, Amélie Nothxomb, Justine Lévy, Nicolas Rey ja Ann Scott, unohtamatta tietenkään kirjailija Fréderic Beigbederiä.
Ranskalaista sisäpiirihuumoria
Beigbeder on työskennellyt vuosia kirjallisuuskriitikkona ja hyödyntää hauskasti vahvan kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksensa. Name-dropingissa lienee kuitenkin yksi syy siihen, miksi kirjaa ei ole suomennettu. Teos kiertyy sisäsiittoisesti ranskalaisen kulttuurieliitin ympärille eikä avaudu samalla tavoin kuin Ellisin viitteet maailmanlaajuisesti tunnettuihin tähtiin. Ketä jaksaisi Ranskassakaan kiinnostaa teos, jonka päähenkilö brassailee tavanneensa Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Matti Röngän pullakahvilla?
Ranskalaisille Beigbederin vitsit ja heitot kollegoistaan ovat hauskaa luettavaa. Oscar kuvaa baarissa tapaamiaan pimuja sanalla 'darrieussecq'. Se tarkoittaa, että tytöt muuttuvat emakoiksi kuten päähenkilölle käy Marie Darrieussecqin teoksessa Sikatotta. Michel Houellebecqille Oscar päättää tiedottaa, ettei enää tarvitse lähteä Pattayalle seksilomalle, sillä Amsterdamin tytötkin ovat hyvin viehkeitä. Sci-fi -kirjailija Dantecin kanssa hän taas pohtii syvällisesti kirjailijuuden ja kuoleman suhdetta:
J'ai dit à Dantec:
- Pour qu'un livre se vende, il faut mourir.
- J'y travaille, me rétorque-t-il calmement.
Sanoin Dantecille:
- Jotta kirja myisi, pitäisi kuolla.
- Se on työn alla, hän vastasi minulle tyynesti.
Beigbeder ei ota kirjallisuutta vakavasti, mikä on yksi hänen erinomaisimmista ominaisuuksistaan kirjailijana. Lukijan ei tarvitse pelätä, että mies sortuisi paatokseen tai tärkeilisi itsellään muuten kuin ironisesti. Beigbeder ei ole maassaan kriitikkojen suosikki, vaan häntä pidetään pikemminkin pellenä kuin vakavasti otettavana kirjailijana. Mies peittoaa kuitenkin vastustajansa vaivatta. Hän kirjoitti ranskalaiseen kirjallisuuslehteen omakätisen arvion Romanttisesta egoistista, jonka rinnalla kitkerimmätkin kritiikit näyttävät harrastelijamaisen laimeilta.
Kirjallisuuden demystifiointia
Oscar pääsee romaanissa pian osalliseksi janoamastaan julkkiselämästä. Hänestä tulee bobo eli boheemi porvari (Bourgeois-Bohème), joka korostaa menestystään piilottelemalla sitä. Kuuluisuus ei kuitenkaan vastaa Oscarin mielikuvia. Se on kuin vankila: enää ei voi toimia spontaanisti, vaan pitää keskittyä muistuttamaan itseään ("Il faut se ressembler.").
Kirjan lauseet ovat lyhyitä, yksinkertaisia ja sisältävät usein oksymoroneja eli mahdottomia ilmauksia, jotka kieltävät itse itsensä. Joukossa on paljon latteuksia, mutta myös helmiä, jotka ironisoivat pakonomaista syvien merkitysten etsintää, kaupallistumista ja kirjallisuuden pyhän, suorastaan tabunomaisen aseman varjelua:
Quand je cours pendant une heure sur mon tapis roulant, j'ai l'impression d'être une métafore.
J'aime bien les phrases que je ne comprends pas.
Encore un scandale du dopage sportif. Y en a marre de l'hypocrisie! Je suis pour le dopage. La plupart des écrivains se dopent à l'alcool, à la cocaine, aux amphétamines; pourquoi reprocher aux sportifs ce qu'on permet aux artistes?
Je cultive une certaine amertume qui me sert de fonds de commerce.
Kun treenaan tunnin juoksumatolla, minusta tuntuu kuin olisin metafora.
Pidän lauseista, joita en ymmärrä.
Taas yksi doping-tapaus. Olen saanut tarpeeksi tekopyhyydestä. Kannatan dopingia. Suurin osa kirjailijoista douppaa itseään alkoholilla, kokaiinilla, amfetamiinilla. Miksi syyttää urheilijoita siitä, mikä on taiteilijoille sallittua?
Viljelen kitkeryyttä, joka on kaupallisesti hyvä juttu. (Käännökset PK.)
L'égoïste romantique on ilotulituksenomainen muistutus niin lukijoille kuin kirjailijoillekin siitä, että tarinankerronta on vain yksi juhlittu ja turhaan mystifioitu työ muiden joukossa. Se on raatamista, jossa väliin tulee onnistumisia, väliin floppeja kuten Beigbederin romaanille valitsema nimikin vihjaa. Romanttinen egoisti tulee, kuten päähenkilö auliisti tunnustaa, F. Scott Fitzgeraldin ensimmäisestä romaanista The Romantic Egoist. Se ei päätynyt koskaan julkaisuun kirjailijan aikomassa muodossa, vaan palautettiin kustantamo Scribnersiltä takaisin kirjailijalle. Fitzgerald käytti hylsymateriaalin myöhemmin ensimmäisessä julkaistussa romaanissaan This Side of Paradise (1920).
Asiasanat: Frédéric Beigbeder, Romanttinen egoisti, L'égoïste romantique, kirja-arvio, päiväkirja, kirjailija, julkkis, julkisuus, name-dropping, Bret Easton Ellis, Christine Angot, Antoine Blondin, Emmanuel Carrère, Maurice Dantec, Marie Darrieussecq, Virginie Despentes, Philippe Djian, Anna Gavalda, Michel Houellebecq, Amélie Nothxomb, Justine Lévy, Nicolas Rey, Ann Scott, doping, F. Scott Fitzgerald, Pariisi, Ranska.
Lue lisää »
Stieg Larssonin Millenium -trilogia on nerokkain lukemani dekkari. Ensimmäinen osa on perinteistä salapoliisityötä talousrikosten ja perhesalaisuuksien parissa ja kakkososassa päästään viihteelliseen yhteiskuntakritiikkiin. Kohteena on aina yhtä herkullinen viranomaistoiminta: perse edellä puuhun harppovat tutkimustaktiikat, ennakkoluuloihin pohjautuvat päätökset ja ketunhäntä kainalossa lietsotut hysteriat.
Tyttö joka leikki tulella käynnistyy hieman hitaasti, mutta kierroksia saadaan kun päähenkilö Mikael Blomkvistin ystävät ja kollegat murhataan. Veriteko liittyy kriminologi-toimittaja -pariskunnan, Dag Svenssonin ja Mia Bergmanin kuohuttavaan tutkimukseen Ruotsin seksikaupasta ja prostituutiosta. Epäilykset kohdistuvat Mikaelia aiemmin auttaneeseen Lisbeth Salanderiin, hakkerineroon ja toiseen keskushenkilöön, jonka sormenjälkiä löytyy murha-aseesta.
Mikael ei usko Lisbethin syyllisyyteen, mutta poliisille sormenjäljet riittävät. Larsson kritisoi poliisin menettelytapoja, joissa murhalle etsitään ensin sopiva syyllinen ja sen jälkeen aletaan miettiä, mikä yhteys syytetyllä ja uhreilla on. Ja etsivähän löytää syitä aina.
Murhatutkimusten myötä alkaa Lisbethin menneisyyden penkominen. Asiakirjat kertovat psykiatrisesta hoidosta ja holhouksesta, mikä on poliiseille ensimmäinen vedenpitävä todiste syyllisyydestä. Kun käy ilmi, että Lisbeth on myös ollut Milton Securities -nimisen vartiointifirman palveluksessa, poliisit kuittaavat: "Varmaankin siivoojana." Yhtiön toimitusjohtajan mukaan Lisbeth oli kuitenkin yrityksen etevin tutkija. Poliisit eivät ota uskoakseen, vaan inttävät, ettei tyttö ole käynyt edes koulua loppuun. Arkistot elävät omaa, henkilöhistoriasta erillistä elämäänsä, mutta jälkimmäiselle ei ole hyvinvointivaltiossa tilaa. Viranomaiset tietävät aina kaiken paremmin.
Viihteellistä veistelyä
Myös lehdistö pääsee Larssonin piinapenkkiin. Poliisi lietsoo yleisössä hysteriaa vuotamalla vapaalla jalalla pysyttelevän Lisbethin yksityisiä tietoja. Hänestä tehdään lehtiotsikoissa psykopaatti, skitsofreenikko, lesbo, S/M-harrastaja ja satanisti. Mikael Blomkvist kuittaa poliisin ja toimittajien aivomyrskystä syntyneet uutisankat: "Ei pidä uskoa lehtiä. Ne yksinkertaistavat." Toimittajana hän jos kuka tietää.
Kohu ei ota laantuakseen, sillä halu kostaa oletetulle syylliselle selättää oikeudenmukaisuuden. Sitä paitsi Lisbeth on ihanteellinen syntipukki epäilyttävine menneisyyksineen. Tosin kun psykiatriseen hoitoon johtaneita tapahtumia selvitetään hieman tarkemmin, älykkään naisen suurimmaksi synniksi paljastuu se, että hän ei ole alistunut holhousyhteiskunnan vietäväksi.
Kansankodin kritiikki sopii kaikkiin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin. Ne perustuvat normaaliuden, keskinkertaisuuden ylivaltaan, jossa poikkeamat herättävät epäilyjä ja johtavat syytteisiin. Larssonin kritiikki on tervetullutta ja leviää viihdyttävässä paketissaan laajan yleisön tietoisuuteen. Seksi toimii kirjassa populaarina koukkuna. Mikael Blomkvist pitää viriilisti yllä suhteita eri naisiin. Välillä on hieman selittelyn makua, kun kertojan mukaan nykyiset ja entiset naiset ja heidän aviopuolisonsa ovat kaikki järjestelyyn erinomaisen tyytyväisiä, mutta toisaalta seksistä on saatu myös hauskoja näpäytyksiä viranomaisten suuntaan. Kun Lisbethin ystävättären garderoobista löytyy vinyylivaatteita, on se Ruotsin suvaitsevalle poliisille saletti todiste siitä, että nainen on prostituoitu.
Asiasanat: Stieg Larsson, Millenium, Flickan som lekte med elden, Tyttö joka leikki tulella, La fille qui rêvait d'un bidon d'essence et d'une allumette, kirja-arvio, dekkari, Mikael Blomkvist, Lisbeth Salander, yhteiskuntakritiikki, poliisi, ennakkoluulo, menettelytapa, murha, syyllinen, psykopaatti, satanisti, kansankoti, hyvinvointivaltio, viranomaiset, poikkeava, normaali, keskinkertaisuus, suvaitsevaisuus, Ruotsi, Suomi.
Lue lisää »
Uudessa Star Trekissä palataan kulttisarjan lähteille, mutta saaga on raiskattu Hollywoodin toimintaelokuvien reseptein: erikoistehosteilla, kalseilla henkilökuvilla ja pateettisella loppuratkaisulla. Tohtorska Santerin sanoin: elokuva vastasi huonoudessaan uusinta Indiana Jonesia.
| Elokuva | Star Trek | 
|
| Vuosi | 2009 |
| Ohjaaja | J.J. Abrams |
| Pääosissa | Chris Pine, Zachary Quinto, John Cho, Ben Cross |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Toiminta, sci-fi |
| Käsikirjoitus | Roberto Orci ja Alex Kurtzman |
| Suomessa | Ensi-ilta elokuvateattereissa 8.5.2009 |
Monet Star Trekit edustavat sci-fi -elokuvien ja tv-sarjojen aatelia. Gene Roddenberryn 60-luvulla luomasta tarinasta on tehty kaikkiaan kuusi tv-sarjaa ja yksitoista elokuvaa. Ne kertovat avaruusalus Enterprisen matkoista ympäri maailmankaikkeutta tutustumassa eri sivilisaatioihin. Aluksen miehistöä ei aja raha ja valta, vaan tiedonjano.
Uudessa elokuvassa palataan menneisyyteen kuten Star Warsissa muutama vuosi takaperin, ja kerrotaan kuinka avaruusalus Enterprise ja sen miehistö saivat alkunsa. Elokuvan päähenkilöinä ovat maineikkaan isänsä varjossa elävä kapteeni James T. Kirk (Chris Pine) ja suippokorvainen Spock (Zachary Quinto), joka on puoliksi ihminen, puoliksi vulkanilainen. Miehet selvittävät juonen kuluessa erimielisyytensä ja huomaavat, että tarvitsevat toisiaan. Elokuvan pahiksia ovat romuluslaiset, jotka muistuttavat tatuointeineen Asfalttisoturin moottoripyöräjengiläisiä.
Kapteeni Kirkiä näyttelevä Chris Pine on kaukana William Shatnerin ja Next Generation- sarjassa Kapteeni Picardia näytelleen Patrick Stewartin karismasta. Mies muistuttaa lähinnä räiskintäleffaan epähuomiossa eksynyttä Leonardo di Capriota. Muutkin elokuvan henkilöt ovat yksiulotteisia, ulkonäkönsä ja imagonsa vankeja, jotka on valittu mukaan ilmeisesti vain siksi, että he muistuttavat alkuperäisiä esikuviaan. Näyttelijät ovat ilmeettömiä ja poissa ovat myöhempien tv-sarjojen sympaattiset henkilöhahmot, kuten Data. Päähuomio on erikoistehosteissa ja toimintakohtauksissa, jotka ovat tietysti näyttävämpiä kuin koskaan. Ne tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta ja tarkoituksettomilta, kun alta ei löydy kunnon tarinaa vinkeitä vieheitä kannattamaan.
Omia suosikkejani Star Trek -saagasta ovat Next Generation -tv-sarja sekä muutamat aiemmista elokuvista. Parhaillaan katseluvuorossa on alkuperäissarja 60-luvulta, joka on verkkaisuudessaan antikvaarisen kiehtovaa katsottavaa hieman samaan tapaan kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu.
Asiasanat: Star Trek 2009, elokuva, elokuva-arvio, sci-fi, saaga, Gene Roddenberry, J.J. Abrams, avaruusalus, U.S.S. Enterprise, James T. Kirk, Chris Pine, William Shatner, Spock, Zachary Quinto, John Cho, Ben Cross, tv-sarja, Stanley Kubrick, Star Wars, Indiana Jones, Yhdysvallat.
Lue lisää »
Philip Rothin romaani The Dying Animal on sovitettu salonkikelpoiseksi vanhan miehen ja nuoren naisen rakkaustarinaksi. Se sopii silkkilakanoissa nukkuville ja iltapäiväsherrystään nauttiville.
| Elokuva | Elegy/Kauneuden valta |
 |
| Vuosi | 2008 |
| Ohjaaja | Isabel Coixet |
| Pääosissa | Penélope Cruz, Ben Kingsley, Patricia Clarkson |
| Maa | Yhdysvallat |
| Genre | Draama |
| Käsikirjoitus | Nicholas Meyer. Perustuu Philip Rothin romaaniin The Dying Animal.
|
| Suomessa | Ensi-ilta 2.1.2009, saatavilla DVD:nä 6.5.2009 |
Elokuvan pohjana oleva romaani The Dying Animal on osa Philip Rothin väljää David Kepesh -sarjaa, josta on ilmestynyt kolme teosta. Ensimmäisessä kirjassa The Breast (1972) kirjallisuustieteen professori David Kepesh kokee muodonmuutoksen tissiksi, The Professor Of Desire (1977) kertoo miehen seksiseikkailuista ja The Dying Animal (2001) ikääntymisestä.
Kauneuden valta (2008) näyttää kuusikymppisen David Kepeshin (Ben Kingsley) viileänä ja itseensä tyytyväisenä. Hän on eronnut, itsenäinen ja tasapainoinen, kunnes rakastuu viehkeään oppilaaseensa, kuubalaiseen Consuelaan (Penélope Cruz). Kepeshistä tulee mies, joka hän ei haluaisi olla: vanha höynä, joka valvoo rakastettunsa menoja mustasukkaisesti.
Kepesh kuvataan yksinäisyytensä ja viileän ulkokuorensa vangiksi. Vaikka Consuelasta tulee hänelle kaikki, hän ei uskalla antaa itsestään kuin ruumiinsa. Hän on haavoittumaton surullisen hahmon ritari, kun taas Rothin rosoisemmassa tulkinnassa Kepesh tuntee myös kirpeää inhoa itseään ja vanhenevaa ruumistaan kohtaan.
Ohjaaja Isabel Coixetin versio on kaikin puolin tyylitelty kuvaus vanhan miehen ja nuoren naisen rakkaudesta. Ihojen kosketus on pehmennetty hämärällä valaistuksella ja taustalla soi surumielinen pianomusiikki. Elokuvan englanninkielinen nimi Elegia, surumielinen laulu tai runo, kuvaa sisältöä sittenkin paremmin kuin suomenkielinen käännös Kauneuden valta. Elokuvaa hallitsee seksin ja kuolemanpelon liitto, jolle nuoruus ja kauneus tarjoavat vain esteettiset kulissit.
Asiasanat: | Philip Roth, The Dying Animal, Elegy, Kauneuden valta, elokuva, elokuva-arvio, Isabel Coixet, Ben Kingsley, Penélope Cruz, David Kepesh, kirjallisuustieteen professori, seksi, ikääntyminen, kuolema.
Lue lisää »
Philippe Djian tarjoaa mahtipontisessa kirjasarjassaan seksiä ja juonittelua tv-sarjojen tyyliin.
Doggy Bag, saison 1 (Julliard, Pariisi, 2005. Ei suomennettu.) on sukudraama vauraasta Sollensin perheestä. Kirjailija on jakanut sen kuudeksi eri teokseksi, tai kuten hän tv-maailmaa jäljitellen ilmaisee, tuotantokaudeksi.
Sarjan pääosissa ovat veljekset Marc ja David, jotka omistavat kalliita merkkiautoja myyvän liikkeen. He ovat harrastaneet viriilisti seksiä lukuisien kaupungin naisten kanssa. Uutta jännitettä elämään tuo 20 vuoden takaa kuvioihin ilmaantuva salaperäinen Édith, jolla on ollut suhde molempien kanssa.
Kirjamaailman Dynastia?
Kirja avautuu hitaasti ja ensimmäisten viidenkymmenen sivun aikana on työlästä pitää mielessä, kuka on kuka. Tehtävää tosin helpottaa tieto siitä, että samojen henkilöiden vaiheita seurataan vielä viiden romaanin verran. Tutustumiseen on lopulta riittävästi aikaa.
Sukudraama-aineksineen kirja muistuttaa hieman John Steinbeckin romaania Eedenistä itään (1952). Pinnan alla väreilevät aggressiot, hulluus ja riippuvuussuhteet taas tuovat parhaimmillaan mieleen Tennessee Williamsin teokset. Tunnelma on ahdistava. Menneisyyden synkkiä tapahtumia paisutellaan, kierretään, väistellään ja sivutaan, ja näin luodaan suuren draaman tuntua. Pahimmillaan Djian revittelee Dallasin tai Dynastian tapaan tragedioilla ja juonitteluilla, joita on juonen edetessä riittävästi tv-sarjaksi asti: valheita, kilpailua, mielisairautta, mustasukkaisuutta, manipulointia, aviottomia lapsia, onnettomuuksia.
Djian käyttää kolmannen persoonan kerrontaa, jossa näkökulmat vaihtelevat tiuhaan. Teksti soljuu sujuvasti, mutta kieli on tavanomaista. Djian tunnetaankin tarinankertojana pikemmin kuin kielen uudistajana. Keskeisessä osassa ovat henkilöiden väliset jännitteet ja juonittelu seksin ollessa tärkein, mutta rajallinen kaupankäyntiväline. Henkilöitä huolettaa se, kauanko he pystyvät tyydyttämään partnerinsa tämän hyppimättä vieraisiin.
Djian on mieltynyt tuotannossaan seksuaalisesti aktiivisiin, hysteerisiin naisiin, jotka odottavat lapsuuden sadun taianomaista toteutumista. Doggy Bagissä kunnia lankeaa Édithille, mutta koko Djianin tuotannossa tunnetuin henkilöhahmo on elokuvastakin tuttu Betty Blue, jolle elämä ei ollut kylliksi. Djianin laajasta tuotannosta on käännetty teokset Valaistunut hekuma (Vers chez les blancs), Paratiisin nimeen (La Sainte-Bob), Hullu rakkauteni (Zone érogène) ja Betty Blue (37,2° le matin).
Asiasanat: Philippe Djian, Doggy Bag, saison 1, tuotantokausi, sarja, kirja, kirja-arvio, sukudraama, seksi, juonittelu, ihmissuhteet, John Steinbeck, Tennessee Williams, Dallas, Dynastia, Betty Blue, Ranska.
Lue lisää »
| |
Kun mainostoimistomaailma sai jo osansa, Beigbeder vitsailee tällä kertaa osuvasti kirjallisuuden kustannuksella.
